Teatterista harrastus?

Hitto, sun pitää kyllä kertoa tuo ammattinäyttelijöille, siellä on nimittäin paljon ujoja, epävarmoja ja sisäänpäinkääntyneitä ihmisiä jotka ovat sitten ihan jotain muuta lavalla.

Ja mihinköhän perustelut että kyseinen ihminen ei tule onnistumaan teatterialalla? Miten siellä harrastajateattereissa pitää "onnistua"? Mitäs jos sitä tekee ihan omaksi ilokseen?

vainovihtoritarkea kirjoitti:

Hitto, sun pitää kyllä kertoa tuo ammattinäyttelijöille, siellä on nimittäin paljon ujoja, epävarmoja ja sisäänpäinkääntyneitä ihmisiä jotka ovat sitten ihan jotain muuta lavalla.

Ja mihinköhän perustelut että kyseinen ihminen ei tule onnistumaan teatterialalla? Miten siellä harrastajateattereissa pitää "onnistua"? Mitäs jos sitä tekee ihan omaksi ilokseen?

Lue lisää

Kerronkin jos on aihetta. Olen ammatiltani näyttelijäohjaaja, ja toimin ammattinäyttelijöiden kanssa.

Tiedän kokemuksesta, että ko. henkilöllä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta edes harrastelijateatterissa. Harrastelijateattereissakin on syytä pitää edes jonkinlaista rajaa yleisen näytelmäkulttuurin tason nostamisen vuoksi.

Siihen on syynsä, miksi suomalaiset näyttelijät pärjäävät niin huonosti kansanvälisesti kahta poikkeusta lukuunottamatta. Ja näitä kahdesta kumpikaan ei ole ujo tai epävarma.

näyttelijäohjaaja kirjoitti:

Kerronkin jos on aihetta. Olen ammatiltani näyttelijäohjaaja, ja toimin ammattinäyttelijöiden kanssa.

Tiedän kokemuksesta, että ko. henkilöllä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta edes harrastelijateatterissa. Harrastelijateattereissakin on syytä pitää edes jonkinlaista rajaa yleisen näytelmäkulttuurin tason nostamisen vuoksi.

Siihen on syynsä, miksi suomalaiset näyttelijät pärjäävät niin huonosti kansanvälisesti kahta poikkeusta lukuunottamatta. Ja näitä kahdesta kumpikaan ei ole ujo tai epävarma.

Lue lisää

Harrastelijateatteri on kuten nimikin viittaa harrastustoimintaa, ja sitä ymmärtääkseni tehdään sen vuoksi että se on kivaa. Minä en ymmärrä että miksi harrastelijateatterin pitäisi saavuttaa joku tietty taso? Hitto sehän on hauskanpitoa, ei työtä.

Eli siis sun mielestä syy siihen että Suomalaiset eivät ole breikannuut maailmalla läpi on se että täällä ollaan ujoja? Jahas. Asialla ei esim ole mitään tekemistä sen kanssa että täällä puhutaan kieltä jota ei ymmärretä monissa muissa maissa? Tai että esim meidän elokuvatuotanto on niin olematonta että sillä ei saa oikein jalansijaa maailmalla?

Katsos esimerkiksi Englannissa homma toimii niin, että jos CV:ssä lukee että olet Suomalainen ja vaikka puhuisitkin melkein täydellistä RP:tä niin elokuvan liidi roolia ei tipu. Se menee syntyjään Britille. Parhaimmillaan saat sen eksentrisen Suomalaisen sivuroolin. Tämä on varmasti yksi syy, toinen on se että kuinkas paljon luulet meidän Suomalaisten yrittäneen breikata maailmalla? Jos Englannissa tai Amerikassa koulut jauhavat jatkuvasti uutta materiaalia ja ne ihmiset yrittävät breikata läpi, niin väkisinkin he saavat enemmän näkyvyyttä.

Ruotsi taasen joka on ollut pidempään kansainvälisempi teatterin ja elokuvan (hyvin pitkällisesti kiitos toki Bergmanin) saralla, niin sieltä on tullut muutama kansainvälinen tähti, mutta ei sieltäkään ole mitään massiivista kokoelmaa kansainvälisiä staroja tullut.

Niin että minusta tässä on kyllä ihan kyse meidän maantieteellisesti lokaatiosta, kielestä ja ylipäätänsä meidän suht pienestä kulttuuriviennistä. Aika hiton vähän tällä on tekemistä sen kanssa että suomalaiset olisivat jotenkin enemmän epävarmoja kuin esim. englantilaiset. Oman kokemukseni mukaan molemmissa maissa on ihan yhtä paljon tai vähän epävarmuutta. Toki koulutusmetodeissa on eroa.

Nyt täytyy sanoa kyllä vastaan, ei niin että minä olisin sen enempää oikeassa tai väärässä, mutta ihan vain tuodakseni toisen näkökulman tähän; Minä jättäisin ihan suosiolla Cohenin, Vakhtankovin, Stanislavskin, Beneditin, Tsehov (Michael), Marlin, Boleslavskyn, Adlerin, Starsbergit, Turkan, Mamet, Raija-Sinikka Rantalat yms yms väliin. Ne on ihan mielenkiintoista luettavaa, mutta niin kauan kun ei ole käytännön omakohtaista kokemusta niistä ja ohjaajaa joka tuntisi ko. toimintavat niin parhaimmillaan ne vain sotkee.

En myöskään kauheasti huolehtisi ryhdistä, rintakehästä tai artikulaatiosta, ainakaan jos koet että jännität todella paljon ja pelottaa. Minusta sinun pitäisi keskittyä vain siihen että olet siellä lavalla. Ole siellä, keskity itseesi ja mahdollisesti siihen toiseen ihmiseen joka on siellä. Se on paljon oleellisempaa kuin keskittyä kaikkeen siihen mikä voi fysiikassa olla vialla. Sitäpaitsi me ihmiset olemme psykofyysisiä olentoja; kun ajatus alkaa olemaan tekemisessä mukana niin se kroppakin alkaa korjautua. Toki jos sinulla on puhevika tai jotain muuta, niin sitten niihin kannatta puuttua, mutta silloin kannattaa mennä ammattilaisen juttusille (teatteriohjaaja ei ole puheterapeutti tai fysioterapautti).

Minä en ole muuten eläissäni tajunnut että mitä voimaa sieltä lattiasta tulee? Sitä voi nimittäin tuijotella maailman napaan asti eikä sieltä minun ymmärtääkseni mitään voimaa tule? Sen sijaan ihmiset tuijottelee lattiaan usein kun eivät tiedä mitä tekevät, miksi tekevät ja kenelle tekevät, niin ja silloin kun hävettää (joka on yleensä seurausta edellämainituista). Mutta että voimaa? Hitto, täytyypä kokeilla jos sieltä tulisi jotain mysteeristä voimaa.

Jeesh, eli mitä yritin sanoa: Minusta sinun pitäisi keskittyä vain siihen että olet lavalla ja siellä on kivaa, ja että mahdollisesti niillä muillakin ihmisillä jotka ovat siellä on kivaa. Ne muut asiat tulee sitten joskus kun on niiden aika. Mutta tämä vain minun mielipiteeni, ei mihinkään teatteriraamattuun kirjoitettu totuus. :)

vainovihtoritarkea kirjoitti:

Nyt täytyy sanoa kyllä vastaan, ei niin että minä olisin sen enempää oikeassa tai väärässä, mutta ihan vain tuodakseni toisen näkökulman tähän; Minä jättäisin ihan suosiolla Cohenin, Vakhtankovin, Stanislavskin, Beneditin, Tsehov (Michael), Marlin, Boleslavskyn, Adlerin, Starsbergit, Turkan, Mamet, Raija-Sinikka Rantalat yms yms väliin. Ne on ihan mielenkiintoista luettavaa, mutta niin kauan kun ei ole käytännön omakohtaista kokemusta niistä ja ohjaajaa joka tuntisi ko. toimintavat niin parhaimmillaan ne vain sotkee.

En myöskään kauheasti huolehtisi ryhdistä, rintakehästä tai artikulaatiosta, ainakaan jos koet että jännität todella paljon ja pelottaa. Minusta sinun pitäisi keskittyä vain siihen että olet siellä lavalla. Ole siellä, keskity itseesi ja mahdollisesti siihen toiseen ihmiseen joka on siellä. Se on paljon oleellisempaa kuin keskittyä kaikkeen siihen mikä voi fysiikassa olla vialla. Sitäpaitsi me ihmiset olemme psykofyysisiä olentoja; kun ajatus alkaa olemaan tekemisessä mukana niin se kroppakin alkaa korjautua. Toki jos sinulla on puhevika tai jotain muuta, niin sitten niihin kannatta puuttua, mutta silloin kannattaa mennä ammattilaisen juttusille (teatteriohjaaja ei ole puheterapeutti tai fysioterapautti).

Minä en ole muuten eläissäni tajunnut että mitä voimaa sieltä lattiasta tulee? Sitä voi nimittäin tuijotella maailman napaan asti eikä sieltä minun ymmärtääkseni mitään voimaa tule? Sen sijaan ihmiset tuijottelee lattiaan usein kun eivät tiedä mitä tekevät, miksi tekevät ja kenelle tekevät, niin ja silloin kun hävettää (joka on yleensä seurausta edellämainituista). Mutta että voimaa? Hitto, täytyypä kokeilla jos sieltä tulisi jotain mysteeristä voimaa.

Jeesh, eli mitä yritin sanoa: Minusta sinun pitäisi keskittyä vain siihen että olet lavalla ja siellä on kivaa, ja että mahdollisesti niillä muillakin ihmisillä jotka ovat siellä on kivaa. Ne muut asiat tulee sitten joskus kun on niiden aika. Mutta tämä vain minun mielipiteeni, ei mihinkään teatteriraamattuun kirjoitettu totuus. :)

Lue lisää

Neuvosi ovat aivan oikeita mikäli teatterista haluaa itselleen kevyeen iltahölkkäilyyn verrattavan harrastuksen tai foorumin, jossa hankkia ensisijaisesti sosiaalisia taitoja, uusia ystäviä ja kumppaneita.

Mikäli harrastuksessaan haluaa kehittyä kohti amatööritasoa on syytä lähestyä teatteria vakavuudella, joka on tunnusomaista esimerkiksi vakavissaan pienoismalleja rakentaville tai radioamatööreille. Kurkatkaapa vaikka Seinäjoen Harrastajateatterikesän sivustoa tai menkää suoraan SHTL:n www-sivuille.

Väite, että lukemisesta on jotenkin haittaa suoritukselle kuulostaa tosi ikävästi itseoppineen "teatteriohjaaja/käsikirjoittajan" kommentilta. Nämä tyypit "ohjaavat" vuositolkulla samaa porukkaa tehden näytelmiä, joiden katselu on sitten näyttelijöiden sukulaisten jokavuotinen rangaistus. Eikä siinä mitään. Mukavaahan tällainen hengailu on ja varmasti baarissa istumista terveellisempää.

Minä yritin lähinnä kertoa mistä lähteä liikkeelle jos teatteria haluaa alkaa harrastaa tarkoituksenaan kehittyä hyväksi amatöörinäyttelijäksi.

---

Osaa kommenteistasi en aivan ymmärtänyt. Sanoin nimenomaisesti ettei lattiasta kannata voimaa hakea koska sitä ei siellä ole. Mainitsin asian koska katseen jatkuva painaminen lattiaan on tyypillinen harrastusta aloittavan tekemä virhe. Sitä käytetään "ilmaisemaan" raivoa, hämmenystä, ujoutta, pohdiskelua jne. Jo tämä lista kertoo siitä ettei se voi ilmaista mitään. On hyvä jos siitä oppii eroon heti alussa.

---

Ryhdikkääseen ja rintakehältä avoimeen olemukseen keskittyminen auttaa nimenomaan siihen ettei tarvitse keskittyä epäolennaisuuksiin kuten siihen missä ne kädet ovat tai kuinka paljon jännittää.

En kerta kaikkiaan ymmärrä mitä se palvelee, että mennään lavalle seisoskelemaan kädet taskuissa kysymysmerkin muotoisina epäselvästi mumisten jos sen voi välttää seisomalla suorassa.

Ei se todellakaan sitä tarkoita, että jos yrität tehdä suorituksesi teknisesti edes jotenkin siedettäväksi, lakkaisit keskittymästä vastanäyttelijääsi.

Mutta teatteria ja teatteriharrastusta voi lähestyä monesta suunnasta eikä kaikkien tarvitse tavoitella samoja asioita. Siksipä niin sinun kuin minunkin näkemyksellä on oikeutuksensa.

Sillä varauksella etten ymmärrä miksi tehdä jotain huonosti jos aikoo tehdä sen vapaaehtoisesti.

Tero The Thespian kirjoitti:

Neuvosi ovat aivan oikeita mikäli teatterista haluaa itselleen kevyeen iltahölkkäilyyn verrattavan harrastuksen tai foorumin, jossa hankkia ensisijaisesti sosiaalisia taitoja, uusia ystäviä ja kumppaneita.

Mikäli harrastuksessaan haluaa kehittyä kohti amatööritasoa on syytä lähestyä teatteria vakavuudella, joka on tunnusomaista esimerkiksi vakavissaan pienoismalleja rakentaville tai radioamatööreille. Kurkatkaapa vaikka Seinäjoen Harrastajateatterikesän sivustoa tai menkää suoraan SHTL:n www-sivuille.

Väite, että lukemisesta on jotenkin haittaa suoritukselle kuulostaa tosi ikävästi itseoppineen "teatteriohjaaja/käsikirjoittajan" kommentilta. Nämä tyypit "ohjaavat" vuositolkulla samaa porukkaa tehden näytelmiä, joiden katselu on sitten näyttelijöiden sukulaisten jokavuotinen rangaistus. Eikä siinä mitään. Mukavaahan tällainen hengailu on ja varmasti baarissa istumista terveellisempää.

Minä yritin lähinnä kertoa mistä lähteä liikkeelle jos teatteria haluaa alkaa harrastaa tarkoituksenaan kehittyä hyväksi amatöörinäyttelijäksi.

---

Osaa kommenteistasi en aivan ymmärtänyt. Sanoin nimenomaisesti ettei lattiasta kannata voimaa hakea koska sitä ei siellä ole. Mainitsin asian koska katseen jatkuva painaminen lattiaan on tyypillinen harrastusta aloittavan tekemä virhe. Sitä käytetään "ilmaisemaan" raivoa, hämmenystä, ujoutta, pohdiskelua jne. Jo tämä lista kertoo siitä ettei se voi ilmaista mitään. On hyvä jos siitä oppii eroon heti alussa.

---

Ryhdikkääseen ja rintakehältä avoimeen olemukseen keskittyminen auttaa nimenomaan siihen ettei tarvitse keskittyä epäolennaisuuksiin kuten siihen missä ne kädet ovat tai kuinka paljon jännittää.

En kerta kaikkiaan ymmärrä mitä se palvelee, että mennään lavalle seisoskelemaan kädet taskuissa kysymysmerkin muotoisina epäselvästi mumisten jos sen voi välttää seisomalla suorassa.

Ei se todellakaan sitä tarkoita, että jos yrität tehdä suorituksesi teknisesti edes jotenkin siedettäväksi, lakkaisit keskittymästä vastanäyttelijääsi.

Mutta teatteria ja teatteriharrastusta voi lähestyä monesta suunnasta eikä kaikkien tarvitse tavoitella samoja asioita. Siksipä niin sinun kuin minunkin näkemyksellä on oikeutuksensa.

Sillä varauksella etten ymmärrä miksi tehdä jotain huonosti jos aikoo tehdä sen vapaaehtoisesti.

Lue lisää

Hei,

Piti nyt ihan tarkentaa (ja todettakoon että mielipiteitä on monia, ei varmasti yhtä oikeaa) vain että jos kerran tässä kommenttien validiteettiä haetaan koulutuksen perusteella (kun epäilit että olin itseoppinut harrastelija), niin joo; 13 vuotta harrastuksena, mutta ammattilaiseksi päädyin kyllä ihan koulun kautta jossa tuli Stanislavskia tankattua ihan urakalla (ja meillä oli myös opettajia Venäjältä MXATsatista ja pietarin teatteritaiteen akatemiasta) ja muita vastaavia.

Kommenttini tästä että se lukeminen ei välttämättä auta kauheasti alkutaipaalella juontaa juurensa mm. Stanislavskin väärinymmärtämisestä Suomessa (Kristiina Repo on kirjoittanut ihan mielenkiintoisen tutkimuksen aiheesta). Osaksi tämä liitty käännösongelmiin ja sitten on myös muitakin syitä. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt sitä että monensortin ohjaajat (niin harrastajat kuin ammattilaiset) puhuvat näistä metodeista vaikka kuinka, sen enempää itsekkään ehkä niitä ymmärtämättä. Tämä on johtanut siihen että joskus yksinkertaisia asioita teoretisoidaan turhan monimutkaiseksi, tai sitten ihan yksinkertaisesti johdetaan näyttelijä väärille jäljille. Usein unohdetaan se että ellei sitä pysty fyysistämään, ei sillä ole kauheasti merkitystä. Ohjaaja voi kysyä näyttelijältä Stanislavskin kymmenen (tai kahdeksan) kysymystä, mutta jos ei ymmärretä miten niitä sovelletaan käytäntöön, ollaan vain hukassa. Ja minun väittämäni on se, että niin kauan kun pelkkä lavalla olo on haaste, voi liika teoria vain lukita lisää. Tämä näkyy mm. juuri teatterikoulusta valmistuneilla. Moni kipuilee sen kanssa, että on paljon teoria tietoa takana, mutta sen käytännön sovellus on vähän niin ja näin.

Älä nyt tulkitse tätä niin että vähättelisin näitä teoreetikkoja ja tutkijoita. En todellakaan, hehän ovat neroja! Pointtini on vain siinä, että voi mennä aika pitkään aloittelevalla harrastelijalla ennenkuin Cohenin kaksoiskytkennät tai Stanislavskin "through line action" (en tiedä mitä se on suomeksi) aukeaa niin että niillä olisi jotain merkitystä tekemisen kannalta.

Toinen asia jota haluasin selventää: Myönnän että en ole harrastelijoita ohjannut enää useampaan vuoteen, paitsi joissakin jutuissa on käytetty avustajia. Yleensä (ei aina kuitenkaan) päädyn avustajavalinnoissa ihmisiin jotka eivät ole harrastaneet teatteria aikaisemmin. Miksi? Koska heiltä ei tarvitse kitkeä pois harrastajateattereissa (ei onneksi kaikki harrastajateatterit tätä tee) opittuja mekaanisia sääntöjä, kuten esim, että älä katso lattiiaan, tai puolimetriä etäisyyttä huonekaluihin, tai älä puhu kun liikut, tai älä näyttele selkä yleisölle. Periaatteessa ihan kivoja ohjeita, mutta kun ne yleensä on johtanut siihen että omilla aivoilla ei ajatella. Näitä ihmisiä on vaikea saada ymmärtämään, että lavalla ei ole vääriä valintoja, valinnat on vain tehtävä tietoisesti.

Miksi muuten lattialle tuijottelu ei ilmaisisi mitään? Sehän ilmaisee aivan helvetisti! Mm. sen että henkilö tuijottaa lattialle eikä esim muita henkilöitä. Näinpäs muuten viimeviikonloppuna musikaalin jossa näyttelijä lauloi yhden kokonaisen biisin lattialle tuijotellen, ja minusta se ilmaisi ihan mahdottoman paljon sillä.

Minusta harratajateatterin hienoin puoli on siinä, että riman saa alittaa aivan vapaasti eikä se häiritse ketään. Tämän takia harrastajateatterit tekee joskus paljon raikkaampia juttuja kuin esim ammattiteatterit. Sen sijaan en voi yleensä sietää kaikensortin musiikkiteatterikoulujen puoli harrastelijatuotantoja jotka yrittävät näyttää ammattimaisilta, yleensä surkeasti siinä epäonnistuen. Harrastajateatterin vahvuus on siinä että se on harrastajateatteria eikä sitä tarvitse tehdä otsa rypyssä.

vainovihtoritarkea kirjoitti:

Hei,

Piti nyt ihan tarkentaa (ja todettakoon että mielipiteitä on monia, ei varmasti yhtä oikeaa) vain että jos kerran tässä kommenttien validiteettiä haetaan koulutuksen perusteella (kun epäilit että olin itseoppinut harrastelija), niin joo; 13 vuotta harrastuksena, mutta ammattilaiseksi päädyin kyllä ihan koulun kautta jossa tuli Stanislavskia tankattua ihan urakalla (ja meillä oli myös opettajia Venäjältä MXATsatista ja pietarin teatteritaiteen akatemiasta) ja muita vastaavia.

Kommenttini tästä että se lukeminen ei välttämättä auta kauheasti alkutaipaalella juontaa juurensa mm. Stanislavskin väärinymmärtämisestä Suomessa (Kristiina Repo on kirjoittanut ihan mielenkiintoisen tutkimuksen aiheesta). Osaksi tämä liitty käännösongelmiin ja sitten on myös muitakin syitä. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt sitä että monensortin ohjaajat (niin harrastajat kuin ammattilaiset) puhuvat näistä metodeista vaikka kuinka, sen enempää itsekkään ehkä niitä ymmärtämättä. Tämä on johtanut siihen että joskus yksinkertaisia asioita teoretisoidaan turhan monimutkaiseksi, tai sitten ihan yksinkertaisesti johdetaan näyttelijä väärille jäljille. Usein unohdetaan se että ellei sitä pysty fyysistämään, ei sillä ole kauheasti merkitystä. Ohjaaja voi kysyä näyttelijältä Stanislavskin kymmenen (tai kahdeksan) kysymystä, mutta jos ei ymmärretä miten niitä sovelletaan käytäntöön, ollaan vain hukassa. Ja minun väittämäni on se, että niin kauan kun pelkkä lavalla olo on haaste, voi liika teoria vain lukita lisää. Tämä näkyy mm. juuri teatterikoulusta valmistuneilla. Moni kipuilee sen kanssa, että on paljon teoria tietoa takana, mutta sen käytännön sovellus on vähän niin ja näin.

Älä nyt tulkitse tätä niin että vähättelisin näitä teoreetikkoja ja tutkijoita. En todellakaan, hehän ovat neroja! Pointtini on vain siinä, että voi mennä aika pitkään aloittelevalla harrastelijalla ennenkuin Cohenin kaksoiskytkennät tai Stanislavskin "through line action" (en tiedä mitä se on suomeksi) aukeaa niin että niillä olisi jotain merkitystä tekemisen kannalta.

Toinen asia jota haluasin selventää: Myönnän että en ole harrastelijoita ohjannut enää useampaan vuoteen, paitsi joissakin jutuissa on käytetty avustajia. Yleensä (ei aina kuitenkaan) päädyn avustajavalinnoissa ihmisiin jotka eivät ole harrastaneet teatteria aikaisemmin. Miksi? Koska heiltä ei tarvitse kitkeä pois harrastajateattereissa (ei onneksi kaikki harrastajateatterit tätä tee) opittuja mekaanisia sääntöjä, kuten esim, että älä katso lattiiaan, tai puolimetriä etäisyyttä huonekaluihin, tai älä puhu kun liikut, tai älä näyttele selkä yleisölle. Periaatteessa ihan kivoja ohjeita, mutta kun ne yleensä on johtanut siihen että omilla aivoilla ei ajatella. Näitä ihmisiä on vaikea saada ymmärtämään, että lavalla ei ole vääriä valintoja, valinnat on vain tehtävä tietoisesti.

Miksi muuten lattialle tuijottelu ei ilmaisisi mitään? Sehän ilmaisee aivan helvetisti! Mm. sen että henkilö tuijottaa lattialle eikä esim muita henkilöitä. Näinpäs muuten viimeviikonloppuna musikaalin jossa näyttelijä lauloi yhden kokonaisen biisin lattialle tuijotellen, ja minusta se ilmaisi ihan mahdottoman paljon sillä.

Minusta harratajateatterin hienoin puoli on siinä, että riman saa alittaa aivan vapaasti eikä se häiritse ketään. Tämän takia harrastajateatterit tekee joskus paljon raikkaampia juttuja kuin esim ammattiteatterit. Sen sijaan en voi yleensä sietää kaikensortin musiikkiteatterikoulujen puoli harrastelijatuotantoja jotka yrittävät näyttää ammattimaisilta, yleensä surkeasti siinä epäonnistuen. Harrastajateatterin vahvuus on siinä että se on harrastajateatteria eikä sitä tarvitse tehdä otsa rypyssä.

Lue lisää

Omat kokemukseni harrastajateatterista ympäristönä ovat yllättäen päinvastaisia kuin sinulla. Suurimmassa osassa nimenomaan tekniikassa on puutteita ja minkään sortin teatteriteoria tai edes perusasioiden ymmärrys ei päätä puristele. Niitä ei edes koeta tärkeiksi koska "riman saa alittaa aivan vapaasti eikä se häiritse ketään". Jos jotain käsityksiä onkin ne ovat usein vääriä.

Ja miksipä ei? Minusta se sopii aivan mainiosti jos sellaista haluaa. Totean vain, että minun kanssani se ei toimi. Vaadin parhautta itseltäni ja muilta.

Siinä olen 100% samaa mieltä, että ohjaaja voi aloittelevalle (harrastaja)näyttelijälle olla kammottava vihollinen. Väärien asioiden opettelu "pidemmälle ehtineen" johdolla voi jättää tulkintaan pysyviä vikoja sekä luoda täysin tärähtäneen kuvan koko taidemuodosta ja sen tekemisestä. Tätä nimenomaan tarkoitin aiemmalla kommentillani: "Pääsääntöisesti parhaat harrastajateatterit käyttävät ammattiohjaajia."

Ja tottakai joka ainoa sääntö on tehty rikottavaksi. Voit seisoa vaikka koko 1. näytöksen selin yleisöön. Mutta perussääntöjä ei mielestäni pitäisi jatkuvasti rikkoa ellei vielä osaa tehdä asioita edes "oikein".

P.S.

"through line action" tarkoittaa sen ymmärtämistä mikä on suurempi motiivi joka linkittää hahmon yksittäisten tekojen motivien muodostaman ketjun.

P.P.S.

"Metodin" käyttöä (harrasja)teatterissa vastustan absoluuttisesti lukemattomista syistä. Elokuvissa sille voi jo löytää perusteluja.

Tero The Thespian kirjoitti:

Omat kokemukseni harrastajateatterista ympäristönä ovat yllättäen päinvastaisia kuin sinulla. Suurimmassa osassa nimenomaan tekniikassa on puutteita ja minkään sortin teatteriteoria tai edes perusasioiden ymmärrys ei päätä puristele. Niitä ei edes koeta tärkeiksi koska "riman saa alittaa aivan vapaasti eikä se häiritse ketään". Jos jotain käsityksiä onkin ne ovat usein vääriä.

Ja miksipä ei? Minusta se sopii aivan mainiosti jos sellaista haluaa. Totean vain, että minun kanssani se ei toimi. Vaadin parhautta itseltäni ja muilta.

Siinä olen 100% samaa mieltä, että ohjaaja voi aloittelevalle (harrastaja)näyttelijälle olla kammottava vihollinen. Väärien asioiden opettelu "pidemmälle ehtineen" johdolla voi jättää tulkintaan pysyviä vikoja sekä luoda täysin tärähtäneen kuvan koko taidemuodosta ja sen tekemisestä. Tätä nimenomaan tarkoitin aiemmalla kommentillani: "Pääsääntöisesti parhaat harrastajateatterit käyttävät ammattiohjaajia."

Ja tottakai joka ainoa sääntö on tehty rikottavaksi. Voit seisoa vaikka koko 1. näytöksen selin yleisöön. Mutta perussääntöjä ei mielestäni pitäisi jatkuvasti rikkoa ellei vielä osaa tehdä asioita edes "oikein".

P.S.

"through line action" tarkoittaa sen ymmärtämistä mikä on suurempi motiivi joka linkittää hahmon yksittäisten tekojen motivien muodostaman ketjun.

P.P.S.

"Metodin" käyttöä (harrasja)teatterissa vastustan absoluuttisesti lukemattomista syistä. Elokuvissa sille voi jo löytää perusteluja.

Lue lisää

Hmm, no ehkä tässä on kyse makuasioista. Minusta harrastajateatteri on harrastajateatteria, ja sillä on aivan erilaiset esteettiset lähtökohdat kuin ammattiteatterilla. Harrastajateatterin vahvuus on juuri siinä (ja tämä toki mahdollistaa kaikentasoisia esityksiä) että pakko ei ole saavuttaa mitään, ja tämän takia joskus tuleekin todella raikkaita näkemyksiä. Sen sijaan harrastajateatteri on syvästi metsässä siinä vaiheessa kun siellä yritetään tehdä samoilla ehdoilla kuin ammattiteatterissa, se ei vain toimi. Enemmän minulle pettymyksiä ja hampaankiristystä on aiheuttanut ammattiteattereiden rimanalitukset.

En tiedä mikä on sun määritelmä ammattiohjaajasta, mutta veikkaisin että enemmistöllä harrastajateattereita ei ole varaa ammattiohjaajiin, ja toisekseen kauhean monet ammattiohjaajat eivät (ainakaan ne ketä minä tunnen, ja poikkeuksena tosin kesäteatteri) myöskään tee harrastajateatteri produktioita. Syynä ei ole harrastelijoiden ylenkatsominen, vaan se että niiden aikataulut ovat usein sellaisia että ne sotkee aika pahasti muita töitä.

Minä kun olen niin hiton vakaasti sitä mieltä että ei ole olemassa mitään perussääntöjä, ei ole edes olemassa sääntöjä, on vain olemassa tilannekohtaisia ratkaisuja, jotka toimivat huonommin tai paremmin. Minusta nämä teatteriteoriat ja "säännöt" ovat vähän sama asia kuin musiikinteoria ja säveltäminen. Se musiikinteoria on vain tapa hahmottaa ja antaa sanoja abstrakteille asioille, se ei sanele mitä pitäisi tehdä tai miten säveltää. Siinä vaiheessa kun asioista ruvetaan tekemään sääntöjä, tapetaan (minusta) kaikki luovuus ja mielenkiintoisuus.

Ps. Kyllä minä tiedän mitä se tarkoittaa, en vain tiedä sille suomenkielistä termiä (kuten en monille muillekkaan asioille).

Pps. Jos puhut nyt Lee Strasbergin luomasta metodista, niin veikkaisin että sitä ei Suomessa oikeastaan käytetä. En tiedä, tai en ole kuullut oikein kenestäkään suomalaisesta joka olisi koulutettu tuon tradition mukaisesti. Toki jollain kursseilla on voinut käydä ihmisiä ja sitten kirjoja lukenut, mutta se onkin eri asia. En muutenkaan usko että tämä tunnemuisti pohjainen metodi on oikein missään enää käytössä, edes yhdysvalloissa. Sillä varmasti kyllä markkinoidaan vielä paljon kursseja ja kirjoja, mutta luulen että se on saanut aikalailla väistyä muiden asioiden edeltä. Tämä tosin vain mutu tietoa.

vainovihtoritarkea kirjoitti:

Hmm, no ehkä tässä on kyse makuasioista. Minusta harrastajateatteri on harrastajateatteria, ja sillä on aivan erilaiset esteettiset lähtökohdat kuin ammattiteatterilla. Harrastajateatterin vahvuus on juuri siinä (ja tämä toki mahdollistaa kaikentasoisia esityksiä) että pakko ei ole saavuttaa mitään, ja tämän takia joskus tuleekin todella raikkaita näkemyksiä. Sen sijaan harrastajateatteri on syvästi metsässä siinä vaiheessa kun siellä yritetään tehdä samoilla ehdoilla kuin ammattiteatterissa, se ei vain toimi. Enemmän minulle pettymyksiä ja hampaankiristystä on aiheuttanut ammattiteattereiden rimanalitukset.

En tiedä mikä on sun määritelmä ammattiohjaajasta, mutta veikkaisin että enemmistöllä harrastajateattereita ei ole varaa ammattiohjaajiin, ja toisekseen kauhean monet ammattiohjaajat eivät (ainakaan ne ketä minä tunnen, ja poikkeuksena tosin kesäteatteri) myöskään tee harrastajateatteri produktioita. Syynä ei ole harrastelijoiden ylenkatsominen, vaan se että niiden aikataulut ovat usein sellaisia että ne sotkee aika pahasti muita töitä.

Minä kun olen niin hiton vakaasti sitä mieltä että ei ole olemassa mitään perussääntöjä, ei ole edes olemassa sääntöjä, on vain olemassa tilannekohtaisia ratkaisuja, jotka toimivat huonommin tai paremmin. Minusta nämä teatteriteoriat ja "säännöt" ovat vähän sama asia kuin musiikinteoria ja säveltäminen. Se musiikinteoria on vain tapa hahmottaa ja antaa sanoja abstrakteille asioille, se ei sanele mitä pitäisi tehdä tai miten säveltää. Siinä vaiheessa kun asioista ruvetaan tekemään sääntöjä, tapetaan (minusta) kaikki luovuus ja mielenkiintoisuus.

Ps. Kyllä minä tiedän mitä se tarkoittaa, en vain tiedä sille suomenkielistä termiä (kuten en monille muillekkaan asioille).

Pps. Jos puhut nyt Lee Strasbergin luomasta metodista, niin veikkaisin että sitä ei Suomessa oikeastaan käytetä. En tiedä, tai en ole kuullut oikein kenestäkään suomalaisesta joka olisi koulutettu tuon tradition mukaisesti. Toki jollain kursseilla on voinut käydä ihmisiä ja sitten kirjoja lukenut, mutta se onkin eri asia. En muutenkaan usko että tämä tunnemuisti pohjainen metodi on oikein missään enää käytössä, edes yhdysvalloissa. Sillä varmasti kyllä markkinoidaan vielä paljon kursseja ja kirjoja, mutta luulen että se on saanut aikalailla väistyä muiden asioiden edeltä. Tämä tosin vain mutu tietoa.

Lue lisää

Harrastajateatteria ovat (vain muutamia mainitakseni) ohjanneet sellaisetkin ohjaajat kuin Heini Tola, Tiina Brännare, Kimmo Kahra, Lars Svedberg ja Christian Lindroos.

Aivan oikein yhdistät musiikin teorian ja teatterin teorian.

Kuvitteleppa mielessäsi klassinen orkesteri, jossa yksikään soittaja ei hallitse soitintaan edes perustasolla, ei osaa lukea nuotteja ja soittimet ovat epävireessä.

Erikoista sointiaan tämä "orkesteri" puolustelisi sillä, että nuotit ja soitinten virittäminen tappavat luovuuden ja mielenkiintoisuuden.

Toki sille punkillekin on tilausta ja kehitysvammaisille bänditoiminta on hyvää terapiaa, mutta tarvitseeko näiden olla ainoa tapa tehdä amatööripiireissä musiikkia? Miksi musiikkimaailmassa on tuhottomasti ammattilaistason harrastajia? Miksi teatterimaailmassa näin ei voisi olla? Oletko varma ettei näin ole jo nyt?

Perusasioista piittaamattomuudesta johtuu amatööriteatterin osin huono maine ammattilaispiireissä.

Sääntöjä on kyllä olemassa. Yleisö ei kuule huonosti artikuloitua tai liian vaimeaa repliikkiä. Yleisö ei näe kasvoja selkäpuolelta. Yleisö ei näe toisen näyttelijän tai lavasteen takana seisovaa näyttelijää. Yleisö ei kuule rytmiä elleivät kaikki osaa iskujaan ja repliikkejään. paska teksti ei muutu paremmaksi vaikka sille tekisi mitä.

Täysin muodosta vapaata taidetta ei ole olemassa ellei sitten oleteta kaiken olevan taidetta.