2 todella pitkää liittoa takana ja moelmmista lapsia. Aina olen toivonut, että saisin sen elämäni miehen, jonka kanssa vanhenen ja jaan surut ja ilot.
Nyt olen taas yksin ja on niin toivoton olo. Miksi miehet eivät arvosta mitään mitä ovat saaneet?
En ole vaikea, mutta vaadin, että mies ei loju vain sohvalla töiden jälkeen. Enhän loju itsekään.
Ekassa liitossa olin aina sätittävänä vaikka tein mitä kuuluikin, ellen enemmän. Toisessa liitossa tein yksin kaiken. Myös miehelle kuuluvia asioita. Oli pakko, koska hän ei huolehtinut mistään muusta kuin omista töistään.
Tuntuu niin helvetin pahalle ja mun aikanikin on jo ohi. Jäänkö mä sitten oman onneni nojaan ja hitaasti vaan kuihdun pois?
Miksi mies ei arvosta mitään mitä saa? Vaikka puhuttiin aina asioista ja sovittiin niistä, ei mies pitänyt niistä kiinni ja musta se tuntuu tosi pahalle.
Nyt on todella vaikeaa olla yksin kun ei ole ketään. Kaikki tutut oli miehen kavereita ja luonnollisesti eivät enää pidä minuun yhteyttä ollenkaan.
Siinä kai se hätähuuto lyhykäisyydessään. Ehkä huomenna paistaa aurinko.
Nyt olen taas yksin ja on niin toivoton olo. Miksi miehet eivät arvosta mitään mitä ovat saaneet?
En ole vaikea, mutta vaadin, että mies ei loju vain sohvalla töiden jälkeen. Enhän loju itsekään.
Ekassa liitossa olin aina sätittävänä vaikka tein mitä kuuluikin, ellen enemmän. Toisessa liitossa tein yksin kaiken. Myös miehelle kuuluvia asioita. Oli pakko, koska hän ei huolehtinut mistään muusta kuin omista töistään.
Tuntuu niin helvetin pahalle ja mun aikanikin on jo ohi. Jäänkö mä sitten oman onneni nojaan ja hitaasti vaan kuihdun pois?
Miksi mies ei arvosta mitään mitä saa? Vaikka puhuttiin aina asioista ja sovittiin niistä, ei mies pitänyt niistä kiinni ja musta se tuntuu tosi pahalle.
Nyt on todella vaikeaa olla yksin kun ei ole ketään. Kaikki tutut oli miehen kavereita ja luonnollisesti eivät enää pidä minuun yhteyttä ollenkaan.
Siinä kai se hätähuuto lyhykäisyydessään. Ehkä huomenna paistaa aurinko.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olin juuri tulossa tänne kirjoittaa olosta olla yh äiti vaikka on suhteessa.
Minä olen kokenut kans elämässä ni mieste kanssa vaikka ja mitä.
suhteeseen antanut aina enemmän kuin itse saanut. minulla on muksu edellisestä suhteesta ja nyt raskaana nykyiselle äijälleni.
mies menee niin kuin itse haluaa ja odottaa että hoidan muksun niin kuin äidin kuuluu hoitakkin.'
olen menettänyt ajat sitten uskon siihen loppu elämän rakkauteen. ei sellaista ole. Lapseni isä oli sitä jotain..kunnes muuttui narsistiksi pikku hiljaa ja alkoi pitää minua vankinaan omassa kodissamme. karkasin melkein kirjaimellisestii muksun ollessa alle vuoden. elämäni suurimmasta asiasta tuli suurin erehdykseni..
nyt olen kuitenkin raskaana ihan ok miehelle. hän on kiva ja komea. lapselle niin kuin isä eikä mitään valttamista. mutta parisuhde puuttuu.. se rakastumisen tunne on puuttunut koko suhteen ajan.. en tiedä mikä on.
noh, nyt mä purin tuntojani sinulle.
tämmöstä tää elämä on ja täytyy vaan elää päivä kerrallaa.
en usko onnellisiin loppuihin enkä tiedä onko oikeaa rakkautta olemassakaan.
tää oli kun mun suusta.. mullakin on mies,IHAN OK!!??? voiko se riittää? ilmeisesti ei koska täällä kirjotellaan. minä olen 39v. miksi nyt jälkeenpäin joku mies loppupelissä olis ollut just se oikea. mun suurin rakkaus kuoli. oltiin 4v yhdessä.erottiin.tauokoa oli monta vuotta.ja kun kaikkien luusereiden ja elämää paljon enempi kokeneena tajuan että hän se oli,ja kun oteltiin yhteyksiä uudelleen,sain parin kk päästä suruviestin. nyt seurustelen nahjuksen kanssa. ei intohimoa,ei läheisyyttä,ei yhteisiä harrastuksia,ei mitään ,muuta kuin 2v tyttö. mietin useesti " tätäkö se on?" ja monta kertaa mietin että ehkä tää nyt on sitä vakaata eloa. mutta ei se ole. ei tällä ole parisuhteen kanssa mitään tekemistä. ukko lentää töiden jälkeen ihan omissa kuvioissa. mulle jää kaikki,elukat,piha,lapsi,laskut,kauppa,ruuanlaitto,siivoukset. pyykkikasa muistuttaa että ainiin meit on useempikin. mies on nukkunu jo vuoden alakerrassa.minua ei huvita koskea tikullakaan häneen.alussa oli toisinpäin. minä halusin,hän kaipasi exää niin ettei koskenut minuun. ja ei se kosketus ole koskaan kertonut rakkaudesta.vaan pakollisesta toimesta.
vielä varmasti ihmettelette miksi istun tätä kirjottamassa.ukko bilettämässä jätkienkanssa.. en osaa sanoa. olen kaivannut kauan pois. en kestä hänen kosketustaan. pelkään jääväni yksin,vaikka nyt olen sitä enemmän kuin ikinä :( saisimpa edes yhdeksi päiväksi voimaa niin että pääsisin pois.olinpa hetken tunteeton!
siis loppuun piti kirjoittaa "olisinpa hetken tunteeton"
Samat sanat voisin pistää otsikoksi. Takana kaksi avioliittoa ja viimeisestä 7 vuotta. Olin niin sanotusti vanhenemassa täytin 50-vuotta, kun mieheni huomasi, ettei hän ole rakastanutkaan minua moneen vuoteen. Hän otti ja häippäsi nuoremman naimisissa olevan naisen vuoksi elämästäni.
Tiesin jo eron tullessa, ettei minulla ole kuin yksinäisyys edessä. Siis asun yksin ja lapset ei juuri vieraile. Minusta sanavalmiista iloisesta naisesta on tullut kärttyisä vanha akka vuosien myötä.
Ajattelin eron tultua, että menetin lasteni isän, rakkaani, ystäväni ja harrastuskaverini. Se oli paljon se, enkä ole vieläkään toipunut, mutta olen kuitenkin hengissä. Sekin on paljon.
Tsemppiä sinulle ja toivon, että löydät eläämääsi sisältöä harrastuksista ja niiden mukana tulee yleensä kavereitakin. Jos sinulla on lapsia niin sitten lasten harrastusten parista voit löytää ystäviä. Äläkä sano itseäsi paskamuijaksi. Jos miehesi lähti niin hänen päässään luultavasti viiraa tai kikulithan ne vie näitä keski-ikää lähestyviä nykyajan miehiä.
Minusta kaikissa ylläolevissa on yksi yhtenäinen piirre: yritetään elää osittain toisen kautta. Turha kuvitella, että saa toisen osaksi omaa elämäänsä, kyllä se on niin, että yhteisiä juttuja joko on tai ei. Kannattaa elää ennen kaikkea omaa elämäänsä. Ei pyrkiä osaksi toisen elämää tai tehdä toisesta osa omaa elämää.
Kokemuksesta sanon, että itsenäisyys parisuhteessakin on juuri se oikea ja koossapitävä voima.
Minun oma kokemukseni on, että miehiä on mahdotonta miellyttää. Miehet ovat kuin tuuliviirejä, kun saavat jotakin jota luulivat haluavansa, he eivät enää haluakkaan sitä.
Joskus nuorempana olin lähes seota, kun yritin epätoivoisesti olla mieliksi. Yritin saada miehen tyytyväiseksi ja rakastamaan minua. Sitten lopulta en enää jaksanut välittää.
Minulla oli yksi miesvieras joitakin kuukausia sitten. Olin pukeutunut nätisti ja kysyin onko nälkä, jano, ei ollut. Tarjoilin sitten likööriä, istuimme sohvalla, katselimme telkkaria ja juttelimme. Yhtäkkiä mies parahti, että "sinä tekisit tätä samaa vaikka en olisi täällä!" Ei, kyllä minä olisin mennyt nukkumaan jos minulla ei olisi vieraita. Mies sai sitten jalat alleen ja poistui syvästi loukkaantuneen näköisenä. En ollut osannut miellyttää häntä. Päätin, että sai olla viimeinen kerta kun minulla on miesvieraita.
En ole koskaan elänyt toisen kautta enkä elä! Kyse on kyllä siitä, että jos parisuhteeseen ryhtyy ja vieläpä perhettä perustaa, pitää asioista kantaa vastuu yhdessä eikä jättää kaikkea toisen harteille.
Onko sinun, Myselfie, mielestä sellainen toisen kautta elämistä, jos vaatii kumppanilta myös jonkinlaista panostusta?
Se että edes vaatii, on minusta normaalia mutta se ei ole, että toinen elää vain sitä omaa elämäänsä. Eikö silloin nimneomaan pitäisi olla sinkkuna? Mun järkeni sanoo, että jos ollaan yhdessä, niin tehdään yhdessä ja pidetään se suhde kunnossa. Jos ei ole halua siihen, on aihetta katsoa silloin peiliin ja se haluton osapuoli on se syypää.
Jos itse antaa kaikkensa ja ongelmien ilmetessä tehdään yhteisiä sopimuksia ja lupauksia, jotka eivät vaadi muuta kuin sen halun pitää hommat koossa, niin miksi niistä ei tarvitsis pitää kiinni? Lupaus on lupaus.
Saanko kysyä kuinka monta kertaa sinulle on luvattu, muttei lupauksia ole lunastettu?
Kun näitä tällaisia tapauksia tulee kohdalle, useampiakin, menettää uskonsa tulevaisuuteen. Elämä muuttuu jonkinlaiseksi vuoristoradaksi - yhtenä päivänä kaikki tuntuu mustalta ja toisena päivänä taas olo aurinkoisempi. Olisi kiva tietää kauanko toipuminen vie aikaa ja tuleeko se normaali elämä enää koskaan takaisin.
Yhtä asiaa en kuitenkaan kadu koskaan ja se on jälkikasvu. Onneksi minulla on.
Omalla kohdallani olen miettinyt niin että en yksinkertaisesti osaa elää parisuhteessa ja jakaa niitä arjen hommia toisen kanssa. Jostain kumman syystä elämäni miehet ovat olleet niitä jotka keskittyvät mieluummin työhön ja harrastuksiin kuin perheen kanssa olemiseen tai kotitöihin. Joten olen todella tullut siihen tulokseen että minun on parempi elää yksin lasten kanssa kuin edes yrittää minkäänlaista yhdessä asumista jonkun miehen kanssa. Ei siitä kuitenkaan mitään tule. On parempi että kumpikin elää omassa asunnossaan omaa elämäänsä ja tapaa aina kun mahdollista. Mutta yhteistä arkea ja juhlaa sekä pyykkiäkoria ei kannata edes kokeilla.
Ei semmoisia elämänmiehiä ole olemassakaan, tai sitten olen kävellyt jossain onneni ohi. Joskus uskoin että on olemassa kotalo ja joku sielunpuolikas. Huonoja suhteita vaan olen läpikäynyt enkä niitäkään montaa. Kaikki ovat päättyneet, onneksi on toi lapsi joka tuo iloa elämään. En enää edes viitsinyt ketään etsiä kun erosin,päätin että nyt riitti miehet, elämme lapseni kanssa kahden, tai kolmen on meillä koira. Minä en parisuhdetta kaipaa, mutta jokainen taplaa tyylillään.
Muuttuivatko teidän kaikkien miehet noin kovasti vihkimisen ja lasten teon jälkeen, vai onko oikeasti näin paljon äitejä jotka eivät tutustuneet puolisoonsa kunnolla ennen papin aamenta ja perheen perustamista?
Monet seurustelevat pitkiä aikoja ennen kuin muuttavat yhteen. Ennen lapsia on paljon helpompaa, koska silloin ei tarvitse kantaa niin suurta vastuuta. Toinen osapuoli saattaa jopa asustella vielä vanhempiensa luona.
Tuntemisella ei ole tekemistä tämän kanssa. Haasteelliset tilanteet tulevat siinä v aiheessa kun perheeseen tulee uusi ihminen, kuten vaikka lapsen saaminen, ja luodaan näinollen pelisääntöjä, niin kyllä toiseen pitää voida luottaa. Jos vastuunottaminen on vaikeaa, se pitäisi pystyä myöntämään, eikä viedä elämää eteenpäin valheen säestämänä. Kyllähän perheen perustamisestakin käydään yhdessä keskusteluja. Pitäähän viimeistään siinä vaiheessa osata avata suunsa ja sanoa ettei halua itselleen velvotteita enempää!
Toiset isät ottavat liiton ja lapsen tosissaan, toiset eivät, Sama varmaan pätee toisinkin päin, tosin ei nyt tässä tapauksessa.
Don't ever take things for granted!
Minä en ole koskaan ollut naimisissa enkä "perustanut perhettä". Olimme avoliitossa 9 vuotta enenkun lapsi syntyi. Emme suunnitelleet/halunneet lasta se oli täys yllätys, olimme jo 40 molemmat. Mies ei sitten koskaan kasvanut isyyteen vaikka varmaan lastaan rakastaa, omalla tavallaan. Viina sotki liikaa elämäämme en jaksanut hänen kanssaan, 5v yrtimme elää yhdessä kun lapsi syntyi, mutta ero oli paras ratkaisu meidän kohdalla. Muutenkaan en sanoisi että hän oli mikään suuri rakkaus, ne oli jo meneet, niin hänellä kun mullakin.Lapsettomia oltiin molemmat ja niin meidän piti ollakkin, mutta kohtalo päätti toisin. Sääli ettei mies ymmärrä mistä jää paitsi kun ei lastaan pahemmin tapaile.Lapsi on kuitenkin mulle parasta mitä elämä on antanut.
"mutta vaadin, että mies ei loju vain sohvalla töiden jälkeen. Enhän loju itsekään."
Luojalle kiitos että olen sinkku! On parhautta kaatua rankan työpäivän jälkeen sohvalle telkkarin eteen. Nalkuttava ämmä siitä vielä puuttuis.
Siinä se taas tuli!
Minähän puolestani en koskaan saanut ollakaan väsynyt töiden jälkeen, joten tein sitten sen vuoksi kaiken muunkin =) ja olisi tietysti pitänyt tajuta sekin vähäpätöinen asia, että oman siippaan ei koskaan kannata luottaa. Patskaa se suustaans päästää kuitenkin. Niinkuin sitten huomata saatiin...
Hieno asenne sulla - jatka samaan malliin!
Sussa on vähän samoja piirteitä kuin tän uuden hömppäkiinteistvälittäjän mainoksissa, hittooko muista kunhan itsellä on asiat jees, eikö vaan?
Hienointa on näin vuosien jälkeen taakse katsoessani todeta, että minä luotin entiseen mieheeni siihen saakka, kun hän jäi kiinni salasuhteestaan.
Eli viimeiseen iltaan saakka, koska hän lähti samana iltana, kun jäi kiinni.
Nyt en pysty luottamaan miehiin ollenkaan.
Meillä meni 10 vuotta hienosti ja meillä ainoat huolet oli raha ja työni, mikä oli noin 3 kuukautta vuodesta matkatyötä. Mies opiskeli välillä 1,5 vuotta yliopistossa ja minä olin matkatöissä 12 h:n päiviä ja hoitelin sen päälle kotirutiinit ja lapset. Eli elimme aikalailla toisistamme riippumatonta elämää välillä pitkiäkin aikoja.
Hän rakastaa lapsiaan yli kaiken ja on varmasti hyvä isä siinä mielessä, mutta luonteenlujuus puuttuu. Tarkoitan tällä sitä, että lapset voivat kääntään hänen päänsä ihan missä tahansa asiassa.
Meillä oli molemmilla vapaus tulla ja mennä, jos piti jostain syystä mennä tai tulla, koska molempien harrastukset veivät meitä välillä erisuuntiin ja välillä samaan suuntaan, mutta eri porukkaan. Miehen valmennusura vielä kauemmas, vaikka yritin pysyä mukana, mutta tunsin itseni ulkopuoliseksi ja jättäydyin pois.
Olin mustasukkainen siitä ja sanoinkin sen hänelle, mutta hän haki omalle egolleen kohotusta valmentajan urasta ja saikin sen, mutta mielestäni se hinta oli liian kova ainakin minulle.
Muistaakseni olin jonkun aikaa ennen eroamme se nalkuttava akka, mutta taisin hakea vain huomiota itselleni sen kaiken hässäkän keskellä ja olin sillä tavalla osasyyllinen eroomme tajuamatta itse sitä.
Sängyssä hän ei ollut mikään kukkulan kuningas, mutta rakastin häntä kuitenkin. Suuttui , jos sanoin, että voisi tehdä toisinkinpäin välillä. Ainoat asiat, joista en ole kateellinen hänen uudelle naisystävälleen on nuo sänky asiat ja raha-asioiden hoito.
Ps.Hän muuten lopetti sen jälkeen valmentajan hommat, kun sai vuoden valmentaja palkinnon. Tämä tapahtui kaksi vuotta eromme jälkeen melkein päivälleen.