Tästäkin aiheesta on varmasti puhuttu täällä palstalla ennen, mutta siis tilanne on meillä se, että tuntuu et mies on luisumassa "minulta" jonnekin ihan omaan ulottuvuuteensa. Ennen odotus-/raskausaikaa meillä meni todella sujuvasti. Olin itse hyvin aktiivinen tuohon aikaan, eli kalenterini oli melkoisen täynnä ja kotona vietetty yhteinen aika oli todellista laatuaikaa. Nyt olen kuitenkin yhä enemmän ja enemmän kotona (l.a ihan näillä näppäimillä) ja tuntuu että se jotenkin vaikuttaa meidän suhteeseen. Tai sitten joku muu. Mutta mieheni ei kertakaikkiaan ole juurikaan läsnä, vaan käyttää yhdessäoloaikamme omiin juttuihinsa. Monesti tuntuu, että vaikka olemme viettäneet päivän samassa huushollissa, niin en ole "tavannut" miestäni kertaakaan. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että olen jotenkin äärimmäisen (yli)herkkä koko ajan, eli mua sitten alkaa helposti itkettää ihan pienetkin jutut, tai se,että kun yritän sanoa asiasta tai nostaa sen keskusteluun, niin jos mies vähänkään kurtistaa kulmiaan tai ärähtää, ni se on siinä ja niiiiisk. Siispä, voisitteko rakkaat mammatoverit valaista mua, että onko tässä kyse nyt vaan miehen omasta työstöstä isäksi kasvuun liittyen? Te, joilla on ollut sama tilanne, niin onko mies muuttunut takaisin "näkyväksi" lapsen synnyttyä, vai miten tuo miehen psykologia toimii? Mun ei ole tähän asti tarvinnut pelätä suhteemme puolesta, mutta nyt vasta ekaa kertaa -ja nimenomaan tässä loppuraskauden aikana- oon tipahdellut tuolta ruususen istuimelta miettimään, että tämä parisuhde voi olla vielä matkalla kriisiin :/
Mies luisuu jonnekin
LostNoFound_
2244
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaapa tutulta. Lohdutan sinua kuitenkin sillä, että todennäköisesti miehesi mielestä teillä ei ole yhtään mitään vialla, vaan kaikki on oikein hyvin. Usein miehille riittää läheisyydeksi se, että todellakin ollaan vain samassa huushollissa, vaikka ei juteltaisi mistään ja molemmat olisivat omissa puuhissaan eri huoneissa.
Itse olen paininut samojen asioiden kanssa kuin sinä, mutta jo huomattavasti kauemmin, eli noin 3 vuotta - siis siitä asti, kun aloin odottaa ensimmäistä yhteistä lastamme. Suhteemme oli alusta asti täynnä hellyyttä, kosketuksia ja keskustelimme todella paljon aivan kaikesta - olimme siis todellakin läsnä toisillemme.
Sitten tulin raskaaksi ja vähitellen elämä alkoi olla sitä, että mies katsoi iltakaudet telkkaria, eikä halunnut jutella enää mistään, eikä suurin piirtein noteerannut minun olemassaoloanikaan mitenkään. Siltä minusta ainakin tuntui.
Koin valtavaa yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista ja halipulaa, mutta jos miehestä sai joskus puserrettua sen verran irti, että mikä asioissa oikein oli alkanut mättää, hän totesi aina vain, että hänen mielestään kaikki on hyvin, mutta arki ja suhde on vain muuttanut muotoaan.
Tuolla kaavalla on nyt siis menty muutama vuosi ja ensimmäinen yhteinen lapsemme on nyt 2-vuotias. Perheeseemme kuuluvat myös kummankin lapset edellisistä suhteista.
Odotamme nyt toista yhteistä lastamme ja tämä raskausaika tuntuu taas nostavan pintaan ne samat tunteet kuin aiemmassa raskaudessakin. Kaipaisin kovasti hellyyttä, yhdessäoloa, jonkun kauniin sanan edes joskus ja yksinkertaisesti sitä, että mies olisi läsnä edes silloin, kun on samassa talossa, samassa huoneessa tai samassa sängyssä. Ja aivan kuten sinäkin, minäkin itkeskelen tällä hetkellä todella herkästi, esim. jos 2-vuotiaan kanssa on ollut rankka päivä, koen oloni yksinäiseksi tms ja toivoisinkin, että mies tulisi joskus ottamaan syliin ja lohduttaisi. Kun fyysistäkään läheisyyttä ei ole, tuntuu olo kasvavan mahan kanssa rumalta ja kömpelöltä ja tunnen olevani mieheni silmissä ruma. Kysyin eräänä päivänä mieheltäni, miksi hän ei halua enää suudella, vaikka suhteemme alussa sanoi sen olevan hänelle todella tärkeää. Vastaus oli "Ei sitä enää jaksa". Ja jos mieheltäni kysyy, olemmeko hänen mielestään kasvaneet erillemme ja onko meillä asiat päin peetä, hän vastaa, että kaikki on hyvin ja hän on oikein tyytyväinen.
En osaa sanoa, onko sinun ja miehesi tilanne erilainen ja palaako suhteenne ennalleen vauvan synnyttyä. Sinun vuoksesi toivon, että palaa. Omalta kohdaltani tiedän, että siihen muutaman vuoden takaiseen läheisyyteen ja läsnäoloon ei ole enää paluuta ja varmaan kunhan omat hormonini joskus tästä tasoittuvat, hyväksyn arjen taas tälläisenä kuin se meillä nyt on muutaman vuoden pyörinyt.
Kaikkea hyvää sinulle ja kaunista syksyä!
KIITOS ihanasta vastauksestasi! Huojensi mieltäni todella paljon! Koska meilläkin yhdessäolon puutteen lisäksi tuntuu olevan myös melko nihkeää fyysisen kanssakäymisen suhteen :/ harmittaa kun mieheni ei osaa pukea sanoiksi asioita kun yritän jotain kysyä. Esim. että pelkääkö hän vahingoittavansa vauvaa, jos rakastelemme jne. Tuo on varmasti ihan totta, että miehet eivät ole niin analyyttisia muutenkaan, ja jos he sanovat että kaikki on hyvin niin kaikki sitten on hyvin. Mutta niiiiiin tuttu tunne on tuo halipula, mistä mainitsit. Kun en kaipaisi mitään muuta niin paljon, kuin olla vaan kainalossa ja halia. Ja olen yrittänyt sitäkin miehelleni sanoa, että kun vauva tulee, niin sitten minä saan (halusin tai en :) ) sitä lämpöä ja läheisyyttä vauvalta, joten siksikin haluaisin, että minulla olisi aikaa antaa miehelleni läheisyyttä vielä nyt kun meitä on vielä vain kaksi. Mutta tosiaan, viestisi rohkaisi minua paljon, ja haluan uskoa, että meillä on hyvä tulevaisuus edessä. Teille toivon myös lämpimin ajatuksin kaikkea hyvää ja onnellisuutta!