Eli, olen päälle 20 nuori naisen alku. Itsetuntoni on todella alhaalla nollassa enkä sinäänsä tajua kuinka tähän pisteeseen on tultu.
Seurusteluni ovat lihottaneet minua, vannoin 16-vuotiaana että vaaán tulee näyttää alle 60kg. Eipä ole paikkansa pitänyt, seurusteluni ovat lihoittaneet miut tähän päivään mennessä 90kiloon. Tuolloin 16 vuotiaana seurustelin pojan kanssa, joka _jokakerta_ kun lähdimme kotoamme, otti silmätikuksi muut muijat - ja tietekin niiden perseet. Silloin itsetuntoni alkoi kadota, vaikka ennen tuota olin rohkea enkä vältellyt ollenkaan kameraa ja pidin yksinkertaisesti itsestäni. Kun erosin, painoni oli kohonnyt muistaakseni jo 70kiloon.
Tuo seurustelujakso oli ensirakkautteni, mutta myös kaiken alku.
Tuolloinen poikakaverini osasi kyllä kehuskella ja osoittaa huomiota, mutta kaikki tuo muu kyyläily riitti sitten minulle.
Nykytilanteeni on tämä: Paino 91kg, seurustellut 11kk, oma asunto remontissa, 2 koiraa. Poikakaverini on muuten täydellinen pakkaus minulle, mutta joskus, suhteellisen harvoin hän saattaa käydä väkivaltaiseksi kännissä. Meillä meni todella pitkään hyvin, ei käsiksikäymisiä tai riitelyjä kännissäkään. Mutta viime viikkoina olen katsellut enemmän ja enemmän itseäni peilistä, enkä pidä yhtään näkemästäni. Tähän on helppo monen tokaista, että meneppä lenkille. - helpommin sanottu ku tehty.
Poikaystäväni ei osaa kehua muutakuin itseään. Ei ole sinäänsä itsekehuinen, mutta pullistelee välillä peilin edessä ja kysyy näyttääkö perse hyvältä. Tuntuu kuin saisin olla häntä aina huomaamassa, mutta en ole kertaakaan seurustelumme aikana kuullu hänen suustaan, että "ootpa kaunis tänään, siulla on hiukset nätisti, toi paita näyttää hyvältä siun päälläs". Siis en tarkoita, että tarvitsisin kehuja joka päivä kokoajan, vaan silloin tällöin, niin se rohkaisisi itsetuntoani. Sillä nyt, koen etten kelpaa poikakaverilleni (hänen exänsä ovat hoikkia ja blondeja) ja minä 90kiloinen brunette. Tuntuu etten kelpaisi hänelle, vaikka sitten taas toisaaltaan hän osaa osoittaa että todellakin välittää. Kun tuntuu näin, tuntuu etten jaksa enään panostaa parisuhteeseemme tai poikakaveriiini.
Sitten tähän samaan syssyyn olen kaveriton. FB näyttää alle 100 kaveria, tosielämässä en käy edes kahvittelemassa tai missään muuten kuin viikonloppuisin ryyppäämässä parin tyttökaverin kanssa. Paras kaverini, joka on ollut paras kaverini tarhasta asti, muutti äskettäin eri kaupunkiin opiskelemaan. Eli nyt elämääni kuuluu vain entistä vahvemmin poikakaverini ja koirani.
Tietysti olemme FB yhteyksissä, viime vkl paras kaverini pyyteli bailailemaan, mutta oharit on tehnyt ennenkin, niin tekipä nyttenkin. Ja samaan aikaan hän on saanut jo 30 uutta kaveria FB.ehen.
Saan siis hieman sellaisen käsityksen, etten ole kenellekkään tarpeen tai tärkeä.
Jos olisin 20kg kevyempi, poikaystäväni ottaisi miut huomioon viikoittain ja kaverini ei olisi tuollainen ääliö, niin olisin tyytyväinen täysin elämääni ja itseeni. Ainoot asiat jotka tällä hetkellä pitävät miuta pystyssä on koirani, remontoitava asuntoni(saan ajatukset vahvasti muualle) ja sitten poikakaverini miinuspuolta lukuunottamatta. Rakastan häntä, hän miuta, mutta sitä jotain puuttuu. On aika hullua sanoa, että haluisin samanlaisen tunteikkaan kaverin, joka on ehkä käsitellyt samoja ongelmia elämässään niin osaisi olla empaattinen. En jaksaisi täällä nytten sitten lukea vi*****lua, haukkumista tai muuta näsäviisasta kommenttia.
Seurusteluni ovat lihottaneet minua, vannoin 16-vuotiaana että vaaán tulee näyttää alle 60kg. Eipä ole paikkansa pitänyt, seurusteluni ovat lihoittaneet miut tähän päivään mennessä 90kiloon. Tuolloin 16 vuotiaana seurustelin pojan kanssa, joka _jokakerta_ kun lähdimme kotoamme, otti silmätikuksi muut muijat - ja tietekin niiden perseet. Silloin itsetuntoni alkoi kadota, vaikka ennen tuota olin rohkea enkä vältellyt ollenkaan kameraa ja pidin yksinkertaisesti itsestäni. Kun erosin, painoni oli kohonnyt muistaakseni jo 70kiloon.
Tuo seurustelujakso oli ensirakkautteni, mutta myös kaiken alku.
Tuolloinen poikakaverini osasi kyllä kehuskella ja osoittaa huomiota, mutta kaikki tuo muu kyyläily riitti sitten minulle.
Nykytilanteeni on tämä: Paino 91kg, seurustellut 11kk, oma asunto remontissa, 2 koiraa. Poikakaverini on muuten täydellinen pakkaus minulle, mutta joskus, suhteellisen harvoin hän saattaa käydä väkivaltaiseksi kännissä. Meillä meni todella pitkään hyvin, ei käsiksikäymisiä tai riitelyjä kännissäkään. Mutta viime viikkoina olen katsellut enemmän ja enemmän itseäni peilistä, enkä pidä yhtään näkemästäni. Tähän on helppo monen tokaista, että meneppä lenkille. - helpommin sanottu ku tehty.
Poikaystäväni ei osaa kehua muutakuin itseään. Ei ole sinäänsä itsekehuinen, mutta pullistelee välillä peilin edessä ja kysyy näyttääkö perse hyvältä. Tuntuu kuin saisin olla häntä aina huomaamassa, mutta en ole kertaakaan seurustelumme aikana kuullu hänen suustaan, että "ootpa kaunis tänään, siulla on hiukset nätisti, toi paita näyttää hyvältä siun päälläs". Siis en tarkoita, että tarvitsisin kehuja joka päivä kokoajan, vaan silloin tällöin, niin se rohkaisisi itsetuntoani. Sillä nyt, koen etten kelpaa poikakaverilleni (hänen exänsä ovat hoikkia ja blondeja) ja minä 90kiloinen brunette. Tuntuu etten kelpaisi hänelle, vaikka sitten taas toisaaltaan hän osaa osoittaa että todellakin välittää. Kun tuntuu näin, tuntuu etten jaksa enään panostaa parisuhteeseemme tai poikakaveriiini.
Sitten tähän samaan syssyyn olen kaveriton. FB näyttää alle 100 kaveria, tosielämässä en käy edes kahvittelemassa tai missään muuten kuin viikonloppuisin ryyppäämässä parin tyttökaverin kanssa. Paras kaverini, joka on ollut paras kaverini tarhasta asti, muutti äskettäin eri kaupunkiin opiskelemaan. Eli nyt elämääni kuuluu vain entistä vahvemmin poikakaverini ja koirani.
Tietysti olemme FB yhteyksissä, viime vkl paras kaverini pyyteli bailailemaan, mutta oharit on tehnyt ennenkin, niin tekipä nyttenkin. Ja samaan aikaan hän on saanut jo 30 uutta kaveria FB.ehen.
Saan siis hieman sellaisen käsityksen, etten ole kenellekkään tarpeen tai tärkeä.
Jos olisin 20kg kevyempi, poikaystäväni ottaisi miut huomioon viikoittain ja kaverini ei olisi tuollainen ääliö, niin olisin tyytyväinen täysin elämääni ja itseeni. Ainoot asiat jotka tällä hetkellä pitävät miuta pystyssä on koirani, remontoitava asuntoni(saan ajatukset vahvasti muualle) ja sitten poikakaverini miinuspuolta lukuunottamatta. Rakastan häntä, hän miuta, mutta sitä jotain puuttuu. On aika hullua sanoa, että haluisin samanlaisen tunteikkaan kaverin, joka on ehkä käsitellyt samoja ongelmia elämässään niin osaisi olla empaattinen. En jaksaisi täällä nytten sitten lukea vi*****lua, haukkumista tai muuta näsäviisasta kommenttia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
En osannut paremmin selittää.. toivottovasti joku ottaisi tästä jotakin tolkkua. Näen vain vahvasti, että on parempi asua yksin, ei tarvitsisi miettiä tälläisiä asioita. Mutta samaan aikaan en voisi kuvitellakkaan että luopuisin poikakaveristani. kumpa saisin hänet vaan tajuamaan että osaisi näyttää välittämistään enemmän..
nyt tyttö otat itteäs niskasta ja teet päätöksen laihtua, ku läskit näköjään rassaa sua. mä painoin marraskuussa 78kg ja itsetunto nolla. rupesin vhh ruokavaliolle ja nyt painan 63kg. mikä parasta ikinä ei tarvinnut nälässä olla. otahan selvää tuosta ruokavaliosta ja paa toimeksi! tsemppiä sulle:)
voitko kertoa hieman enemmän tuosta vhh-ruokavaliosta, jätitkö pois kaiken perunan vaalean riisin leivän jne? harrastitko samaan aikaan mitään liikuntaa?
jätin leivät,pastat, potut,riisit ym. missä paljon turhia hiilareita. en liiku kuin sen minkä töissä päivän mittaan. oikeesti oon varsinainen soffaperuna. huom. vhh ei ainoastaan pudota painoa vaan myös kiinteyttää. ja mikä energinen ja iloinen olo! lue karppaus.info, toivon sulle onnistumista..ps. jos sulla makeanhimo,sekin häviää, mä en ole himoinnut namuja kohta puoleen vuoteen
itse olen työtön eli myös sohvaperuna, mitä nyt tietenkin koirien kanssa käyn lenkillä/metsässä riehumassa. Luen tuon karppaus jutun. Kiitos! Leivän olenkin jättänyt jo ihan omasta toimesta, vaikein on riisistä luopua.
Vika ei ole sinussa vaan tuossa poikakaverissasi. Ei ole oikein että annat hänen lyödä sua, jo ensimmäinen kertakin on ollut liikaa. Kannattaako olla sellasen kanssa, joka kännissä ollessa käy käsiksi, minun mielestä ei. Jos tuntuu ettei teidän suhde anna sulle niin paljon kuin haluaisit, niin kannattaako huonossa suhteessa jatkaa. Olet nuori vielä ja sulla on koko elämä edessäsi. Sulla on paljon mielen päällä tällä hetkellä, remontti ja ystävän muutto kauemmas. Sinä olet monelle tärkeä. Sinulla on 2 ihanaa koiraa, jotka eivät tule toimeen ilman sinua ja fb:ssakin sulla on ystäviä. Miettisit kannattaako sun jatkaa suhteessa, jossa toinen lyö sua. Löydät varmasti paremmankin hänen tilalleen, usko pois vaan.
Tuli mieleen, että käytätkö mahdollisesti e-pillereitä? Minulla oli samankaltainen kierre jokaisessa seurustelusuhteessani, ja vasta tämän nykyisen aikana ymmärsin, missä vika oli. Tosin kiloja minulle ei kertynyt kuin "vain" 12 kiloa, mutta peilikuvaani inhosin, samoin kuin sinäkin. Itsetuntoni oli nollissa, vaikka mieheni vakuutteli minun olevan maailman kaunein nainen. Lopetettuani pillerit elämä alkoi taas kummasti hymyilemään! Nyt virtaa riittää urheiluun ja itsestään huolehtimiseen, ja oloni on mitä mainioin, vaikka kaikki kilot eivät vielä karisseetkaan. Vhh-ruokavalio toimi myös minulle, mutta juoksuharrastuksen myötä olen taas lisännyt hiilareita: karppauksella kun lenkki tuntuu kovin raskaalta.
Toinen asia mitä mietin, on poikaystäväsi. Sinun ei koskaan, missään olosuhteissa tule hyväksyä väkivaltaa itseäsi kohtaan! Nyt nostat kissan pöydälle ja KÄSKET poikaystävääsi hakemaan apua ongelmaansa, tai jätät hänet ja jatkat elämääsi yksin. Jos tunnet olosi mitättömäksi hänen kanssaan, eikö se ole merkki siitä, että suhteessa ei kaikki ole hyvin?
Tiedäthän myös, että vastuu onnellisuudestasi on vain ja ainoastaan sinulla itselläsi? Ei ihanat kaverit, ei maailman upein poikaystävä tee sinusta onnellista, ellet ensin opi olemaan sinut itsesi kanssa. Tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta siinä piilee totuuden siemen. Kun olet tyytyväinen itseesi ja elämääsi, se paistaa koko olemuksestasi. Iloisia ja onnellisia ihmisiä on helppo lähestyä, ja usein tällaisilla tyypeillä onkin laaja kaveripiiri. Nyt siis miettimään, mitkä asiat tekevät sinusta onnettoman! Muutoksen avaimet ovat omissa käsissäsi. Tsemppiä toivotan:)