Monesti tällä palstalla ja muuallakin sanotaan, että vakavasti masentunut ei kerta kaikkiaan kykene itse päättämään sitä, nouseeko ylös sängystä vai jääkö makaamaan. Kerrotaan, että ei voi olla ainakaan vakavasti masentunut, jos pystyy käymään töissä tai koulussa. Millä tavoin kuvailisitte sen olotilan, ettei todellakaan voi tehdä mitään? Olen utelias ja itsekin kauan eri "tasoisesti" sairastaneena kiinnostaa kuulla muiden mietteitä ja tuntemuksia.
Omalla kohdallani ei ole tullut vielä sellaista, että en vain pystyisi fyysisesti nousemaan sängystä. Mutta esimerkiksi itku tulee usein öisin viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä noustessa. Välillä sitä on itkenyt pakonomaisesti kouristellen aamutoimia tehdessä ja liikkeet ovat olleet äärimmäisen hitaita, jalat ja kädet ikään kuin puutuneita ja on täytynyt ajatuksissa ruoskia itseään väkisin eteenpäin (silloinkin, kun on nukkunut tarpeeksi jne.). Huonoimpina aikoina se itku tulee tyhjästä vaikka julkisella paikalla ja ihmisten edessä, silloin tuntenut todella syvää syyllisyyttä ja häpeää. Silti olen kuitenkin aina jollain tavalla mennyt eteenpäin, vaikkei suorituskyky olekaan sama kuin "terveellä" kait, kaikki vaatii enemmän ponnistelua. Ovatko nämä tuttuja tuntemuksia masentuneille, vai itkenkö laiskuuttani? Minulle on jopa sanottu, että tämä on vain laiskuutta, kun kuitenkin pystyn tekemään sitten, jos pakotetaan ja syyllistetään :/
Omalla kohdallani ei ole tullut vielä sellaista, että en vain pystyisi fyysisesti nousemaan sängystä. Mutta esimerkiksi itku tulee usein öisin viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä noustessa. Välillä sitä on itkenyt pakonomaisesti kouristellen aamutoimia tehdessä ja liikkeet ovat olleet äärimmäisen hitaita, jalat ja kädet ikään kuin puutuneita ja on täytynyt ajatuksissa ruoskia itseään väkisin eteenpäin (silloinkin, kun on nukkunut tarpeeksi jne.). Huonoimpina aikoina se itku tulee tyhjästä vaikka julkisella paikalla ja ihmisten edessä, silloin tuntenut todella syvää syyllisyyttä ja häpeää. Silti olen kuitenkin aina jollain tavalla mennyt eteenpäin, vaikkei suorituskyky olekaan sama kuin "terveellä" kait, kaikki vaatii enemmän ponnistelua. Ovatko nämä tuttuja tuntemuksia masentuneille, vai itkenkö laiskuuttani? Minulle on jopa sanottu, että tämä on vain laiskuutta, kun kuitenkin pystyn tekemään sitten, jos pakotetaan ja syyllistetään :/
Vastaukset 4
Vanhimmat
Varsin tuttua. Itse en vain enää pysty itkemään. Kärsin vuodenaikoihin liittyvästä toistuvasta masennuksesta. Minulla lapset, eläimet ym. pakolliset kuviot pakottavat nousemaan, vaikka tuntuisi, että tänä aamuna en pääse ylös. Joskus soitan aamulla vuoteesta "hätäpuhelun" miehelle, että tuletko kotiin, jos en pääse ylös (hoitamaan lapset siis). Vielä ei ole tarvinnut.
Kamalinta ovat olleet ne kerrat, kun tuntuu, etten saa ojennettua kättä ottaakseni jääkaapista jotakin syötävää lapsille. Lääkityksen vaihto auttoi, ainakin viime talvi meni paremmin.
Jos noina aikoina teen sen masennustestin (Beck?), saan varsin suuret pisteet. Koen kyllä,että olen tuolloin vakavasti masentunut, mutta velvollisuudentunto pakottaa nousemaan ja tekemään ne työt, jotka minulle kuuluvat. Olisihan se helpompi vahtoehto jäädä vuoteeseen, kuin taistella kuukausikaupalla masennusta vastaan. Joten laiskuutta tämä ei ainakaan ole, muistahan se!
ja paljon voimia jaksamiseen! Itselläni masennus on hyvin samantyyppinen, liittyy vuodenaikoihin ja näin iltojen pimetessä mustuu samaan tahtiin mieliala ja kynnys tehdä asioita kipuaa aina korkeammalle. Kesä on aina ihanaa aikaa, kun jaksaa. Toisaalta taas tänä kesänäkin harmitti kovasti, kun tiedän kesän olevan sitä parasta aikaa, että se oli pakko kuluttaa töitä tekemällä. Ne luonnollisesti väsyttävät hyvästä ajasta huolimatta, ja tällaista tapausta varmaan vielä tervettä ihmistä enemmän. Nyt sitten alkaakin pahimpaan mahdolliseen laskukauteen opiskelut, joissa vieläpä valtaosa työstä on tehtävä itsenäisesti kotona eikä koulunpenkillä. Toisaalta, onneksi tarvitsee huolehtia "vain" siitä, eikä ole lisäksi töitä, lapsia tai lemmikeitä. Ja kyllähän se puolisokin auttaa, vaikka ihmetteleekin saamattomuuttani.
Kyselit olotiloista, kun ei voi tehdä mitään. Minun tarinani on tällainen: Lukion ajoista lähtien olen taistellut voimattomuutta ja ahditusta vastaan. Lukiossa kuvittelin oloni johtuvan jostain "yleisistä nuoruuden tuskista". Ja olipa takana kipeä suhde joka päättyi melko ikävällä tavalla. Joten onhan näitä kipeitä aikoja, ajattelin. Elin eteenpäin sillä ajatusmallilla, että "kun vanhojen tanssit vielä jaksan, sitten helpottaa" .... "kun penkkarit jaksan, sitten helpottaa" ... "kun YO-kirjoitukset jaksan, sitten helpottaa" ... "kun pääsen johonkin kouluun sitten helpottaa". Aamut itkin voimattomuutta,yksin olo ahdisti. Jotenkin vain kampesin itseni ylös, ja pakotin itseni suorittamaan jonkinlaisia rutiineja. Olen aina ollut "ahkera" ja tunnollinen, enkä sallinut itseni antaa vain olla. Jotenkin olen tieni selvittänyt yliopistoon,ja nyt on toinen vuosi alkamassa, mutta olo ei juurikaan ole muuttunut. Enää ei ole etappeja, joiden selvittämisen jälkeen ajattelisin oloni muuttuvan., Siksi oon päättänyt varata ajan jolliekin, joka voisi auttaa.. Oon todennut, että yksin tätä olotilaa vastaan taistelu ei tuota mitään tulosta. :/ Jälkiviisaana ajattelen, että apua olisi kannattanut hakea jo aiemmin.
Pointti on, ettei todella kannata odottaa siihen pisteeseen asti, että sängystä ei pääse aamulla ylös.
Itse olen todennut, että se mikä siihen masennukseen voi ajaa - usein meillä masennuksesta kärsivillä on suuret vaatimukset itseämme kohtaan - voi sieltä myös nostaa. Eli tekemällä ne "pakolliset" asiat teet kuitenkin jotain, joka on enemmän kuin vuoteessa makaaminen ja nostaa mielialaa. Mutta omista vaatimuksista - siis itselleen asettamista - luopuminen helpottaa. Ei olekaan pakko tehdä suursiivousta kerran viikossa, valmisruokaakin voi syödä, siihen tenttiin voikin lukea vähän vähemmän - kolmonenkin on ihan hyvä numero, lenkillä voi käydä jokaisen päivän sijaan kolme kertaa viikossa jne.
Vuodenaikoihin liittyvä masennus toistuu ja itsekin vasta nyt - 15 vuoden jälkeen - yritän sopeutua ajatukseen, että omalla toiminnallani en voi sitä estää. Helpottaa voin: lääkitys, valohoito, liikunta, lepo. Mutta tämäkin asia on valjennut vasta, kun olen käynyt lääkärillä ja psykiatrisella sairaanhoitajalla tästä puhumassa. Tulevaisuudensuunnitelmat auttavat kestämään: kevällä teen puutarhaan sitä ja tuota, otan talveksi uuden harrastuksen, palkitsen itseni talven jälkeen vaikkapa tatuoinnilla (!). Olen rakentanut omaan arkeeni paljon mukavaa tekemistä, joka pitää kiireisenä.
Voimia teille molemmille! Toivottavasti löydätte avun masennukseenne, sillä se on hoidettavissa oleva sairaus.