Elän kuin näkymättömässä kuplassa jonka sisältä en saa minkäänlaista yhteyttä muihin ihmisiin. Olen ihmisille outo sulkeutunut otus jota on hauskaa tökkiä kokeillakseen reagoiko se mihinkään.
Jos ihmiset "ovat kuin metsiä joissa avautuu polkuja, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle", kuten Riikka Pulkkinen kirjoittaa, minä olen ryteikköä jota kukaan ei viitsi lähteä tutkimaan. Pari kertaa jollakin on ollut näkymä ryteikön läpi ja ne ovat rakastuneet, hetkeksi ainakin, kai kyllästyneet sitten, kokonaan en kuitenkaan ole kelvannut kenellekään.
Olen ollut monta vuotta terapiassa ja kuntoutuksessa eikä niistä ole ollut mainittavaa apua. Olen yrittänyt opiskella mutta ei sekään oikein suju.
Jos ihmiset "ovat kuin metsiä joissa avautuu polkuja, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle", kuten Riikka Pulkkinen kirjoittaa, minä olen ryteikköä jota kukaan ei viitsi lähteä tutkimaan. Pari kertaa jollakin on ollut näkymä ryteikön läpi ja ne ovat rakastuneet, hetkeksi ainakin, kai kyllästyneet sitten, kokonaan en kuitenkaan ole kelvannut kenellekään.
Olen ollut monta vuotta terapiassa ja kuntoutuksessa eikä niistä ole ollut mainittavaa apua. Olen yrittänyt opiskella mutta ei sekään oikein suju.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mutta hyvin sinä osaat kirjoittaa.
Mielialalääkkeet tekevät minusta tyytyväisen ja typerän, saavat minut viihtymään kuplassani.
Harmi ettei aloitukseeen ole tullut vastauksia.
Ihmiset hokevat aina että pitää vaan lähteä ulos, ihan mihin tahansa, niin kyllä ahdistus helpottaa, mutta kun ei vaan löydä mitään syytä lähteä! Tai entäs jos ei ole koskaan oppinut lähtemään eikä osaa yksinään sitä opetellakaan?
Tietää että vaikka lähtisi käymään jossain lenkillä/kahvilla/kaupassa, ei tämä tyhjä olo häviäisi yhtään mihinkään. Tuntuu että masennuslääkkeetkin vain ikäänkuin hukuttavat ahdistuksen johonkin, että ahdistus olisi se oikea, terve tunne tässä tilanteessa.
Minusta tuntuu kuin elämässään viihtyvät ihmiset eläisivät minun kustannuksellani, että mulle ei jää mitään, kukaan ei voi pitää minusta, välittää minusta, rakastaa minua, koska kaikilla on jo ihmisiä joista pitää, välittää ja joita rakastaa.
Minusta tuntuu ettei mulle jää elämästä mitään käteen.
Jatketaan nyt tänne kun tekee taas mieli kirjoittaa jotain...
Taidan uskoa ettei kukaan voi ollenkaan ymmärtää eikä hyväksyä mitään mitä minussa on. Tämä tekee niistä harvoista tapauksista jolloin kokee tulevansa ymmärretyksi ja hyväksytyksi ehkä liiankin tärkeitä. En käsitä miten voisin päästä yli siitä pelosta että jos mä yrittäisin tulla toimeen ihmisten kanssa, ne vaan kohtelisivat mua vittumaisesti, sättisivät kaikesta mahdollisesta ja syrjisivät.
Enkä minä osaa kirjoittaa, minähän vain lainasin aloitukseen jotakuta joka osaa...
Minusta tuntuu että muut saavat sympatiaa, minä ainoastaan antipatiaa. Ei ole kiva tunne.
Ihmiset jotka saavat nautintoa toisten ihmisten loukkaamisesta ovat oikeasti todella pahasti häiriintyneitä - ja jos mahdollista, vielä häiriintyneempiä ovat ne aivottomat perskärpäset jotka ovat sokeita tällaisten luonnevikaisten idioottien häiriintyneisyydelle. Tavallaan on ihan terveellistä oppia pärjäämään itsekseen sen sijaan että kelluskelisi jonkun siivellä käyttämättä omaa päätä ollenkaan.
Pidän yksinäisyydestä. Voisin olla yksin 400 vuotta kaipaamatta ketään. Toistan: Ihan aidosti, nautin yksinäisyydstä. Voit nauttia sinäkin,jos totut siihen aidosti.
Ja minun mielstäni ihmistä ei saa yleistää laumaeläimeksi, sehän on täysin idioottimainen väite.