Olipa kerran, kauan kauan sitten eräässä Nuutjärven kylässä Virtasen perhe. Perheeseen kuuluivat isä Oiva, äiti Astrid ja heidän rakas poikansa Matti, sekä perheen vanhin isomummo Marjatta. Virtasten talo oli vanha, mutta komea ja hiljattain kunnostettu. Talo oli alun perin isomummo Marjatan ja hänen edesmenneen miehensä rakentama ja siihen kuului hehtaarittain maata. Talon ylläpito maksoi kyllä paljon, mutta Virtasten mielestä se oli ehdottomasti vaivansa väärti.
Virtasten naapurissa joen toisella puolella oli Möttösten talo. Talo oli pieni, raihnainen ja kattokin vuosi saateella. Möttösten perheen vanhemmat olivat riiteleviä ja tappelun äänet usein kantautuvaitkin joen yli Virtasten puolelle. Maata Möttösillä oli – ihme kyllä – enemmän hehtaareissa mitattuna, mutta sitä ei jaksettu viljellä, sillä Möttösten vanhemmat makoilivatkin mieluummin joen rannalla, kuin huhkivat pellolla. Möttösillä lapsiakin oli siunaantunut useita, joista nuorimmainen oli ristitty Vili-Vilperiksi.
Eräänä kauniina aamuna Vili-Vilperi souti järven läpi Virtasille ja kertoi ettei hän enää voisi nyt mennä takaisin Möttösten talolle. Jatkuva riitely sai hänet kuulemma pelkäämään ja hän halusi tulla pariksi yöksi Virtasille, jotta riita ehtii taantua, eikä hänen tarvitsisi pelätä. Virtasten perhe otti Vili-Vilperin avosylin vastaan, tarjosi ruokaa, puhtaita vaatteita ja petasi hänelle sängyn vieraskamariin. ”Toki sinä täällä voit yöpyä vaikka useammankin yön” perheen isä Oiva lohdutti poikaa. Vieressä nyökyttelivät äiti Astrid ja poika Matti.
Meni päivä, meni toinen, kului viikkokin. Sitten Oiva koputti Vili-Vilperin ovelle ja kysyi joko poika kotiinsa lähtisi. ”Ei ei ei... en missään nimessä voi vielä palata. Sitä paitsi olen hyvin pettynyt olemiseeni täällä.” Perheen isä Oiva meni pojan sanoista hämmilleen ja tiedusteli ”Kerro ihmeessä mitä olemme tehneet väärin? Saithan ruokaa, vaatteita ja turvallisen nukkumapaikan. Olemme jopa kuuranneet lattiat parina iltana, kun olet likaisilla saappaillasi kävellyt suoraan huoneeseesi.” Vili-Vilperi katsoi isää tuimistunein ilmein ja vastasti ”Kuule ukko, MEILLÄ on tapana kävellä kurasaappailla pirtissä ja nuo teidän tavat ne muutenkin pistää vihaksi. Minä en voi kuunnella aamu-uutisia aamukahdeksalta, koska minä haluan nukkua. Se on meidän tapa ja sinä loukkaat sitä tapaa herättämällä minut aamu-uutisilla radiosta.”
Perheen isä Oiva hermostui Vili-Vilperin sanoista ja vastasi hänelle ”On se syytäkin herätä, sillä meidän poika Mattikin herää silloin ja me lähdetään päivän TÖIHIN pellolle. Saisit sinäkin kiittämätön siihen osallistua, etkä vain syödä ja maata”. Vili-Vilperi ei isä Oivan sanoista sen koommin piitannut, vaan haukkui hänet ymmärtämättömäksi ja toisenlaista elämää suvaitsemattomaksi juntti-moukaksi. Tuolloin perheen äiti Astrid puuttui tilanteeseen: ”Älä komenna poikaa, kyllä sinun pitää ymmärtää erilaisuutta. Ja täst’ edes lopetat uutisten kuuntelun aamulla.” Isä Oiva ja poika Matti pudistelivat päätään ja matkasivat peltotöihin. Jopa perheen vanhin Marjatta-mummo tokaisi että ”Jo on tässä talossa aikoihin eletty. Toista se oli minun aikanani kun talo rakennettiin, ei täällä toiset määränneet, eikä hääränneet.”
Oivan ja Matin saapuessa illalla peltotöistä oli Vili-Vilperi hakenut neljä veljeänsä Möttösiltä kylään ja he kaikki makasivat kurasaappaissaan sohvalla ja mussuttivat jääkaapin antimia. ”Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?!” Huusi isä Oiva kovaan ja kuuluvaan ääneen. ”Minä hain veljet kylään, koska heitäkin pelotti.” Vastasi Vili-Vilperi saivartelevaan sävyyn. ”Hait ne millä? Vene jolla tulit meni rikki?” Oiva kysyi epäuskoisena. ”Käytin sinun uutta moottorivenettäsi, koska kyllähän sinulla joku vastu tässä hommassa täytyy olla.” Vili-Vilperi vastasi entistäkin ivallisempaan sävyyn.
Virtasten naapurissa joen toisella puolella oli Möttösten talo. Talo oli pieni, raihnainen ja kattokin vuosi saateella. Möttösten perheen vanhemmat olivat riiteleviä ja tappelun äänet usein kantautuvaitkin joen yli Virtasten puolelle. Maata Möttösillä oli – ihme kyllä – enemmän hehtaareissa mitattuna, mutta sitä ei jaksettu viljellä, sillä Möttösten vanhemmat makoilivatkin mieluummin joen rannalla, kuin huhkivat pellolla. Möttösillä lapsiakin oli siunaantunut useita, joista nuorimmainen oli ristitty Vili-Vilperiksi.
Eräänä kauniina aamuna Vili-Vilperi souti järven läpi Virtasille ja kertoi ettei hän enää voisi nyt mennä takaisin Möttösten talolle. Jatkuva riitely sai hänet kuulemma pelkäämään ja hän halusi tulla pariksi yöksi Virtasille, jotta riita ehtii taantua, eikä hänen tarvitsisi pelätä. Virtasten perhe otti Vili-Vilperin avosylin vastaan, tarjosi ruokaa, puhtaita vaatteita ja petasi hänelle sängyn vieraskamariin. ”Toki sinä täällä voit yöpyä vaikka useammankin yön” perheen isä Oiva lohdutti poikaa. Vieressä nyökyttelivät äiti Astrid ja poika Matti.
Meni päivä, meni toinen, kului viikkokin. Sitten Oiva koputti Vili-Vilperin ovelle ja kysyi joko poika kotiinsa lähtisi. ”Ei ei ei... en missään nimessä voi vielä palata. Sitä paitsi olen hyvin pettynyt olemiseeni täällä.” Perheen isä Oiva meni pojan sanoista hämmilleen ja tiedusteli ”Kerro ihmeessä mitä olemme tehneet väärin? Saithan ruokaa, vaatteita ja turvallisen nukkumapaikan. Olemme jopa kuuranneet lattiat parina iltana, kun olet likaisilla saappaillasi kävellyt suoraan huoneeseesi.” Vili-Vilperi katsoi isää tuimistunein ilmein ja vastasti ”Kuule ukko, MEILLÄ on tapana kävellä kurasaappailla pirtissä ja nuo teidän tavat ne muutenkin pistää vihaksi. Minä en voi kuunnella aamu-uutisia aamukahdeksalta, koska minä haluan nukkua. Se on meidän tapa ja sinä loukkaat sitä tapaa herättämällä minut aamu-uutisilla radiosta.”
Perheen isä Oiva hermostui Vili-Vilperin sanoista ja vastasi hänelle ”On se syytäkin herätä, sillä meidän poika Mattikin herää silloin ja me lähdetään päivän TÖIHIN pellolle. Saisit sinäkin kiittämätön siihen osallistua, etkä vain syödä ja maata”. Vili-Vilperi ei isä Oivan sanoista sen koommin piitannut, vaan haukkui hänet ymmärtämättömäksi ja toisenlaista elämää suvaitsemattomaksi juntti-moukaksi. Tuolloin perheen äiti Astrid puuttui tilanteeseen: ”Älä komenna poikaa, kyllä sinun pitää ymmärtää erilaisuutta. Ja täst’ edes lopetat uutisten kuuntelun aamulla.” Isä Oiva ja poika Matti pudistelivat päätään ja matkasivat peltotöihin. Jopa perheen vanhin Marjatta-mummo tokaisi että ”Jo on tässä talossa aikoihin eletty. Toista se oli minun aikanani kun talo rakennettiin, ei täällä toiset määränneet, eikä hääränneet.”
Oivan ja Matin saapuessa illalla peltotöistä oli Vili-Vilperi hakenut neljä veljeänsä Möttösiltä kylään ja he kaikki makasivat kurasaappaissaan sohvalla ja mussuttivat jääkaapin antimia. ”Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?!” Huusi isä Oiva kovaan ja kuuluvaan ääneen. ”Minä hain veljet kylään, koska heitäkin pelotti.” Vastasi Vili-Vilperi saivartelevaan sävyyn. ”Hait ne millä? Vene jolla tulit meni rikki?” Oiva kysyi epäuskoisena. ”Käytin sinun uutta moottorivenettäsi, koska kyllähän sinulla joku vastu tässä hommassa täytyy olla.” Vili-Vilperi vastasi entistäkin ivallisempaan sävyyn.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Nyt perheen pojalla Matillakin meni asiassa hermo ja hän huudahti ”Ei sinulla Vili ole tämän näköisiä veljiä koskaan ollutkaan, mitä olen sinut koulussa oppinut tuntemaan – silloin kun siellä jaksoit käydä.” Ennen kuin Vili-Vilperi ehti asiaan mitään vastaamaan, huusi perheen äiti Astrid kovalla äänellä keittiöstä ”Veljiä tai ei, mutta pojat ovat jo kotiutuneet tänne niin hyvin. Nyt saatte lopettaa tuon suvaitsemattoman ja moukkamaisen käytöksenne.” Samalla perheen miehet huomasivat vanhan Marjatta-mummon itkevän yksin vierashuoneessa. Mummon käsityöt oli revitty riekaleiksi, vanhat äänilevyt rikottu ja sodanaikainen Unto-vainaan veteraani-kunniamerkki oli heitetty ikkunalaseista ulos. ”Nämä eivät kuulemma enää kuulu tänne, ne ovat vanhaa Virtasta ja provosoivat kuulemma väkivaltaan minua ja teitä kohtaan.” Marjatta mummo jatkoi itkuaan. ”Te ette myöskään tiedä, että nuo pojat tirkistelivät Astridia hänen ollessa suihkussa ja yrittivät käydä melkein käsiksi häneen sen jälkeen” mummo jatkoi.
Se oli viimeinen pisara. Tuolloin isä Oiva tokaisi pojalleen ”Vaikka äiti on meitä vastaan, niin eikös se ole niin että meitä on enemmistö ja nyt tämä loppuu!”. Isä haki haulikkonsa ullakolta, antoi toisen niistä Matille ja latasi itse omansa. ”Nyt teillä on pojat tasan viisi sekuntia lähteä talosta, tai sitten paukkuu” isä Oiva huusi karjuvalla ja kantavalla äänellään. ”Ei me Möttösille päästä, eihän meillä ole venettäkään.” pojat huusivat säikähdyksissään. ”Se on aivan sama uitteko vai kierrättekö sillan kautta, varmaa on vain se että lähdette.”
Ja niin lähti Möttösen pojat kotiinsa. Virtasille jäi hajoitettu koti, pahoitettu mieli ja häpeän tunne. He kuitenkin halusivat aina olla kaikille ystävällisiä. Heitä mietitytti mitä kylälläkin heistä toiset puhuvat, mutta järkeilivät asian niin, että ehjä koti on tärkeämpi kuin kylän suosio. Sitä paitsi kylällä kiersi juttua, että Möttösten pojat olivat käyneet muuallakin. ”Hiivatin hiivatti kun oltais tajuttu tämä ajoissa, niin näin ei olisi päässyt käymään.” isä Oiva manasi. ”Niinpä, niinpä.” nyökyttelivät äiti Astrid, poika Matti ja mummo Marjatta.
Sen pituinen se!
AIVAN LOISTAVA totta/satu, jos vaan hoksaavat mistä on kysymys...