kilpailemisesta huolissaan olevat vanhemmat

Tuli vielä mieleen että esiintyykö tätä samaa "kilpailuinhoa" muissakin lajeissa, vai onko tämä vain judon erityisominaisuus?

Tosin epäilen ettei monikaan edes kuvittele voivansa harjoitella jalkapalloa ilman että osallistuisi peleihin. Ainakin sellaista ehdottavaa saatettaisiin pitää hieman outona.

Varmasti joka lajista löytyy lapsia, jotka haluavat vain harrastaa lajia muutaman kerran viikossa ilman pakkoa osallistua kilpailuihin.
Monesti on toivottu jalkapallojoukkuetta, joka kilpailisi vain kerran tai kaksi kauden aikana. Harjoituksia olisi vain parit viikossa ja lapset ilokseen harjoittelisivat.
Onhan yleisöosastokirjoituksissa ja muutamissa kolumneissa kirjoiteltu lasten urheiluharrastusten perään ilman kilpailua.
Välillä tuntuu, että kilpaileminen on tärkeää vanhemmille ei aina juniorille!

Kyllä tuo asenne säteilee varmaan aika paljon sitä, että tiettyjä lapsia kasvatetaan ylisuojelevasti. Täällä palstalla ennenkin mainittu judon nössö maine tuonee lajin pariin aika paljon näitä ei niin reippaita ja urheilullisia lapsia.

Onneksi meillä on nykyään vaihtoehtoina hienot katakilpailu ja tekniikkakilpailu, joissa kellekään ei tule paha mieli. Kisojen päätteeksi jokainen saa pusun ja halin ja kilpailijoita ei laiteta paremmuusjärjestykseen vaan kaikki saavat kultaisen mitalin. Kilpailuhenki ja itsensä testaaminen ovat itsensä saatanan kehittämiä paheita!

Missä kerhossa näitä kata- ja tekniikkakilpailuja voi harrastaa? Olisin valmis viemään poikani sinne samantien. Turha kilpailuhenkisyys urheilussa mielestäni asettaa lapsille turhia paineita ja aivan vääriä kasvatusmalleja, jotka voivat heijastua nuoren käytöksessä vanhempana.
Muutama vuosi sitten lapseni harrastivat vielä koripalloa, mutta lajin kilpailuhenkisyys näkyi lasten kinasteluna ruokapöydässä jne, joten lopetimme tämän turhakkeen lasteni parhaaksi.
Hienoa, että judossa on mahdollista kokea tasa-arvoa ja yhteenkuuluvuutta, sillä kilpaileminen ei ole maailmassa tärkeää.
Jos viitsisitte antaa minulle tänne tietoja mahdollisista järjestöistä, missä edellämainittu kilpaileminen olisi toisarvoista hauskanpidon rinnalla. Kilpaurheiluun panostaminen muutenkin vie turhan paljon aikaa muulta tärkeältä, kuten läksyt tai ystävät.

Siis äippä hei - onhan nekin kilpailuja !!!
Niissä vaan ei vastustaja heitä arvaamatta vaan on sovittu mitä ja milloin tekee.
Olisiko koululla, kavereilla yms. sen koripallon lisäksi syytä kilpailuhenkisyyteen? Koko yhteiskuntammehan kilpailee, nyt olemme maana jo neljäs kilpailukyvyn perusteella !

Kilpailijoiden keskuudessa henki on yleensä aina hyvä, kannustava ja rehti. Kilpaileminen yhdistää. Kilpailijoiden keskuudessa on hyvä yhteishenki. Jokaista joka laittaa itsensä likoon(menestyksestä tai sen puutteesta riippumatta) arvostetaan. Kurittomuutta, velttoilua ja turhasta valittamista halveksitaan.

Eivätkö nämä juuri ole niitä hyviä arvoja joihin kasvatuksessakin tulisi pyrkiä?

Noin muutoin, väitän että ylivoimainen enemmistö lapsista oikeasti haluaa kilpailla. Ainakin koittaa sitä jollain tasolla. Kyse on pohjimmiltaan samasta tarpeesta kuin auktoriteetin ja kurin kanssa.

Ne on ne ylisuojelevat ja todellisuudesta iloisesti irrallaan olevat sohvaperunavanhemmat jotka pyrkii torpedoimaan kullannuppunsa kisavietin. Omaa velttoutta projisoidaan alitajuisesti lapseen "kun ei itse saa persettä ylös sohvasta niin ei tule saamaan jälkikasvukaan".

Eivät lapset ole mihinkään 30 vuodessa muuttuneet. Muutos on tapahtunut vanhemmissa. Todellinen pullamössösukupolvi ei ole - toisin kuin yleisesti väitetään - tämän päivän lapset ja nuoret vaan aikuiset.

Kilpaileminen judossa tarkoittaa sitä että ottaa haasteen vastaan. Yksi haaste on jo voitettu kun ensimmäistä kertaa astuu kisatatamille. Siinä on kyse henkisen kantin vahvistamisesta ja sitä voi ihan hyvin verrata elämän muihin haasteisiin.

Ei kai nyt ole hyvä että välttelee haasteita, jos pelkää että ei menekään putkeen ja sitten tulee paha mieli. Judossa kilpailu on osa sen kasvatusperiaatteita. Siihen liittyy vastustajan kunnioittaminen, haasteiden kohtaaminen, itsensä kehittäminen ja tottakai pyrkimys siihen että saa itsestään kaiken irti.

Tiedän että jotkut junnut pelkäävät ensimmäisiä kisojaan jne. mutta heitä kuuluu nimenomaan rohkaista ottelemiseen. Niistä junnuista jotka kilpailevat, en tiedä kenenkään saaneen henkisiä traumoja tai muuta. Tiedän kyllä monia jotka junnuna ottivat turpaansa ja eivät luovuttaneet, sitten lopulta pitkällä tähtäimellä se palkinto tuli.

Lätkässä junnuilta ei ainakaan vaadita mitään. Se toiminta ei ole kilpaurheilua nähnytkään, mitä lätkässä tapahtuu. Tuota menoa kuolee koko laji Suomesta kun Suomi ei menesty. Tuntuu että sinnekkin hakeutuu nykyään lapset, jotka eivät muualla pärjää.

Itse ainakin lapsena urheilin ja paljon, ja koin sen erittäin hyväksi oppimiskeinoksi. Oppi häviämään ja voittamaan, mutta tärkeintä oli että oli hauskaa. Sitkeys palkittiin ja laiskottelusta oli haittaa. Hienoja elämänarvojahan tuosta vain sai!

Pitäisikö tähän nyt vastata todellista pedagogista tarvetta ajatellen, vai yhteiskunnan realiteetteja kontra lapsen etu ajatellen?

No vastaan molemmilla tavoilla:

1) Jos haluamme luoda yhteisöä joka etenee ja toimii terveesti, niin silloin kilpailu on ihan ok - kunhan kilpailua rajoitetaan ja painotetaan että kilpailu ei ole kaikki kaikessa - ja että on tärkeää myös auttaa toisia, ja että vaikka voitto onkin mukavaa niin kehittyminen ja yhdessäoleminen on vielä mukavampaa. Tällöin kilpailemaan opettaminen on täysin ok, mutta kilpailemisesta ei tehdä kaiken oikeuttavaa tarkoitusta, vaan sille annetaan merkitys.

2) Koska maailmamme kuitenkin on sairas kilpailuyhteiskunta sosiaalisella kuorrutuksella niin kaikkein parasta pärjäämisen kannalta on opettaa kersa kampittamaan kavereita mahdollisimman hyvin ja voittamaan keinolla millä hyvänsä, jos tahtoo ns. menestyjän - ja teroittaa että toisten itku ja valitus on vain kateellisten panettelua menestyksestä.

Eikö se ole kaikkein oleellisinta että millainen on se maailma jonka kohtaamista varten me näitä penskoja harjoitutamme, ja sen maailman realiteetit määrää mikä on lapselle hyvä ja mikä ei?

Harrastus on hyvä juttu. Koulu on kuitenkin se ykkönen. Suututti kun kuulin seuraavanlaisen keskustelun:

Valmentaja: Ensi tiistaina on harkat xxx-pelihallissa.
Pelaaja M: Mä en pääse, on koeviikko.
Pelaaja H: En mäkään on kolmet kokeet ens viikolla.
Valmentaja: Se ei ole mikään syy olla pois harkoista.

Jaa, vai ei mikään syy. Minä menin ja kovistelin valmentajaa: Nämä ovat ysiluokkalaisia ja heillä on rankka koeviikko ensi viikolla. Koulu on heille ykkönen, vasta sitten tulee harrastukset. Kokeet on hyvä syy olla pois harkoista!

Poikani ei mennyt koeviikolla harkkoihin. Hän panosti kouluun ja koulu sujuu kiitettävästi. Hänellä on tavoite elämässään: mennä lukioon ja sieltä yliopistoon. Harrastus on harrastus ja sillä sipuli.

Olkaa vanhemmat tarkkana mitä valmentaja vaatii.

EISE VAHDINGOITA

No. Niin. Ihan-kohta-30v mies eli minä sai lapsena aina kuulla kuinka kilpailu paha paha nönnönnöö. Nyt olen katkera kun minusta tuli vähän nössö ja vieläkin tuntuu siltä ettei se äitikulta suostu hyväksymään että nuorimmaisella (minulla) jopa olisi jokin into ihan oikeasti kilvoitteluun rehdissä hengessä.

Jotensakin tämä on taas niitä juttuja jotka jokaisen vanhemman tulisi itse katsoa lapsen toiveista käsin. Jos lapsi ei halua kilpailemista (ja tässä on myös iso ero yksilö vs. joukkuekilpailemisen välillä) niin ei sitä pitäisi tuputtaa. Toisaalta jos lapsi haluaisi jotain kilvoitteluharrastusta harrastaa, niin kaikkein ikävin asia minkä vanhempi voi tehdä on kieltää se häneltä kun "minun lapseni on osa yhteiskunnan sairaan hengen korjaamista jne. " -paskaa joka noin rehellisesti sanottuna on lähinnä oman lapsen henkistä kastraatiota poliittisen statementin varjolla.

Mutta jos haluaa että lapsi on sitten isona katkera niin olkaa hyvä vain.

Siinä vaiheessa kun itse kilpailu ja kisailu menee itse lajiin keskittymisen, harrastuksessa käymisen ja siitä pitämisen edelle niin kyllä siitä muodostuu yleensä näitä ns. "ongelmatapauksia".

Joka lajissa tapaa mukaanluettuna joukkuepelit sekä lapsia että nuoria (sekä myös aikuisia :D) joille tärkeämpää on kilpailu ja ennen kaikkea VOITTAMINEN kuin itse laji.

Käytännössä osa heistä ei edes nauti itse lajista tai vaikkapa joukkuehengestä niin paljon kuin siitä että saa vain kilpailla ja voittaa.

Pahimmillaan tappavat kiinnostusta myös muilta samaa lajia harrastavilta varsinkin joukkueurheilussa.

Tätä samaa mentaliteettia on myös monilla vanhemmilla jota tartutetaan lapsiin.

Osa lapsista taas ei nauti tilanteesta vaan haluaisi enemmän tasapuolista lajin harrastamista, siitä nauttimista ja rentoutumista eikä väkisin kilpailuttamista.

Kilpailu sinällään ei ole kuitenkaan pahasta vaan se mentaliteetti joka voi siihen liittyä.

No voi jeesus. Nykyään kaikki vahingoittaa lasta. Ennen vanhaan tehtiin kuten parhaaksi nähtiin ja kasvoi niistä penskoista ihan yhteiskuntakelpoisia kansalaisia.

Lajeja voi harrastaa ilman kilpailuakin ja suorituksen arvostelua /ajan mittausta. Jos lapsi itse haluaa kilpailla eri asia. Väkisin kilpailu ei ole hyvä. Mökillä joku tikkakisa sen sijaan voi olla ihan hauska.

Yksilöstä se lähtee ja tuloksena on kilpailuyhteikunta jalopulta koko maailma.
Kilpailun tutoksista maailma nyt nauttii ja tuhoutuukin koska lääkkeenä nykytilaan käytetään kilpailukyvyn parantamista.

Mehän olemme vain kvarkkien tanssia, joten nuo ovat perimmältään merkityksettömiä asioita. Jos ei satu olemaan uskovainen.

Pahoitttelen heti alkuun jos toistan jo jonkun toisen aiemmin kirjoittamaa, ajanpuutteen vuoksi en ehtinyt juurikaan lukea muita kommentteja.

Mielestäni lapsen, oli se sitten ihminen tai eläin, normaaliin käyttäytymiseen kuuluu jonkinlainen kilvoittelu. Tämä etenkin poikalapsilla. Täysin eri asia on tietysti jos heitetään lapsuus kokonaan syrjään ja vaaditaan lapselta samanlaista harjoittelumotivaatiota ja omistautuneisuutta kuin aikuiselta. Jos elämään ei enää mahdu kuin koulu ja kilpailu, mennään jo hakoteillä.

Kilpailuhalun tulee myös lähteä täysin lapsen omasta tahdosta, ei vanhempien omien toiveiden ja omien toteutumattomien unelmien hoitamisena. Toki lasta tai nuorta tulee kannustaa, tosin kannustus ja huomioiminen tulee tehdä kaikilla elämänalueilla. Jos lasta huomioidaan vain jonkun harrastuksen ansiosta ja hän jostain syystä tahtoo lopettaa tai joutuu lopettamaan harrastuksen, voi minäkuva kokea kolauksen ja sitä tervettä itsetuntoa joutuu hakemaan.

Hyvin usein olen jalkapallon parissa seurannut sitä kuinka lasten arvio omista taidoistaan ja merkityksestään joukkueelle ovat yhteneväisiä vanhempiena arvion kanssa, meidän poika se vain tekee maalit ja pelaa, kukaan muu ei tee mitään. Hyvin vaikea on saada sen jälkeen joukkuetta toimimaan, kuitenkin jokainen voi kehittyä harrastamassaan lajissa.
Tämä meni nyt hieman sivuun ap:n aiheesta mutten malta olla tätäkin mainitsematta.

Kannustetaan lapsia kuitenkin monipuolisen liikunnan pariin, riittävän usein.. ei vain kerran viikossa 1 h :)

EI VAHDINGOITA!

MITÄ!? Ei kilpailu vahingoitakkaan, mutta kilpailuihin osallistuminen ei todellakaan ole judossa pakollista!

Opin lapsena ja nuorena judokisoissa monta fundamenttia asiaa tavalla, jota ei varmaan millään muulla tavoin kerrassaan voi niin kokonaisvaltaisen fyysisesti saada koettua ja opittua. Elän helposti vieläkin muistossani ne hetket, jolloin mm. tajusin:
- Kaikki ihmiset eivät ole sinulle ystävällisiä ja mukavia, jopa päin vastoin. Jotkut jopa nauttii satuttamisestasi. Et voi tätä ennen kuin kohtaat ihmisen oikeasti kamppailussa.
- Kun jaksat ajatella että kaikki voimat on nyt annettu, sinulla on niitä vielä vaikka mihin
- C-junnuissa opin, että ihan kaikki jäynä on sallittua jos tuomari ei näe. Mutta en kyllä itse oppinut nipistämään, poraamaan luuta, painamaan polvella lihaksen päätyyn tai tallomaan jalkateriä poikittain
- Jos ajattelee häviävänsä, niin myös yleensä käy
- Pelko näkyy aina silmistä, sitä ei kukaan voi täysin peittää
- Tatami on koko universumi, jonka ulkopuolella ei ole mitään ottelun aikana.
- Ottelun jälkeen valot syttyvät taas tatamin ulkopuolelle maailmaan, joka ei kuitenkaan ole koskaan ihan sama kuin ennen matsia.
- Kohtalolla on aina dramaattinen ja ennakoimaton sijansa niin matsissa kuin elämässäkin, vaikka minkä teet.

No juu, ehdottoman vahingollista kaikki kilpailu! Paljon parempi on kasvatella lapsia lasipullossa, tehdä "palvelus" ja luoda mielikuva että mistään ei tarvitse kilpailla ja kaikki on yhtä hyviä kaikessa! Sitten teini-iässä itkemään Idols lähetykseen että "miksei noi tajuu, isi sano että mä olen hyvä laulaja". Siitä päästäänkin aikuisuuteen, vailla mitään kykyä tai välineitä pitää puoliaan, pärjätä ihan arjessa ja työelämässä. Jeekuli jee, hyvää matkaa kohti aikuisuutta näiden "kaikki vaihingoittaa lapsia"-perheiden Pyry-Urhoille ja Miisa-Maijoille! Kilpailemisessa EI OLE mitään vikaa ennen kuin aikuiset sekaantuvat siihen,

Kilpailu on jälleen vain yksi ihmisten säälittävistä tarpeista todistella omaa paremmuuttaan sekä pönkittää egoaan ja sosiaalista statusta. Se on kumma on nykyään joka joukkoelajissa pitää painottaa siihen kilpailuun. Harrastusten tulisi olla mukavaa ja ennenkaikkea hauskaa ajanvietiettä kavereiden kesken, eikä sitä että viidesti viikossa juostaa harkoissa verenmaku suussa. Tiedän kyllä mistä puhun, sillä harrastin viisi vuotta kilpaurheilua, jonka jälkeen kysyin itseltäni hyvin yksinkertaisen kysymyksen: "Onko tässä koko touhussa mitään helvetin järkeä?" No eihän siinä ole. Moni täällä korosti miten kilpailu kasvattaa ihmistä hyvällä tavalla, mutta myös yhtälailla huonolla tavalla. Se kasvattaa ihmisen kunnianhimoa, agressiivisuutta sekä ylimielisyyttä ja kannustaa ajattelumalliin "vahvat jyrää heikot" ja kaikki nuo heijastuu myös lajin ulkopuolelle jokapäiväiseen elämään, eikä sitä aina edes haluta myöntää. Eikä se ihmisistä kasvata loppupeleissä yhtään sen esimerkkillisempiä kuin mitä muutkaan ihmiset ovat, päinvastoin. Hyvät elämänarvot, tavat ja muutkin asiat jotka tekevät hyvän ihmisen lähtevät hyvin omasta päästä, eikä niinkään ulkoisista vaikutteista. Osa ymmärtää ne koska heiltä löytyy järkeä ja ne joilta ei sitä niinkään löydy, niin heille niitä täytyy opettaa.

Liikunnanopettajana olen nähnyt monesti millaisia nuoret kilpaurheilijat ovat; ylimielisiä, töykeitä, luulevat itestään kokoajan liikoja ja ajattelevat olevansa muita parempia. Ollaan kokoajan äänessä ja korostamassa itseään, minä minä minä minä minääää. Kaikki otetaan liian vakavasti, koululiikuntakin ja sitten mollataan niitä, jotka eivät osaa niin hyvin, mutta yrittävät kuitenkin parhaansa. Selän takana heille sitten naureskellaan, pilkataankin ääneen ja sitten siihen yllytetään mukaan muitakin. Omassa kilpajoukkoeessa ehkä on hyvä henki ja yhteistyö toimii, mutta siihen se sitten jääkin. Itse en pidä yhtään positiivisena tuollaista vaikutusta ja jos joku teistä pitää niin hän on varmaankin juuri itse ollut tuollainen kuvailemani nuori.

Jos puhutaan erityisesti kamppailulajeista, tuo kilpailuhan on nimenomaan henkisen puolen kehittämisen kannalta tärkein juttu. Kokemukset matsissa kasvattaa, opettaa nöyryyttä ja näyttää konkreettisesti missä parannettavaa olisi. Myös vastuun kantaminen muista, hyvä urheiluhenki ja toisten ihmisten kunnioitus tulevat esille kilpailutilanteessa.

Ja puhun tässä siis pelkästään kamppailulajeista.

"Liikunnanopettajana olen nähnyt monesti millaisia nuoret kilpaurheilijat ovat; ylimielisiä, töykeitä, luulevat itestään kokoajan liikoja ja ajattelevat olevansa muita parempia. Ollaan kokoajan äänessä ja korostamassa itseään, minä minä minä minä minääää. "

Tervetuloa opettajan judosalille katsomaan ja kokemaan millaisia nuoret kilpajudokat ovat : TODELLA FIKSUJA !!

Joku alussa kyseli, missä voisi lapset harrastaa futista kilpailematta. Varsinainen kysymys sekin. Omasta pojasta ei ollut potkupalloilijaksi, kun kaverilta ei voinut mennä ottamaan palloa pois, niin oli päivähoidossa opetettu. Tuskinpa olisi silti pelkkiä harjoituksia käydä senkään vertaa, ellei niitä harkkoihin kuuluvia pelejä ja niitä varsinaisia otteluita muita seuroja vastaan olisi ollut. Kilpailemistahan on se harkkoihin kuuluva peliharjoituskin.

Omakin laji sittemmin löytyi purjehduksesta. Alkuun pääseminen kilpailemisessa ei olisi onnistunut ilman pientä tuuppaamista vanhempien taholta, mutta sen jälkeen asiat menivät omalla painollaan. Saattaa olla, että alussa oli jopa tärkeämpää päästä tapaamaan ne kilpailemisen mukana tulleet kaverit. Jatkossa kuitenkin aivan omasta halusta tähtäin kohosi yhä ylemmäs. Nyt poika on aikuinen, kilpaileminen jatkuu ja lapsuuden aikaiset kaverit ovat edelleen hyviä kavereita. Varsin hyvin tunnen ne kaveritkin, joista osa on olympiatasolla ja voin taata, ettei heistä kenestäkään ole tullut niitä liikunnanopen mainitsemia minäminä-tyyppejä. Purjehdusta voisi harrastaa kilpailemattakin, mutta kukaan tuntemani ei jaksa siitä pitkällä tähtäimellä motivoitua. Jotkut junnuna aloitaneet palaavat sentään sitten perheen kanssa harrasttukseen, mutta ne ovat poikkeuksia.

Yksi vanhempien tärkeitä ja todella ikävän tuntuisia velvollisuuksia on tuottaa lapselle pettymyksiä. Kilpaillessa niitä tulee väkisinkin, jolloin tarvitsee vain antaa tukea niitä kohdatessa. Tietenkään ei voi tietää, mitä pojasta olisi tullut ilman kilpaurheilua, mutta varmasti voin vakuuttaa, ettei siitä ainakaan haittaa ole ollut. Alkuun pitää ehkä hiukan tuupatakkin, mutta sen jälkeen pitää vain katsoa, ettei jatketa sen takia, että vanhemmat niin haluavat.

Itsellä on jäänyt paha maku kilpailuttamisesta. Kävin ala-asteen pienessä kyläkoulussa, jossa ikävä kyllä, kaikki opettajat olivat kilpailuhulluja, mitä tuli yksilölajeihin. Harrastettiinpa sitten juoksua, hiihtoa, välituntihiihtoa, uintia, pyöräilyä - kaikki oli totista kilpailua. Palkinnot ja liikuntanumerot olisi voinut ihan hyvin jakaa vaikka etukäteen, samat naamat kun olivat aina ensimmäisinä ja samat viimeisinä.
Liikunta- ja kilpailukammosta pääsin vasta yläasteella, jossa yksilökilpailuttaminen ei ollut urheilutuntien ainoa jalo tavoite.

"Tervetuloa opettajan judosalille katsomaan ja kokemaan millaisia nuoret kilpajudokat ovat : TODELLA FIKSUJA !!"

Poikkeus vahvistaa säännön, niitä löytyy aina, en tietenkään tarkoittanut että kaikki kilpaurheilijat olisivat samanlaisia. Kuitenkin kuka tahansa osaa virallisissa piireissä esittää muuta kuin on. Lajin ulkopuolella voi olla ihan eri ihminen. Sitähän me kokoajan teemme, valitsemme käyttäytymisemme sen mukaan missä piirissä oleskelemme ja tuokin korostuu eniten nuorissa. Kaveripiirissä pitää vetää omaa rooliaan yms. mitä yksinään ei tekisi. Ja kukapa lajin opettaja ei haluisi kehua omia opetettaviaan. Se on ihan luonnollista, että opetettavistaan haluaa olla ylpeä ihan niin kuin vanhemmat lapsistaan.

Minä lopetin 12 vuotiaana hyvä kuntoisena judon kesken, koska siinä vaiheessa opettajat alkoivat olemaan ERI kovia, mutta vain ajatellen meidän parasta tietenkin. Olin ikäisekseni tosi vahva ja kestävä ja olin kokoisekseni siltikin vahvempi kuin useammat.

Mutta multa puuttui luonne, se "next step in evolution" ja nyt yli kakskymmpisenä ketuttaa, koska olisin nyt aika helveTIN kovassa kunnossa.... ja varmasti elämä olisi muutenkin eri kuvioissa, koska elämässäni ois ollu säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta pienestä pitäen, ja kilpailu kasvattaa sisua ja ja sydäntä. Nämä asiat pitää tehdä pienestä pitäen, koska silloin luuserit ja menestyjät määriytyvät.

Loppujen lopuksi lapsi sitten kasvaa sillä mentaliteetilla, että mitään ei "arvitse tehdä, että kaikki hoituu omalla painolla ja nykyään mikään asia ei hoidu omalla painolla vaan asioiden eteen pitää tehdä uhrauksia, ja asioita kannattaa ja pitää tehdä vaikka se vähän kirpasee, mutta olo on jälkeenpäin voittajan fiilis!

Joten asia ei ole fyysinen eikä machoileva asia ollenkaan, vaan henkinen ja se ntakia kannatan kilpailemista. Olisipa minutkin pakotettu kilpailemaan aikoinaan.

En jaksa katsoa kirjoitusvirheitä, hajotkaa niihin, senkin liberaalit.

Moni tässä ketjussa puhunut asiaa ja moni schaibaa. Todellakin urheilu on hyvä tapa kokea onnistumisia ja pettymyksiä turvallisessa ympäristössä. Mutta joskus lapsi joutuu toteuttamaan vanhempansa ambitioita vasten omaa tahtoaan tai laji ei vaan yksinkertaisesti sovi kyseiselle lapselle, joko luonteen tai fyysisten ominaisuuksien vuoksi.

Parhaimmillaan junnukilpaurheilu antaa todella loistavan pohjan ihmissuhteisiin ja työelämään ja antaa hyvän kunnon ja loppuelämäksi hyvän harrastuksen. Pahimmillaan se vie kaiken vapaa-ajan ja pilaa itsetunnon, kroppa hajoaa ja aikuisikä on valmiiksi paskottu jo lapsena.

Eli mikään ei taaskaan ole mustavalkoista ;o)

Itse harrastan lumilautailua ja skeittausta, dissaajia varmasti löytyy! Mut tossa lajissa on parasta se, et ei ole valmentaja määräämässä kurkku kipeänä huutamisesta vieressä. Ja käyn kyllä joissakin kilpailuissa, mut se on mukavaa ottaa uutena kokemuksena vaikka ei voittaskaan.

Itse tykkään siitä, et jos oppii jonkun uuden skeitti tai lumilautaliikkeen ja on itse opetellut sen alusta lähtien, niin se jos joku palkitsee!

Koko elämä on kilpailua mutta monella se menee yli. Työpaikoilla kun menee hyvin niin ei ole ongelmia mutta kun Yt alakaa niin silloin työntekijöistä tulee toistensa kilpailijoita siitä kuka saa jäädä ja ensimmäiseksi laitetaa ne joustamattomat pihalle ja jäljelle jää ne jotka tekevä t niitä töitä ja tulee tulosta.
Kilpailu urheilussa opetta asennetta ja tappiot hyväksumään epäonnistumisia ja kun vaikka pallopelissa on tappiolla niin silloin pääkopassa mietitään miten peli voitetaan ja se on sitä henkistä kanttia ettei vaivu epätöivoon. Joukkeurheilussa oppii toimimaan porukassa ja niin edelleen. Sen aikoinaan huomasi armeijassa kuka eiollut mitään touhunnut ja kunto nollassa ja asenne perseestä.

Harrastaahan monet kaikenlaista kilpailematta. Joka päivä näkee lenkillä ihmisiä, jotka eivät varmasti ole treenaamassa kilpailuihin. Sakki ajelee polkupyörällä eikä silti ole menossa kisoihin. Käydään laskettelemassa, snoukkaamassa, kalastamassa, kävelyllä, ajetaan autolla, veneillään.. ja kaikki ilman kisatavoitetta. Kaikessa ei pidä kilpailla eikä toisaalta kenenkään pitäisi sanoa missä on ehdottomasti kilpailtava. Juttuja voi tehdä ihan vaan harrastuspohjalta ja vaan siksi että se on kivaa.

Jos vanhemmat pelkää, että lapset pakotetaan kisoihin, voidaan miettiä mistä tämä pelko juontaa juurensa. Omasta lapsuudestako? Niistä pakollisista kisoista?

Nyky-yhteiskunta vaan vaatii, että mikään ei saa olla pakollista ja toisaalta kaiken pitää olla mahdollista. Johonkin rajaan asti aika fiksukin ajattelutapa.

Valmentajalla ja vanhemmilla on varmasti suurin merkitys tässä asiassa. Liian usein vanhemmat eivät tee lapsensa kanssa mitään, vaan viedään lapsi maksullisiin harrastuksiin treenaamaan "ammattilaisohjauksessa".

Itse olen harrastanut judoa kilpailumielessä 80-luvulla. Jo tuolloin oli mahdollisuus päästä leireille ja esim. maajoukkueen haastajatreeneihin. Varsinkin aikuispuolella oli paljon niitä, jotka harrastivat lajia vain kuntoilumuotona. Oli myös niitä, joille henkiset asiat olivat tärkeitä eli heille paras treenausmuoto oli kata. Osa halusi edetä vyökokeissa mahdollisimman nopeasti, osa taas hitaammin. Fakta kuitenkin oli ainakin silloin, että mustaa vyötä et saa, jollet ole kilpaillut. Jo sinistä vyötä varten olisi pitänyt olla kilpailuista tietty määrä pisteitä (voittoja).

Omalla kohdallani judo oli hyvä asia. Se kehitti ja kasvatti, mutta se olikin minun oma valintani, jota vanhemmat eivät päsmäröineet. 80-luvun tapaan en saanut kyydityksiä treeneihin, mutta kannustusta ja harrastusten maksut he hoitivat.

Kuten omassa lapsuudessani, niin myös omien lasteni kohdalla olen pitänyt tärkeänä sitä, että vanhemmat opettavat ihan alusta asti lapsille liikunnan ilon. Ulkoillaan säässä kuin säässä, liikutaan luonnossa, kiipeillään, juostaan ja hypitään lapsen huomioonottaen. Ihan pienenkin voi viedä pulkkamäkeen (lapsi tietysti itse kävelee mäen ylös!!!). Kun lapsi kasvaa, niin opetetaan hyppimään hyppynarulla, uimaan, pyöräilemään, hiihtämään, luistelemaan jne. Tällä tavoin lapsi oppii, että liikunta on kivaa ja se on luonnollinen osa elämää. Kun tottuu liikuntaan lapsesta asti, niin on todennäköisempää, että lapsi nauttii liikunnasta vielä aikuisenakin. Kun lapsi oppii eri lajeja, hänellä on iso valikoima erilaisia lajeja niin kesään kuin talveenkin. Liikunta kasvattaa myös itsetuntoa ja hyvää urheilijaa harvemmin kiusataan koulussa.

En ole itse varakas, joten rahaa lasten liikuntavarusteisiin ja -harrastuksiin toki tarvitaan eli koululaiselle esimerkiksi lenkkarit on pakollinen varuste. Käytettynä saa kuitenkin kirppiksiltä ja huutonetistä yms. vaikka kuinka paljon käyttökelpoista tavaraa, joita voi myös kierrättää lapselta toiselle. Paljon on kyse vanhemman omasta asenteesta, että pitääkö sitä tärkeänä vai ei. Itse olen monena vuonna tinkinyt omista harrastuksistani (= harrastanut maksutonta liikuntaa esim. lenkkeilyä ja kotijumppaa), jotta rahaa on löytynyt lasten harrastuksiin.

Erittäin moni huippu-urheilija on myös pärjännyt hyvin koulussa juuri siksi, että osaa aikatauluttaa tekemisensä. Kun on intoa, sitä jaksaa tehdä nuorena vaikka mitä. Ei kannata liikaa paapoa nuorta, jos hänellä itsellään on tekemisen paloa. Vaikka itse olisi väsähtänyt nelikymppinen, niin ei se 10 ikäinen välttämättä ole ollenkaan sellainen. Kannattaa siis varoa, ettei huomaamattaan kannusta lasta turhaan laiskotteluun.

Toinen lapsistani harrastaa lajiaan kilpailumielessä ja on ollut esim. maajoukkueleireillä. Toinen taas harrastaa harrastusmielessä eikä halua kilpailla. Kummankin lapsen harrastusta tuen ja kannustan. Kilpaileminen tai kilpailemattomuus ovat kummatkin OK, kunhan se perustuu lapsen omaan haluamiseen. Toki joskus esim. ujoa lasta joutuu kannustamaan ja rohkaisemaan, jotta hän uskaltaa lähteä kilpailemaan ja ylittämään sitä kautta itsensä, jotta hän saa kasvatettua rohkeutta ja itseluottamusta.

Moni vanhempi ajattelee, että kilpaurheilu on jotenkin valtavaa uhrautumista. Unohdetaan kokonaan se, että mitä kaikkea hyvää niistä voi koitua: hyvä fyysinen kunto, nauttii uusista taidoistaan, voi asettaa tavoitteita ja ponnistella niitä kohti, pystyy ylittämään itsensä, itseluottamus kasvaa, pystyy tekemään pitkäjänteistä työtä, oppii loukkaantumisten yms. kautta jne.

VAINIIN

Kilpailemisessa ei ole mitään negatiivista kun vain vanhemmat ymmärtävät, että aikuisten huippu-urheilu ja lasten liikunta on kaksi täysin eri asiaa.

Kilpaurheilu, totaalinenkin sellainen, antaa lähes poikkeuksetta harrastajalleen enemmän kuin ottaa. Kyllä ne omat rajat kannattaa käydä koittamassa vaikkei arvokisamitalleille koskaan yltäisi. Kilpaurheiluun uhrattu aika ei mene koskaan hukkaan.

Jokainen joskus kaiken urheilulle antanut, tosissaan kisannut ja reenannut tämän tietää. Ne on ne suuret tunteet upeat kokemukset joita ei voi rahassa eikä mammonassa arvottaa eikä urheilu-uran loputtua koskaan enää kokea. Elämä on lyhyt ja joskus se on jokaisella ohi. Mitä olet ehtinyt kokea ennen arkkuun laskemista, sitä kannattaa jokaisen urheilu-uransa jatkoa pohtivan teininkin hetkeksi pysähtyä miettimään, jos vaan kapasiteetti siihen silloin piisaa. Yhdeksästä viiteen suunia ilman kummempaa päämäärää ja muuta tasapaksua arkea ehtii tehdä varmasti kokea riittämiin vaikkei putkeen heti ensimmäisessä aallossa ehtisikään.

onko yksikään täällä kilpailemista vastustavista oikeast koskaan kilpaillut???
minulle ainoat negatiiviset kokemukset kilpailemisesta ovat vammat jotka nekin
ovat vahvistaneet ja opettaneet