Hei,
Isäni suvussa on varhaisiän alzheimerin tautia, mummuni kuoli siihen 65-vuotiaana. Isäni sairaus alkoi n. 45- vuotiaana.Diagnoosiksi tuli vuonna 2001 isin ollessa 49-vuotias alzheimerin tauti ja otsalohkodementia. Isi ei olisi halunnut kuulla diagnoosia, pelkäsi niin kovin.
Äitini kuoli vuonna 2000, mikä pahensi huomattavasti jo isin alkanutta sairautta. Kaikki oli kovin rankkaa ja vaikeaa perheessämme, yrittää pitää isistä huolta, kun hänen olisi pitänyt huolehtia minusta ja pikkusiskostani.
Meidät sijoitettiin perhekotiin vuonna 2005.Se oli rankin hetki hänen elämässään, olla viikot yksin, ilman muuta tukea kuin hoitajat, jotka toivat ruoa ja lääkkeet, kaverina vain herra alzheimer, joka tulee tuhoamaan hänen aivonsa ja elämänsä. Kävimme usein isin luona, joka viikonloppu. Laitoshoitoon isäni joutui vuonna 2006. Oli outoa katsella häntä hoitopaikassa kun vierellä kulki vain ikäihmisiä, isä kun oli parhaassa iässä itse. En voi edes kuvitella isäni tuskaa, kaikkea mitä hän on joutunut elämässään kokemaan.
Vuodeosastolle hänet siirrettiin keuhkokuumeilun vuoksi keväällä 2011, crp oli silloin yli 300. Vahvana taistelijana isä selätti kuumeen ja jatkoi taistelua vain n.45-kiloisena.
Elokuun puolessa välin keuhkokuume uusi, antibioottia annettiin suonen sisäisesti taas, kuume laski, mutta nousi parin päivän päästä uudelleen. Hoidot lopetettiin, perushoitoa vain enää,kivun lievitystä, ei enää voinut syödä tai juoda, keuhkot niin täynnä limaa, että ravinto meni jatkuvasti väärään henkeen. Painoa ei varmasti enempää kuin 40kiloa.
20.8, äitini syntymäpäivänä isi nukkui pois, 59-vuotiaana, sairauden uuvuttamana. Huomenna on hautajaiset, viimeinen hyvästijättö.
Halusin kertoa tarinani, sillä haluan mielelläni kuulla teidän muidenkin tunteistanne ja kokemuksistanne. Usein ajatellaan että dementiat ovat vanhuuden höperyyttä, mutta näin läheltä useita vuosia seuranneena voisin todeta, että alzheimer on yksi maailman pelätyimmistä sairauksista. Sehän tuhoaa aivot, vie toimintakyvyn, puheen, ihminen muuttuu täysin, on kuin vastasyntynyt lapsi, ei puhu, ei kävele itse, ei syö itse, on vaipoissa, ei ymmärrä. Näin ainakin meidän perheessämme. Ja tuska on suuri. Olen 19-vuotias.
Isäni suvussa on varhaisiän alzheimerin tautia, mummuni kuoli siihen 65-vuotiaana. Isäni sairaus alkoi n. 45- vuotiaana.Diagnoosiksi tuli vuonna 2001 isin ollessa 49-vuotias alzheimerin tauti ja otsalohkodementia. Isi ei olisi halunnut kuulla diagnoosia, pelkäsi niin kovin.
Äitini kuoli vuonna 2000, mikä pahensi huomattavasti jo isin alkanutta sairautta. Kaikki oli kovin rankkaa ja vaikeaa perheessämme, yrittää pitää isistä huolta, kun hänen olisi pitänyt huolehtia minusta ja pikkusiskostani.
Meidät sijoitettiin perhekotiin vuonna 2005.Se oli rankin hetki hänen elämässään, olla viikot yksin, ilman muuta tukea kuin hoitajat, jotka toivat ruoa ja lääkkeet, kaverina vain herra alzheimer, joka tulee tuhoamaan hänen aivonsa ja elämänsä. Kävimme usein isin luona, joka viikonloppu. Laitoshoitoon isäni joutui vuonna 2006. Oli outoa katsella häntä hoitopaikassa kun vierellä kulki vain ikäihmisiä, isä kun oli parhaassa iässä itse. En voi edes kuvitella isäni tuskaa, kaikkea mitä hän on joutunut elämässään kokemaan.
Vuodeosastolle hänet siirrettiin keuhkokuumeilun vuoksi keväällä 2011, crp oli silloin yli 300. Vahvana taistelijana isä selätti kuumeen ja jatkoi taistelua vain n.45-kiloisena.
Elokuun puolessa välin keuhkokuume uusi, antibioottia annettiin suonen sisäisesti taas, kuume laski, mutta nousi parin päivän päästä uudelleen. Hoidot lopetettiin, perushoitoa vain enää,kivun lievitystä, ei enää voinut syödä tai juoda, keuhkot niin täynnä limaa, että ravinto meni jatkuvasti väärään henkeen. Painoa ei varmasti enempää kuin 40kiloa.
20.8, äitini syntymäpäivänä isi nukkui pois, 59-vuotiaana, sairauden uuvuttamana. Huomenna on hautajaiset, viimeinen hyvästijättö.
Halusin kertoa tarinani, sillä haluan mielelläni kuulla teidän muidenkin tunteistanne ja kokemuksistanne. Usein ajatellaan että dementiat ovat vanhuuden höperyyttä, mutta näin läheltä useita vuosia seuranneena voisin todeta, että alzheimer on yksi maailman pelätyimmistä sairauksista. Sehän tuhoaa aivot, vie toimintakyvyn, puheen, ihminen muuttuu täysin, on kuin vastasyntynyt lapsi, ei puhu, ei kävele itse, ei syö itse, on vaipoissa, ei ymmärrä. Näin ainakin meidän perheessämme. Ja tuska on suuri. Olen 19-vuotias.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Meillä ,mieheni sairastui 59 v rajuun alzheimeriin,nyt 3 vuosi menossa,meillä 13 v tytär.Lapselle tämä on rankinta ,kun perhe katoaa,isä ei tunne omaa lastaan,tai niinkuin meillä nyt,isä harhailee ja puhuu niitä näitä,ja saa vihanpuuskia teinitytölle,kun ei ymmärrä enään muiden puhetta ja ilmaisua.Kaikista kamalinta,on kun ei ole nuorille dementikoille mukavia hoitopaikkoja,mummojen sekaan meidänkin isä menee aina intervalliin,no,siellähän ei tehdä mitään,muuta kuin istutaan.Nuorekas iloinen isä ja mieheni,on muisto vain,tämä uusi ,alzheimerin tuhoama on joku muu...Koitamme aina muistella tyttären kanssa menneitä hyviä aikoja,mutta niinkuin tyttäreni sanoi,ei muista enää miltä se tuntui kun isä oli isä.Osanottoni suuruusi.me kuljemme samaa polkua,välillä nauraen usein itkien....mutta elämää tämäkin!
Ymmärrän tytärtäsi täysin, on kauheaa katsoa, kun oma isä ei ole enää sama. Olen kuitenkin ymmärtänyt nyt näinä päivinä ja aikaisemminkin, että isää ei ole syyttäminen, sairaudelle kun ei voi mitään, vaikka kyllä itsekin kapinoin isää vastaan silloin, pelotti luonteen muutos, menetys.. Alzheimeriin ei ole vielä keksitty parannuskeinoa. Tyttärellesi on tärkeää, että sinä olet olemassa. Sitä itsekin on toivonut, että olisi se äiti tukemassa, hoitamassa arkea. Omaisen silmin katsoen nämä vuodet ovat olleet äärimmäisen rankkoja, ei ole muistoja tullut juurikaan mieleen, mutta nyt kun isi nukkui pois, muistoja tulee mieleen, pelkästään siitä terveestä isästä.