Hei, oon m21v. Mulla diagnosoitiin tuossa kesäkuussa 2-tyypin kaksisuuntainen. Sitä ennen ongelmat diagnosoitu joko masennukseksi tai paniikkihäiriöksi.
Keväällä ennen diagnoosia mulla oli ehkä noin 1-1,5kk mittainen hypomania jonka jälkeen alkoi tulla sekaan myös masennusta. Tälläisen äsekamuotoisena oloa jatkui ehkä noin 2kk. Nyt noin 3 viikkoa sitten tyttöystävä joutui puhaltamaan meidän suhteen poikki omien ongelmiensa takia ( läheisriippuvuutta, epavakaata persoonallisuushäiriötä, masennusta ). Suhde oli ( ainakin minulle ) todella tunnevoimakas, niinkuin varmaan rakastuneelta nuorelta bipolta olettaa voi.
Jokatapauksessa, viimeisen 3-4 viikon aikana olo on ollut todella masenutunut ja yksinäinen. Ystävä jonka luo voisi mennä ja jolta saisi tukea puuttuu... Lääkityksenä mulla on Risperidon jota syön tällähetkellä 2mg/ilta ja propralia paniikin ja ahdistuksen tuomiin sydämmen tykytyksiin 40-80mg/vrk.
Nyt on kuitenkin viimepäivät olo ollut sellainen että tuntuu ettei vain yksinkertaisesti tahdo jaksaa tätä oloa enää yhtään. En ole koskaan aikaisemmin osastolla hoidossa ollut, joten viime päivinä olen miettinyt josko siitä olisi apua. Mulla ei ainakaan vielä mitään hirveän voimakkaita itsemurha ajatuksia ole, mutta toisaalta pelottaa kun ei tiedä missä se oma viimeinen raja tulee vastaan.
Mitä luulette, olisiko viisasta soitella akt.psy.polille ja pyytää päästä osastolle ? Ja onko sinne edes mitään asiaa ilman että meinaa ittensä tappaa ?
Keväällä ennen diagnoosia mulla oli ehkä noin 1-1,5kk mittainen hypomania jonka jälkeen alkoi tulla sekaan myös masennusta. Tälläisen äsekamuotoisena oloa jatkui ehkä noin 2kk. Nyt noin 3 viikkoa sitten tyttöystävä joutui puhaltamaan meidän suhteen poikki omien ongelmiensa takia ( läheisriippuvuutta, epavakaata persoonallisuushäiriötä, masennusta ). Suhde oli ( ainakin minulle ) todella tunnevoimakas, niinkuin varmaan rakastuneelta nuorelta bipolta olettaa voi.
Jokatapauksessa, viimeisen 3-4 viikon aikana olo on ollut todella masenutunut ja yksinäinen. Ystävä jonka luo voisi mennä ja jolta saisi tukea puuttuu... Lääkityksenä mulla on Risperidon jota syön tällähetkellä 2mg/ilta ja propralia paniikin ja ahdistuksen tuomiin sydämmen tykytyksiin 40-80mg/vrk.
Nyt on kuitenkin viimepäivät olo ollut sellainen että tuntuu ettei vain yksinkertaisesti tahdo jaksaa tätä oloa enää yhtään. En ole koskaan aikaisemmin osastolla hoidossa ollut, joten viime päivinä olen miettinyt josko siitä olisi apua. Mulla ei ainakaan vielä mitään hirveän voimakkaita itsemurha ajatuksia ole, mutta toisaalta pelottaa kun ei tiedä missä se oma viimeinen raja tulee vastaan.
Mitä luulette, olisiko viisasta soitella akt.psy.polille ja pyytää päästä osastolle ? Ja onko sinne edes mitään asiaa ilman että meinaa ittensä tappaa ?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Heippa! En osaa sanoa, miten helposti ottavat osastolle. Mutta aina kannattaa yrittää, mieluummin ajoissa kuin liian myöhään! Sittenpähän ainakin huomaisit, miten osastojakso vaikutti juuri sinuun. Itse olen ollut osastolla vaan manian takia, joten en osaa sanoa, miten auttaa masennukseen, ja toki se on yksilöllistäkin.
Suosittelen, että soitat reippaasti osastolle/terveyskeskukseen tms. josta voivat ohjata osastolle, ja kerrot rehellisesti tilanteestasi. Varmasti osaavat ohjata eteen päin.
Voimia sinulle!
Kiitos oikein paljon vastauksesta ! Tuntuu että jollain tasolla kai mulla on vieläkin vähän sekamuotoin jakso menossa, joskin tuntuu että masennusvoittoisempi... Tänäänkin tuli yhtäkkinen hirveä energia piikki, näimpä heti tuli tehtyä 45min salitreeni jonka päälle vielä 45min lenkki...
Kai tämä vain on sitä "meikäläisten" elämää :D
Jos menet/pääset osastolle, niin vastassa voi olla se, että sinulle syötetään paljon lääkkeitä, jotta löytyisi lääkitys, joka oilsi sopiva myös siviilissä.
Lahdessa ainakin, jos menee osastolle, niin siellä aletaan ajaa kotiin jo parin päivän tarkkailujakson jälkeen, jos vain jotenkin selviää kotona.
Kakkos-tyypin bipo on lievempi kuin ykköstyypin, joten voi olla ettet pääse osastolle. Nykyisin sinne ei oikein muutoin pääse, ellei ole vaarallinen itselle tai ympäristölleen.
Ja noi urheiluspurtit on ihan normaaleja. Kuuluu bipon elämään. Pieni hypomania ei haittaa silloin tällöin. Eikä toi 45min 45min liikunta kovin paljoa ole. Eri asia jos liikkuisit 10 tuntia putkeen VÄSYMÄTTÄ ollenkaan.
Mä tyyppi ykkösenä pääsin/jouduin osastolle yli puoleksi vuodeksi... Olin kyllä aika sekasin. Ei sinne kai ihan noin vaan mennä.
Mulla ikäänku sama ongelma ku aiheen aloittajalla. En tiedä, onko raja tullu jo vastaan, vai pitääkö yrittää jaksaa avohoidon turvin? Sekamuotoista kaksisuuntaista mielialahäiriöö sairastan, ja masennus on jatkuvasti todella kova. Itsarihaluja ei oo, koska arvelen olevan parempi läheisille, jos elämää jatkaa vaikka huonompilaatuisenakin kuin että tappaisi itsensä. Silti vihaan itsäni, en meinaa jaksaa enää ollenkaan ees herätä tai vaihtoehtoisesti en saa nukuttua enkä malttaiskaan, vaikka olo onki ihan hirvee. Mullakaan ei varsinaisia maanisia jaksoja ole ollut, ainoastaan hypomaanisia, masentuneita ja sekamuotoisia. Yleisimpänä tuntuu olevan masennus ja sekamuotoiset jaksot.
Masennus on nyt pahempaa kuin ikinä, vaikka jo keskivaikean masennuksen diagnoosiksi saadessani jouduin ensimmäistä kertaa sairaalahoitoon - tuolloin kylläkin itsemurhayritysten takia, joita minulla ei jotain 1,5 vuoteen ole ollut.
Tavallaan koen silti, että avohoidossa enimmäkseen on parempi vielä olla - tai en tiedä - sillä pelkään, että jossain vaiheessa jaksamiseni loppuu täysin ja päädyn periaatteestani huolimatta vahingoittamaan itseäni, vain koska en jaksa enää. Osastolla ei ole hääviä olla, muttei kyllä kannata sinne hakemista liikaa venyttääkään, joten minäkin olen todellakin neuvoton. Hain jopa jo kerran osastolle, kun masennukseni oli jo pitkään ollut syväksi luokiteltavissa ja koko elämänrytmi pahasti häiriintynyt. Tuolloin sanoivat osastolla olevan todella täyttä, niin että jäi lopulta harkittavaksi, ottaako osastopaikka vastaan, vaikka siellä olisikin hyvin levotonta, vai jäädäkö vielä avohoidon piiriin. Herkkänä ihmisenä ja muutaman osastohoitojakson kokeneena jäin vielä avohoitoon, koska pelkäsin, että levottomalla osastolla oireiluni vain pahenisi. Toisekseen, mikäli vointi oikeasti sallii, mukavampihan se on olla avohoidossa kuin osastolla. Itse koin silloin että vointi sen just ja just viel sallisi, koska elämänhaluni (vaikkakin vain läheisteni takia) oli niin vahva.
Nyt en tiedä, mitä tehdä. Olen jonkin aikaa tarkkaillut mielialani masentunutta puolta netin BDI-kaavakkeella ja pisteet siinäkin pahimmillaan lähentelee maksimia ja niinollen kaksinkertaista tulosta verrattuna vaikka parin vuoden takaisiin tuloksiin. Parhaimmillaankin, silloin kun olen kokenutkin vointini parantuneen, on voitu todeta vaikea masennus. En jaksa enää hymyillä. Ärsyttää, kun kysytään kuulumisia, koska huonostihan mulla menee ja huonoa kuuluu jatkuvasti - tai vaihtoehtoisesti ei yhtään mitään. Parasta aikaa on yö, etenkin siksi, että silloin voi nukkua ja toisekseen, koska on niin rauhallista, yksinäistä ja hiljaista. Lihon, laihdun, lihon ja laihdun useita kiloja jatkuvasti ja tuntuu, ettei toivoa paremmasta ole ja kaikki minkä koen negatiivisena on pelkkää realismia. Olen täysin epäonnistunut ja tietenkin siis perheellänikin menisi paremmin ilman minua.
Ja nyt en tahdo jaksaa enää kirjoittaakaan, kun turhaa ja aivan sama tämä on niinkuin kaikki muukin. Unet on ainoo, mistä joskus jopa nauttii. Muuten en jaksa yhtään mitään ja miksi tarvisikaan jaksaa, koska en kuitenkaan koskaan missään onnistu eikä asiat koskaan ainakaan paremmaks muutu.