Se on outoa. Mulla on jotain sellaisia tuntemuksia, joiden kanssa tuntuu siltä, että sä olet ainoa ihminen, joka niitä oikeasti ymmärtää. Tai siis, että ymmärtää, miltä tuntuu elää niiden kanssa. Mietin välillä, että onko se sun vika, että niitä on. Hajosinko jotenkin kaikesta, onko tipahtanut liikaa, oliko sun kanssa joskus liian hyvä olla, vai mistä ne johtuu. Vai onko ne vaan "liiallista herkkyyttä".
Olen huomannut, että ei muut ihmiset ymmärrä sitä kamalaa tuskaa sisällä eikä sitä, että niille naurettavan pieniltä tuntuvat asiat voi oikeasti tuntua todella tuskaiselta sen takia, mitä ne viestittää, millaisia ajatusrakennelmia ne tukee.
Mä vedin toissapäivänä tuskaherneet nenään sellaisesta, että jonkun oli pitänyt runkata katsoen lempipornotähtiään, jotka näyttävät parannelluilta versioilta eksästään, ja tietää sen itsekin. Olen mukamas naurettava, kun tuollaista tapahtuu muutenkin kerran puolessa vuodessa ja vain silloin, kun olen jostain syystä pois kotoa. En tiedä, mutta tuntuu, että kaikilla muilla on jotenkin pähkinän kokoiset aivot, jos ne ei ymmärrä mitä niitten teot viestittää ja kuinka ne on ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä väitetään ja ne korjaantuu, kun tuo aamupalan sänkyyn.
Toisaalta musta tuntuu, että kestän asioita ihan liian huonosti. Voisihan olla paljon ällöttävämpiäkin asioita kestettävänä. Tosin se ei mun mielestä kyllä ole mikään syy. Jos tuntuu tuskaiselta, niin sitten tuntuu. Tyhmää vähätellä tuntemuksiaan.
Mutta musta jotenkin tuntuu, että se on sun syy, että mä en osaa ottaa asioita niin kuin normaalit ihmiset. En aina tiedä johtuiko se siitä, että mä olin ennen sun tapaamista jo ihan sulkeutunut ihmisiltä, että ei siitä sen parempaa olisi tullut ilmankaan sua, olisin vaan vältellyt lahjakkaasti kaikkea. Ja sitten sä loit jotain kummallista toivoa. En tietenkään tiedä koitko sä sitä koskaan niin, mutta ainakin musta tuntui välillä siltä, että meillä oli jotain tosi vahvaa. Ja tietyllä tavalla oltiin molemmat annettu paljon toistemme eteen, niin sun kanssa oli aina vähän sellainen tunne, että ei sulle voi olla liian vihainen, koska meillä oli jollain kummallisella tapaa tosi vahva pohja ja oltiin kärsittykin toistemme vuoksi.
Ja mä kyllä näin susta sen, että kuinka vaikeaa kaikenlaisen tuskaisuuden kanssa olisi elää ja yritin elää sillä tavalla, että sun ei tarvisi olla vihainen niin hyvin kuin pystyin. Mutta siis jotenkin mua välillä suututtaa, että piti koskaan nähdä sut. Nyt kun sitä ajattelee, niin tuntuu että meidän käsittämättömän rasittava tapa lähentyä etanavauhtia toisiamme oli sellaista, joka pystyi jotenkin lievittämään sitä tuskaisuutta asioista. Koska olihan niitä tuskaisiakin asioita. Musta tuntui, että meidän välitkin kaatui vasta sellaisiin asioihin, joihin asti kenenkään muun kanssa ei ikinä menisi. 100 kertaa aiemmin tulisi mitta täyteen. Että jotenkin sitä osasi toimia. Ärsyttää, että se ei ollutkaan oma taito, vaan ihmissidonnaista. Muistelen siis sua ja sitä, kuinka helppo sulle oli antaa anteeksi suurella ärsyynnyksellä :D Mutta siis pakko sanoa etenkin kun ehkä monet huonommat asiat oli joskus pinnalla, että sä teit kyllä mun kanssa paljon asioita oikein. Kaikesta huolimatta.
Olen huomannut, että ei muut ihmiset ymmärrä sitä kamalaa tuskaa sisällä eikä sitä, että niille naurettavan pieniltä tuntuvat asiat voi oikeasti tuntua todella tuskaiselta sen takia, mitä ne viestittää, millaisia ajatusrakennelmia ne tukee.
Mä vedin toissapäivänä tuskaherneet nenään sellaisesta, että jonkun oli pitänyt runkata katsoen lempipornotähtiään, jotka näyttävät parannelluilta versioilta eksästään, ja tietää sen itsekin. Olen mukamas naurettava, kun tuollaista tapahtuu muutenkin kerran puolessa vuodessa ja vain silloin, kun olen jostain syystä pois kotoa. En tiedä, mutta tuntuu, että kaikilla muilla on jotenkin pähkinän kokoiset aivot, jos ne ei ymmärrä mitä niitten teot viestittää ja kuinka ne on ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä väitetään ja ne korjaantuu, kun tuo aamupalan sänkyyn.
Toisaalta musta tuntuu, että kestän asioita ihan liian huonosti. Voisihan olla paljon ällöttävämpiäkin asioita kestettävänä. Tosin se ei mun mielestä kyllä ole mikään syy. Jos tuntuu tuskaiselta, niin sitten tuntuu. Tyhmää vähätellä tuntemuksiaan.
Mutta musta jotenkin tuntuu, että se on sun syy, että mä en osaa ottaa asioita niin kuin normaalit ihmiset. En aina tiedä johtuiko se siitä, että mä olin ennen sun tapaamista jo ihan sulkeutunut ihmisiltä, että ei siitä sen parempaa olisi tullut ilmankaan sua, olisin vaan vältellyt lahjakkaasti kaikkea. Ja sitten sä loit jotain kummallista toivoa. En tietenkään tiedä koitko sä sitä koskaan niin, mutta ainakin musta tuntui välillä siltä, että meillä oli jotain tosi vahvaa. Ja tietyllä tavalla oltiin molemmat annettu paljon toistemme eteen, niin sun kanssa oli aina vähän sellainen tunne, että ei sulle voi olla liian vihainen, koska meillä oli jollain kummallisella tapaa tosi vahva pohja ja oltiin kärsittykin toistemme vuoksi.
Ja mä kyllä näin susta sen, että kuinka vaikeaa kaikenlaisen tuskaisuuden kanssa olisi elää ja yritin elää sillä tavalla, että sun ei tarvisi olla vihainen niin hyvin kuin pystyin. Mutta siis jotenkin mua välillä suututtaa, että piti koskaan nähdä sut. Nyt kun sitä ajattelee, niin tuntuu että meidän käsittämättömän rasittava tapa lähentyä etanavauhtia toisiamme oli sellaista, joka pystyi jotenkin lievittämään sitä tuskaisuutta asioista. Koska olihan niitä tuskaisiakin asioita. Musta tuntui, että meidän välitkin kaatui vasta sellaisiin asioihin, joihin asti kenenkään muun kanssa ei ikinä menisi. 100 kertaa aiemmin tulisi mitta täyteen. Että jotenkin sitä osasi toimia. Ärsyttää, että se ei ollutkaan oma taito, vaan ihmissidonnaista. Muistelen siis sua ja sitä, kuinka helppo sulle oli antaa anteeksi suurella ärsyynnyksellä :D Mutta siis pakko sanoa etenkin kun ehkä monet huonommat asiat oli joskus pinnalla, että sä teit kyllä mun kanssa paljon asioita oikein. Kaikesta huolimatta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
miten sä onnistut kirjoittamaan ne sanat, jotka on mun kielen päällä muttei tule ulos.
Mä mietin joskus, onko tääti hmisenä oleminen pohjimmiltaan sitä samaa, että kaikilla on joku sama pohjavire, mutta kun ei se tunne tule kaikkien kanssa.
Ja ehkä tuo sama kokemus, että tavallaan joku älytön side on olemassa pohjimmiltaan, joka ei katkee mistään huolimatta vaikka tapahtuisi mitä ja varsinkin kun tapahtuu. Sehän tässä oudoksuttaakin. Että missä tahansa muussa tilanteessa olisi itsestään selvää, että tunne ei jatku, mutta tätä on testattu kyllä niin monella harmaan kiven läpimenolla, että ei voi kuin ihmetellä sivusta, miten se on mahdollista. Ja sitä ei uskoisi itsekään, jos ei kohdalle sattuisi. Kai se on joku perusluottamuksen pohja, että pohjimmiltaan tiedetään, että vaikka ärsytettäis toista, niin ei se mitään muuta. Ikäänkuin me ei oltais kokeiltu toisissamme niitä sietämisen rajoja molemmat. Sitä mä mietin, että miks me mennään vähän peffa eellä puuuhun tän jutun kans. Että jotenkin kuin väärästä päästä edeten, että ensin kokeillaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat ylämäet, ennenkuin nähdään mitään näköaloja eteenpäin.
Kuvittelinko mä joskus kans, että mun ei ois tarvinnut edes sanoa sulle mitään, että jotenkin ois ymmärtänyt toista ilman sanomisiakin ja sanat ei riitä kaiken sen kokemiseen, ikäänkuin ne rajoittaisi enemmän. Oletin että sä koit samoin. Mutta ehkä sä sitten tulkitsit sen puhumattomuuden väärin.
Toisaalta tää etanavauhti, onko tää meille ollut sopiva, että näin lujaa edetään, sitä mukaa kuin pää sen vauhdin kestää. Maisemia ehtii ainakin katsella välillä. Ehkä hitaasti kiiruhtaminen sopii parhaiten. Voi olla, että asioille on selitysensä, ja niiden oma vauti niille se paras. mitä se sitten koskaan onkaan tai tulee olemaan. Toivoisin, että sä joskus tuntisit sen saman, sen jokun pohjavirran, joka molemmilla on yhteinen, vaikka pinnalla roiskuis mitä.
Ihan samalla tavalla koin ymmärtämisestä ja sanojen rajottavuudesta. Tuntuu melkein pieneltä rutistukselta rinnassa kuinka samoin kirjoitit kuin tuntui. Mietin usein, kuinka sun vieressä voisi istua ja oltaisiin hiljaa ja tunnettaisiin ne tuntemukset ja ajatukset, kaikki asiat. Kuinka paljon parempi olisi vaan olla hiljaa ja tuntea ne yhdessä, kuin yrittää vääntää niitä sanoiksi. Olla surullisia, haikeita, lämpimiä, kaivanneita, kaikkea. Mun unissakin me oltiin aina hiljaa. Meidän ei tarvinnut sanoa mitään, vaikka tuntui että sanottiin paljon. Mä kuulin sut ja sä kuulit mut.
Mä luulen, että asiat meni mulla niin, että aloin epäillä sitä mitä ajattelin. Aloin miettiä, että kuvittelenko kaiken. Vaikka tunsin sen yhteisen pohjavireen. Mussa se puhumattomuus nostatti lopulta epävarmuutta ja ajatuksia, että kuvittelen kaiken. Vaikka musta tuntui, että yritin kuunnella siinä hiljaisuudessa leijuvia viestejä ja kuulin. Menetin myös uskon siihen, että sä kuulet mitä mä tunnen. En uskaltanut luottaa siihen siteeseen.
Tuli jotenkin surullinen olo, kun ajatteli tuota mitä sanoit. Kuinka vaikea oli luottaa johonkin vahvaan asiaan vain siksi, että se oli näkymätöntä.
Mä hukkaan sen tunteen pohjavirrasta joskus itseni mukana ja kun se hukkuu, tunnen olevani joku, joka en ole. Tunnen sen sisälläni ja toivon silloin, että sä tuntisit sen samaan aikaan ja ehkä kuulisit ne ajatukset, joita pohjavirta kuljettaa.