Ennen oli kiva käydä sukujuhlissa. Nykyään ne ovat tilaisuuksia, jotka ahdistavat jo etukäteen. Kaikki ne kuulumisten kyselyt, raskausmahat ja pienet vauvat ja se lapsia saaneista ja odottavuista huokuva "paremmuus" ja hyväksyntä suvun silmissä. Nykyään haluaisin skipata kaikki sukujuhlat, mutta joistakin ihmisistä välittäminen estää sen vielä. Olen tämän lapsettomuuden kanssa eläessä oppinut uskomatonta kovuutta,mutta jotenkin suku ja oma perhekin on se akilleen kantapää, jonka kohdalla on vaikeinta kylmettää mielensä. Nämä juhlat vievät suunnattomasti henkisiä voimavaroja ja laskevat jotenkin suorituskykyä päiviksi. Onko kukaan muu kokenut tämäntyyppisiä tunteita? Miten niitten kanssa voi elää?
Sukujuhlat ahdistavat
Jo yli kaksi vuotta
112724
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kuulostaa NIIN tutulta!!! Itsellä ihan sama, että useimmiten tämän lapsettomuuden kanssa voi elää, mutta todellakin etenkin ne sukujuhlat ja lähiperheen yhteiset juhlat on todella ahdistavia joskus! Meillä on lapsettomuutta jo yli viisi vuotta takana. Mulle tulee myös sellainen olo, että lapsia saaneet tai odottavat on niitä, keille nostetaan hattua. He toteuttavat tehtäväänsä tässä yhteiskunnassa. Me taas mieheni kanssa ollaan jotain ufoja, kun aina vaan vuodesta toiseen ollaan kahden. Joskus tuntuu jopa siltä, että meitä säälitään sen vuoksi.
Äitikin on joskus niin rasittava, kun suorastaan painostaa kyläilemään silloin, kun lapselliset sisarukset on siellä. Ikäänkuin ne sukulaislapset olisi ainut valon pilkahdus elämässäni.
Olen yrittänyt selittää, ettei meille tule lapsia ja olemme sen asian sulattaneet ja nautimme elämästä näin. En tiedä, luuleeko se tosiaan niin, että minä saan hirveästi sukulaislasten näkemisestä. Onhan niitä mukava nähdä, mutta joskus myös ahdistaa se lapsikatraan keskellä oleminen! Toisaalta mietin, haluaako se sytyttää meille noiden lasten kautta vielä vauvakuumetta, että yritettäis vielä. Tuntuu, että hän, itse suurperheen äitinä eläneenä ajattelee, ettei elämää voi olla ilman lapsia. Tuntuisi mukavalta, että meidät hyväksyttäisiin näin ja toivottaisiin vain meille onnellista elämää. On ahdistavaa, kun itse on jo ajatellut, ettei enää hoitoja, ja muut tuntuu kuitenkin painostavan siihen suuntaan. :(
Olen sen ihan suoraan sanonutkin, että ilman tätä yhteiskunnan lapsi-keskeistä -ajattelumallia lapsettomuus olisi NIIN paljon helpompi pala purtavaksi!
Itse olen kokenut saman (8 vuoden yrittämisen ajan) ja nyt kun minulla on aivan ihana pieni poika, tulee vieläkin kyyneleet silmin, kun muistelee aikaa. Usein tulee todella paha mieli myös toisten puolesta, joiden vain kuvittelen olevan samassa tilanteessa kuin itse olimme aiemmin. Sen olen oppinut, että en varmasti kysele muilta heidän lapsiaikeistaan tms., kun tiedän, miten paljon se voikaan loukata.
Nyt stop :)
Paljastat tekstissäsi, että itsekin ajattelet lapsia saavien / saaneiden olevan parempia ihmisiä kuin lapsettomat). Opettele ensin kääntämään tuo nurinkurinen asenne itsessäsi pois.
Sen jälkeen huomaat että sinua ei kiinnosta hittojakaan, jos joku tätitättärää katsoo sinun olevan epäonnistunut elämässäsi kun ei edes lasta ole. Eikä sinua haavoita, jos joku kyselee lapsisuunnitelmista. Ei ihminen voi tietää, että asia on tabu, ellet itse sitä mitenkään ilmoita hänelle. Ei toisia voi vaatia elämään hissunkissun ja pitämään lapsia piilossa, vain sen vuoksi, ettei sinulla niitä ole.
Siis vähemmän omaa napaa ja enemmän iloa itse juhlista.
Ihmiset kysyvät lapsista, koska heistä lapset ovat suloisia ja totta kai he haluavat myös ottaa asian puheeksi. Voit ymmärtää heidän iloaan oman surusi kautta miettimällä sitä energiaa minkä olet itse valjastanut lapsen saamisen yrittämiseen.
Ei ehkä diplomaattista ole, et kysellään lapsista ja sen sellaista, mutta et sinä voi asettaa toisille ihmisiltä liiallisia vaateita.
Mene juttelemaan psykologin kanssa tunteistasi, minua se ainakin auttoi ja sain asetettua asiat omiin mittakaavoihinsa.
Olen 39 v ja todennäköisesti lasta ei tule koskaan. Kun sukuun alkoi noita muksuja tupsahdella alkoi sukujuhlat olla sellaista helvettiä, että olin yksissä pakollisissa ristiäisissä diapameissa kun ei muuten olis kestänyt. Alkuun kun muksuja ei vielä ollut koko suvulla kyseltiin meiltäkin kuulumisia yms. Nyt kun jokaisella paitsi meillä on muksut ollaan kuin jotain kummajaisia, meiltä eivät ihmiset oikein osaa mitään enää edes kysellä ja puheet on "ilmoja pidellyt" osastoa. Muksut vievät kaikkien huomion kaikilla.
Olen alkanut vältellä noita juhlia viimeiseen asti, yleensä käyn sitten vasta esim. mummon synttäreillä yksin mieheni kanssa kun varsinaiset juhlat on jo pidetty.
On kai jonkinlainen suojakeino, kun olen ruvennut ajattelemaan, että mikä on hyvä puoli lapsettomuudessa - ei ole sotkuja, saa nukkua rauhassa. Kaikki puheet prinsessa Victoria vauvamasuista ym. höpöhöpö masuliini puheet ärsyttävät suunnattomasti ja paksuna olevat naiset näyttävät kamalilta.
Poistun paikalta kun äidit pihalla alkavat jutella muksuistaan ja kerrata synnytyksiään kahvipöydässä. Enhän minä joka asiaa ei tule kokemaan voi sanoa asiaan mitään. Alanko siinä synnytystuskiaan kertaavien naapureiden kanssa puhella sitten miten koiruliinini oli hilmuisen kamalalla lipulikakilla eilisillan. Tai näin minäkin kerran kun naapurin kisu pusersi maailmaan 4 poikasta.
En kuulu suurimpaan osaan joukkoa. Niin se vain on.
saako kysyä että miksei lasta tule koskaan???? ihan omasta halustako?? ja joku aiemmin kirjoitti että "paljastat että muut lapselliset ovat parempia".. kyllähän sellanen ihminen joka lapsettomuudesta kärsii,tuntee itsensä huonommaksi. siihen ei voi verrata mitään puutosta elämässä. jos siis KÄRSII lapsettomuudesta..
Minustakin noista teksteistä huokuu jonkinlainen alemmuudentunne, aivan kuin kirjoittaja/kirjoittajat itsekin sisimmässään ajattelisivat olevansa huonompia. Ja niinhän ei tietenkään ole!!
Terävä havainto. Siis totta kai lapsettomuus aiheuttaa alemmuudentuntoa! Se, että ei onnistu hoidoillakaan siinä, mikä muilta käy parhaimmillaan yhdellä intiimillä kohtaamisella nakertaa kyllä itsetuntoa. Myönnän kyllä ihan suoraan, että koen häpeää ja huonommuuden tunnetta.
Kohdun ulkoisen raskauden takia toinen munasarja pois pelistä kokonaan ja paha endometrioosi. Epätodennäköistä raskautua. Kaippa 16 vuodessa jo jotain olis syntynyt kun kaikenmaailman pillereitä nappailtu ja hoitoja saatu.
Ja lapsettomalla on tasan oikeus tuntea mitä tuntee. Siihen ei kellään superpositiivisella pirpanalla ole mitään sanottavaa.
Kyllä olen kokenut, vaikka minun kohdallani onkin kysymys vapaaehtoisesta lapsettomuduesta. Varmasti toki käyt vielä sellaisiakin tunteita läpi, joita en itse käy: jos haluaa kovasti lasta, on hankalaa katsoa muiden ihmisten lisääntyvän vieressä. Sukulaisten mahdolliset utelut ja kommentit lapsien saannin suhteen eivät auta yhtään asiaa, ellei sitten kyse ole puhtaasta tuesta ja ymmärryksestä. Sitä tosin tuntuu harvoin heruvan...
Uskon silti, että koemme erilaisista lapsettomuuksistamme huolimatta melko samanlaista kohtelua suvuiltamme ja käymme ainakin osittain samoja tunteita läpi. On aina jotenkin kummallista, jos lapsia ei tulekaan, eli ei tehdäkään kuten yhteiskunnassa odotetaan tehtävän. Vapaaehtoisesti lapsettomana minua ei kuitenkaan ymmärretä yhtään, sillä minulla ei ole sukulaisteni mielestä ´järkevää´ syytä lapsettomuudelle: se, ettei fyysisesti olisi mahdollista saada lapsia, on yleensä järkeenkäypä selitys eikä kukaan kyseenalaista sitä. Muita syitä ei mitenkään hyväksytä. Joudun aina selittämään ja selittämään kerta toisensa jälkeen, muttei kukaan koskaan näytä ymmärtävän. Sen sijaan jokaisissa sukujuhlissa udellaan "no, millos teillä tulee jälkikasvua?". Koen sen hyvin ahdistavana. Minusta on suvussa tullut jonkinlainen hylkiö tämän päätökseni takia. En kuitenkaan ala lapsia tekemään vain sen takia, että joku muu niitä haluaisi puolestani.
Nimimerkki Yli5vuotta: puhut täysin asiaa. Samaistuin tekstiisi ainakin tietyiltä osin, ehkä ymmärrät. Tällaisten tunteiden kanssa ei tunnu olevan mitään muuta vaihtoehtoa kuin elää niiden kanssa.
Lohdullista kuulla, että muitakin sukujuhlat ahdistavat. Varsinkin mieheni sukulaiset ovat kovia kyselemään vauvasuunnitelmista, johtuu ehkä siitä, että sukuun on syntynyt viime aikoina paljon vauvoja. Välillä ei tiedä, mitä heidän uteluihin vastaa, varsinkaan vanhempia ihmisiä ei haluaisia loukata, koska eivät he uteluillaan tarkoita yleensä mitään pahaa. Erityisesti minua kuitenkin loukkaa se, että kaikki kuvittelevat, että emme edes ole vielä yrittäneet lasta, vaikka yritystä on takana jo kaksi vuotta. Olemme vain puhuneet siitä todella harvalle. Itse en ainakaan tule koskaan utelemaan kenenkään vauvasuunnitelmista.
Me ollaan kärsitty lapsettomuudesta lähes seitsemän vuotta. Ekat kaksi vuotta jaksoin olla toiveikas ja sukulaisten kyselemiset perheen kasvamisesta ei tuntunut kovin pahalta. Mutta nyt kun hoidoista huolimatta raskautta ei ole tullut, tapaamiset sukulaisten kanssa on vaikeempia. Mulla on kolme sisarusta, joilla kaikilla on vauva syntynyt vuoden sisään. Olemme aina olleet todella läheisiä, mutta nykyään meillä ei ole mitään yhteistä puheen aihetta. Eniten satuttaakin säälivät katseet ja ulkopuolelle jättäminen.