Ongelmani on se että minulla on oikeastaan vain yksi semmoinen ystävä, jonka kanssa olen todella läheinen. Hän valitettavasti asuu kaukana minusta, emmekä pidä paljon yhteyttä. Hänen kanssaan voin olla täysin oma itseni ja kaiken lisäksi hän vielä pitää minusta.
Kaipaisin nyt tämmöisiä ysäviä lisää ihan samasta koulustakin. Vaihdoin nyt syksyllä uuteen kouluun ja olen tutusunut monenlaisiin eri ihmisiin mutta hyvin pintapuolisesti. Tämä on tosi harmi, sillä olen kuitenkin loppujen lopuksi aika syvällinen ihminen. Jotenkin on niin hankala olla koulussa ku ei oo ketään semmosta "varmaa" ystävää jonka luokse voi mennä aina kun huvittaa. On jotenki vaikeeta olla ihmisten kanssa luontevasti ku on henkisesti niin yksinäinen että tulee semmonen olo että pitäs jotenki suoriutua mahdollisimman hyvin että musta tykättäs ja pidettäs tutustumisen arvoisena... On semmonen aika turvaton olo ja pelko siitä että jää ulkopuoliseksi kaikista. On niin vaikeaa vaan tunkeutua niihin porukoihin, jotka on ehtinyt jo muodostua ja sitte ku on aika pihalla niistä jutuistaki niin vähän outoo vaan mennä johonki porukkaan sanomatta mitään. Ja se vie kyllä aika paljon voimiaki ku pitää aina käydä ne small talkit uusien ihmisten kanssa eikä oo ketään joka aidosti tuntis sut ja ymmärtäis sua. Toisaalta oon ollu tuola koulussa vasta niin vähän aikaa et ei mitään hirveen läheistä suhdetta oo tietenkään kehenkään ehtinyt muodostua. Mutta se on vaan vähän harmillista oottaa että aika kuluu ja yrittää kaikkesa päästä johonki porukkaan kunnolla sisälle.
Tosiaan voimaskas yksinäisyyden tunne tulee ihan viikottain, semmonen tosi haikee ja tyhjä fiilis. Että tuntee ittesä jotenki tarpeettomaksi, ku ei hirveesti merkitse kenellekään. Oisko jollakin jotain neuvoja mulle? :)
Kaipaisin nyt tämmöisiä ysäviä lisää ihan samasta koulustakin. Vaihdoin nyt syksyllä uuteen kouluun ja olen tutusunut monenlaisiin eri ihmisiin mutta hyvin pintapuolisesti. Tämä on tosi harmi, sillä olen kuitenkin loppujen lopuksi aika syvällinen ihminen. Jotenkin on niin hankala olla koulussa ku ei oo ketään semmosta "varmaa" ystävää jonka luokse voi mennä aina kun huvittaa. On jotenki vaikeeta olla ihmisten kanssa luontevasti ku on henkisesti niin yksinäinen että tulee semmonen olo että pitäs jotenki suoriutua mahdollisimman hyvin että musta tykättäs ja pidettäs tutustumisen arvoisena... On semmonen aika turvaton olo ja pelko siitä että jää ulkopuoliseksi kaikista. On niin vaikeaa vaan tunkeutua niihin porukoihin, jotka on ehtinyt jo muodostua ja sitte ku on aika pihalla niistä jutuistaki niin vähän outoo vaan mennä johonki porukkaan sanomatta mitään. Ja se vie kyllä aika paljon voimiaki ku pitää aina käydä ne small talkit uusien ihmisten kanssa eikä oo ketään joka aidosti tuntis sut ja ymmärtäis sua. Toisaalta oon ollu tuola koulussa vasta niin vähän aikaa et ei mitään hirveen läheistä suhdetta oo tietenkään kehenkään ehtinyt muodostua. Mutta se on vaan vähän harmillista oottaa että aika kuluu ja yrittää kaikkesa päästä johonki porukkaan kunnolla sisälle.
Tosiaan voimaskas yksinäisyyden tunne tulee ihan viikottain, semmonen tosi haikee ja tyhjä fiilis. Että tuntee ittesä jotenki tarpeettomaksi, ku ei hirveesti merkitse kenellekään. Oisko jollakin jotain neuvoja mulle? :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei kai tässä voi nyt muuta tällä hetkellä "neuvoa", kuin että sun ei auta nyt muu, kuin odotella ja katsella, että josko niistä "pintapuolisista" syntyisi aikaa myöten jotain kaveruuteenkin viittaavaa.
Eli tarvitset koko ajan coping-keinoa, frustraatiota ja defenssiä
Kansa: He eivät siis tarvitse näitä.
Mussu: Niin, miten tämä nyt sanoisi. Mä senkun lyhenen päivä päivältä.
Minä: Tosi on. Höyhensaaret ja jalat on tosi huono juttu.
Kansa: MIkä tämä on?
Mussu: Mun pitää olla menossa näissä jo reaalista.
Jarkko ja Ilkka: Voi siitä joutua syytteeseen kasvoarpien takia. Sen sijaan en tiedä miten välttäisit sen.
Sami: Kasvoarvet eivät auta yksinäisyyteen. Sen sijaan kasvohermoarvet voivat auttaa.
Lääkäriliitto: Sai olla viimeinen kerta, kun maaseudulla ollaan ilman kasvohermoarpia.
Mussu: Joo, uskonut työnvoimaan.