Oletko itse, muistisi mukaan, ollut sairaalassa? Tukahdettuja tuntemuksia sairaaloista.
Ehkä, joskus pari tuhatta vuotta sitten tästäkin on puhuttu, who knows?
Ehkä, joskus pari tuhatta vuotta sitten tästäkin on puhuttu, who knows?
Sairaalakuvia, onko sinulla niitä?
i.
23179
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Ei varmaankaan tästä ikäluokasta löydy ketään, joka ei koskaan olisi sairaalassa käynyt.
Minä muistan eetterikopat ja kloroforminhajun.
Muistan, kun olin ehkä 8-vuotias, ja nielurisat poistettiin. Eetterikoppa tuntui tappavalta, tuntui, kuin tukehtuisi. Siitä jäi pitkäaikainen kauhu mieleeni.
Syötäväksi sairaalassa tarjottu jätski hieman paransi tunnelmaa.
Kävin vuosikymmeniä sitten sairaalassa yhden yöajan tutkimusten takia. Ei löytynyt vikaa. Ja sitten synnytyssairaalassa lastani ja äitiään katsomassa muutaman kerran. Myöhemmin mielisairaalassa lastani katsomassa ja annoin luvan lääkitä, koska sen tarpeessa todella oli.
Ei parantunut kuin "avohoitoon" kelvolliseksi...
Oletpa ollut tosi terve. Onneksesi.
Itse aloitin sairaalakäynnit jo paljon alle 10-vuotiaana, eikä ne olleet mitään iisejä käyntejä.
Surullista, lapsesi kohtalo. Saanko kysyä, onko avohoito hänen kohdallaan hoitoa, vai vain hoitamattomuutta?
Ei vaadi vastausta.
ei koskaan sairaalassa, yritän kasvattaa itseäni että en tekisi itsemurhaa jos tulee vakava sairaus, on ollut niin ihana elämä, olen jo lähiomaisille sanonut että jos tulee sairaus, voin kuolla,
älkää päivääkään surko, heti saa nauraa.
jo jo 14 vuotta täysin vapaana katujatallaten, 55-v pääsin putkeen,
tämä riittää jo.
hieman rumasti AJTELTU, MUTTA TOTTA TOINEN PUOLI.
ei ole ollut flunnsskaan 30 vuoteen, sitä ennen 3-4 vuodessa, aina syy todella sisävaatteilla ulkona ja vilustuminen.
Onnekas todella olet, jos et flunssia sairasta.
*kateellisena rykii ja räkii*
Vakavistakin sairauksista nykyisin yhä useammin parannutaan. Kunpa osaisikin olla ajattelematta kaikkea kauhua, mikä VOI olla edessä päin. Eihän se ainakaan asiaa paranna, päin vastoin. Mutta, minkäpä luonteelleen voi. Optimismia ei myydä metritavarana, ei edes apteekissa.
"Vapaus se varmasti voittaa"
Otapa joka aamu hörppy kalanmaksaöljyä niin ei flunssat iske. Minulla menossa jo suunnilleen 25. vuosi ilman flunssaa....
Öyks, plääh, möff, pahaa mutta terveellistä.
Pitänee taas ostaa pullo, ja muistaa myös ryypätä. Olen sitä kitannutkin, nyt tosin unohtunut.
Serkku kertoi, että veljensä pienenä joi kerralla koko pullon. Oli sanonut, että kun se on niin pahaa, hän juo kerralla kaiken. Ripatti siitä oli vain seuraamuksena.
Tapahtui 40-luvun lopulla. Jalkani oli siteessä (alla varmaan kipsi) ja ns. vedossa, siis nähtävästi vastapainon avulla pakotettuna ylöspäin. Sen "sidoksen" muistan erityisen hyvin. Olin 2,5-vuotias ja reisiluuni oli katkennut tapaturmassa, mistä myös jäi mielikuva.
Näky jäi silmiini (ja yksi toinenkin samasta paikasta), ja jälkeenpäin ymmärsin ja yhdistin mielikuvat kun asiasta kotona vuosien jälkeen puhuttiin. Ei tuon ikäinen vielä osaa järjestelmällisesti asioita muistiinsa tallentaa. Tuskin edes oikein ymmärsi mistä oli kysymys.
Muistatpa hyvin jo noin pienenä koetun tapauksen.
Miksihän ennen vanhaan raaja, jalka kai useinmiten, pidettiin vedossa? Ei kai niin enää ole tehty aikoihin? Oliko sen tarkoitus pitää se paikoillaan?
Pahalta vain tuntuu, että piti olla samassa asennossa, ei voinut edes kylkeä kääntää.
Olin itse kaukana kotoa alle 10-vuotiaana, sairaalassa. Huone oli iso, 8 lasta. Eräs poika oli vedossa, ja päivittäin juttelin, kai ainoana, hänelle. Kun poika pääsi kotiin, sain äidiltään kauniin silkkihuivin, se on muistonani siitä ajasta vieläkin.
Lapsi kyllä säilyttää ihmeellisen tarkasti monia asioita, joita ei uskoisi mieleen jäävänkään.
Jatkanpa vielä, kun noin nätisti vastasit.
Se toinen mielikuva sairaalasta on kun näin isän ja äidin huoneen ovella. Ihmettelin miksi he siellä olivat, eivätkä siis tulleet lähemmäksi. Olin ilmeisesti pinnasängyssä, koska mielsin myöhemmin tapahtuman silleen että olin lampolan karsinassa (lammaskarsinoissa oli samanlaiset "pinnat" kuin lastensängyssä sairaalassa) ja äiti ja isä kurkistivat lampolan ovelta. Sekin mielikuva aukeni minulle sitten vuosia myöhemmin.
Vanhemmat tulivat minua katsomaan monenkymmenen kilometrin päästä, mutta hoitajat eivät päästäneet heitä sisälle. Sanoivat että sitten rupean ikävöimään (siis itkemään ;-/). Vietin sairaalassa kuulemma kolme viikkoa. Kuvitelkaa! Ilman että isä ja äiti saivat tulla edes katsomaan. Saivat kuulemma puhumalla kurkistaa ovesta...
Traumoja ei ole jäänyt, eikä sairaalapelkoa. Vieläkään en tiedä kumpi jalka se oli ;-)
Lampola ja ihanan pikkuiset karitsat. :))
Maalaismummolastani on muistissa, kuinka vasikat imivät mielellään sormia, kostea, lämmin turpa mutrullaan.
Itsellänikin on myös tosi suruinen muisto. Olin sairaalassa, olikohan minulla paha keuhkokuume. Vanhempani saivat katsella minua vain ikkunaruuden takaa.
Silti sieltäkin, vaikken monta vuotta vanha ollutkaan, jäi muistiin poika, jonka kanssa ompelimme kuvia. Samanlaisia, kuin koulussakin. Värillisin langoin ommeltiin pisteestä pisteeseen. Sitten kuva väritettiin, tai oltiin värittämättä.
Aina muistan, kuin tuo poika sanaili, että setänsä suunnittelee autoa, jolle laitetaan lähtiessä päämääräosoite tiedostoon, ja auto ajelee itsekseen, kenenkään ohjaamatta perille.
Kaikkea kanssa.
Kaikkea sitä lapsen mieleen jääkin. :))
Väsynyt ,raskas, tukahduttava olo, rinnassa viiltävä kipu.
Jalka on pahasti ja sitä paleltaa,kädet painaa niitä ei jaksa liikuttaa.
Kuoleman omainen väsymys kehossa ,nukuttaa ja sen estää itsepäinen kaukainen ääni joka jankuttaa.
Henkitä,henkitä vedä ilmaa vatsaasi asti,jokainen kerta kun halusin liukua pois tilanteesta,ääni piinasi minua.
Kun tuntien nousevan kiukun jälkeen jaksoin avata silmäni kohtasin tehohoitajan silmät ja äänen joka edelleen jaksoi sanoa henkitä.
Minä aloin henkittää ja sain putken pois kurkustani ja aloin elämään .
Jo vain oli hoitaja oiva, oikeassa paikassa. Putki oli viimeksi minunkin kurkussani, ja ääni ei meinannut poisoton jälkeen kulkea oikein mistään päästä.
Kädet vispasivat, hyvä ettei ruoka lennellyt seinään. Onnekseni sitä ei kestänyt kauaa.
Niinpä, tässä vain ollaan, sinä ja minä, ja jopa iloa sisältyy varmasti jokaiseen sinunkin päivääsi.
Kyllä lääketiede menee eteenpäin, kuin höyryjuna, eikä tosiaankaan sairaus ole läheskään aina kohtalokas, vaan parannuskeinot kehittyvät.
Onni, onnemme meidänkin, että päätit jatkaa elämää.
karvainen pala olen nieltäväksi,tosin silloin ei tullut mielenkään lähteä pois.
Oli paljon tekemättömiä töitä ja pari ihmistä tarvitsi minua.
Kyllähän niin sisimmässäni ajattelinkin. Ei ollut sinulla varaa antaa periksi, varsinkin kun olet varmasti tosi sisukas.
Siitä kai on monesti, ainakin osittain, toipuminen kiinni. Kun pitää, niin pitää, ei ole valinnanvaraa. Itse olen liian helposti periksiantava löpö.
On kai tähän ikään meidän useimpien pitänyt taistella monien esteidenkin kanssa.
Mutta, tässäpä vain ollaan, iloitaankin. Elämä on suuria ja pieniä riemujakin täynnä, suurien surujen vastapainona.
Ja kukin elää omilla edellytyksillään, ehkä toisin, kuin muut, mutta onni ei ole tavoista kiinni.
Sinustakohan tämä värssy kertoo?
Kun sinä sen ukon otat,
niin ota sitten reilu,
ettei se kovalla tuulella
sinne tänne heilu.
Kysyit sairaalakuvista. Onhan niitä, parikin albumillista. Siltä ajalta kun olin hommissa siellä. Hoitajaporukkaa kuvailin ja näkyy siellä senaikaisia potilaitakin, kuolleet kyllä jo kaikki nykyisin.
Olen kyllä ollut potilaanakin, mutta siltä ajalta ei ole kuvia.
Sairaala-, hoitajakuvia on meilläkin paljon. Isännän äiti oli aikoinaan apuhoitaja, jo sota-aikana oli lottana.
Monta kuvaa hohtavan valkeasta essusta, ja pinnein päähän kiinnitetystä hilkasta.
Varmasti oli oikein työlleen antautunut ihminen, jolle potilaiden hyvinvointi oli A ja O.
Opetti pojalleen makeuden ytimen, ilmeisesti oli huono omatunto, kun tuli kotiin yököttämästä. Niinpä mukana oli muutama margaretta-leivos, omalle poikakullalle, aamupalaksi.
Jaa, minä ajattelin noita kuvia joita on on mistä milloinkin itsestäsi otettu. Ei ole, mut kisuliinistäni olisi useita, käykö ne?
En muista vuosikymmenien taakke koska olin sairaalassa. Ehkä joskus vuonna 1980.
Ja hyvät muistot on, minua ei huonosti hoideta ´tänäpänäkään´ on fakta, jos? !
No, aloituksen nimi tuli mieleen Modest Mussorgskyn Pictures at an Exhibitionistista.
Kissakuvista tykkään kuin hullu polokasta. Kissan haluisin, mutta kun en pystyisi pitämään vain sisällä, se jääköön toteutumatta.
Oli meillä aikoinaan useampikin.
Eikä mitään välii, kiva kun puhuit!
Aina on apua saanut, ei mitään negatiivista sanottavaa, eikä kuvia saaraala ssa "oloistani", - meillä on hieno terveydenhoitojärjestelmä, ja lähes ilmainen, olkaamme kiitollisia.
Suomessa saamme olla tosi kiitollisia sairaalajärjestelmästämme. Varmasti maailman parhaita. Eikä kysellä vakuutusten perään ensimmäisenä, ennen kuin laitetaan tikkua ristiin.
Yksi asia askarruttaa, omalla, pitkäaikaisella tarkaamisella, sanon vain, että siivouksen taso on laskenut, kuin lehmän häntä. Kerran päivässä siivooja käy huoneen keskella siirtelemässä pölyä nurkasta toiseen. Viereisen pedin alla oli pilleri poikineen, kun viimeksi hommia katselin. Seinää pyyhittiin samasta kohtaan, vaikkei kukaan seinillä hyppinytkään.
Se ei ole suinkaan siivoojien vika, vaan kellottajien, jotka aina vain tiukentavat käytettävää aikaa.
Kiitos teille kaikille. Monen moisia kokemuksia on ollut.
Aiemmin ei kuviteltu, kai, että lapsikin on ajatteleva ihminen.
Kun kauan sitten meidät, huonetoverini ja minä, siirrettiin suureen sairaalaan, jäin iäkseni häntä kaipaamaan. Katselin alemmalle parvekkeelle, kuvittelin hänet näkeväni.
Mutta, ei, myöhemmin sain tietää, että, ihan eri sairaalaan hänen tiensä päätyi.