Hieman outo aihe, mutta on itseäni henkilökohtaisesti mietityttänyt jo pitkään...
Itse olen aina ollut "tunnelmissa" eläjä...
Ja tällä tarkoitan sitä, että etsin erilaisia tilanteita, missä voisin tuon kokea. Oli se hyvää, tai pahaa, jokaisessa hetkessä on oma tietty tunnelmansa, tai ainakin pitäisi olla...
Esimerkiksi lapsena muistan, millainen tunnelma oli joulunaikaan, tai kesällä, kun aurinko paistoi...Talvella, kun pyrytti lunta, mutta pikkuhiljaa nuo alkoivat kadota ja oletin, että se kuuluu aikuisuuteen. Siis se, ettei mikään enää samalla tavalla tunnu miltään. Mutta onko todella näin, en tiedä.
Usein pyrin jatkuvasti muokkaamaan ulkoiset asiat sellaisiksi, että voisin siinä tunnelmassa ns. fiilistellä, mutta aina se ei onnistu, itseasiassa hyvin harvoin...Joskus siihen riittää pelkkä asunnon siivoaminen. Kun ulkoisesti on kaikki hyvin, tunnen hetken jotain, mitä voisi kutsua onneksi...Mutta se on katoavaista. Ei ole väliä olenko yksin vai muiden seurassa, itseasiassa muiden seura vain haittaa tuon kokemuksen kokemista, mikä varmaan useimmille on itsestäänselvyys, itse joudun sen eteen näkemään vaivaa...Keksittymään jollain tapaa.
Tai oikeastaan ei ole aavistustakaan, miten muut tämän kokevat, ehkä samalla tavoin, mene ja tiedä...(?)
Ja seuraava kysymys: Kokevatko narsistit, että jossain tilanteessa on aivan erityinen "tunnelmansa", vai onko heille kaikki samaa mitään sanomattomuutta, vuodenajasta ja olosuhteista riippumatta?
Itse koen erilaiset "tunnelmat" aisteillani esim. silmilläni, siis niin, että koen iloa siitä mitä näen, tai kun näen, että olen saanut aikaan jotain ja se mitä olen saanut aikaan on juuri sillä hetkellä täydellistä. Täydellinen järjestys kaaokseen, jokin upea maalaus jne.
Jos olisin sokea ja kuuro, olen varma, etten tuntisi yhtään mitään...Olisin yhtä kuin kuollut. Koen iloa ainoastaan ympäristön kauneudesta ( erityisesti luonnon kauneudesta, taiteesta ) ja musiikista. Myös hajuaistilla olen huomannut olevan tärkeä merkitys siihen, mitä tunnen. Pidän erityisesti kasvien pistävästä tuoksusta kesäaikaan...Tupakoitsijana tosin hajuaistini on nykyään erittäin huono, mikä on sääli. :)
Itse olen aina ollut "tunnelmissa" eläjä...
Ja tällä tarkoitan sitä, että etsin erilaisia tilanteita, missä voisin tuon kokea. Oli se hyvää, tai pahaa, jokaisessa hetkessä on oma tietty tunnelmansa, tai ainakin pitäisi olla...
Esimerkiksi lapsena muistan, millainen tunnelma oli joulunaikaan, tai kesällä, kun aurinko paistoi...Talvella, kun pyrytti lunta, mutta pikkuhiljaa nuo alkoivat kadota ja oletin, että se kuuluu aikuisuuteen. Siis se, ettei mikään enää samalla tavalla tunnu miltään. Mutta onko todella näin, en tiedä.
Usein pyrin jatkuvasti muokkaamaan ulkoiset asiat sellaisiksi, että voisin siinä tunnelmassa ns. fiilistellä, mutta aina se ei onnistu, itseasiassa hyvin harvoin...Joskus siihen riittää pelkkä asunnon siivoaminen. Kun ulkoisesti on kaikki hyvin, tunnen hetken jotain, mitä voisi kutsua onneksi...Mutta se on katoavaista. Ei ole väliä olenko yksin vai muiden seurassa, itseasiassa muiden seura vain haittaa tuon kokemuksen kokemista, mikä varmaan useimmille on itsestäänselvyys, itse joudun sen eteen näkemään vaivaa...Keksittymään jollain tapaa.
Tai oikeastaan ei ole aavistustakaan, miten muut tämän kokevat, ehkä samalla tavoin, mene ja tiedä...(?)
Ja seuraava kysymys: Kokevatko narsistit, että jossain tilanteessa on aivan erityinen "tunnelmansa", vai onko heille kaikki samaa mitään sanomattomuutta, vuodenajasta ja olosuhteista riippumatta?
Itse koen erilaiset "tunnelmat" aisteillani esim. silmilläni, siis niin, että koen iloa siitä mitä näen, tai kun näen, että olen saanut aikaan jotain ja se mitä olen saanut aikaan on juuri sillä hetkellä täydellistä. Täydellinen järjestys kaaokseen, jokin upea maalaus jne.
Jos olisin sokea ja kuuro, olen varma, etten tuntisi yhtään mitään...Olisin yhtä kuin kuollut. Koen iloa ainoastaan ympäristön kauneudesta ( erityisesti luonnon kauneudesta, taiteesta ) ja musiikista. Myös hajuaistilla olen huomannut olevan tärkeä merkitys siihen, mitä tunnen. Pidän erityisesti kasvien pistävästä tuoksusta kesäaikaan...Tupakoitsijana tosin hajuaistini on nykyään erittäin huono, mikä on sääli. :)
Vastaukset 19
Vanhimmat
Et ole mitenkään poikkeuksellinen tunnelmissa eläjä vaan se kuuluu ihan joka ainoan ihmisen elämään. Kissa palaa takaisin paikkaan, jossa sille on annettu ruokaa, samoin muutkin eläimet palaavat ruokintapaikoille joissa niitä on ruokittu :)
Ihminen haluaa kokea samoja asioita, jotka ovat tuntuneet hyvältä saaneet hyvän mielen ja tunnelman meissä aikaan. Sen ei tarvitse edes olla jotain extremea vaan siihen riittää, että tunnemme tyytyväisyyttä sisällämme, lepoa ja rauhaa. Samoin kaihdamme niitä asioita, jotka ovat aiheuttaneet meissä levottomuutta, rauhattomuutta ja epämieluisan olotilan.
Ihminen etsii onnellisuutta ja tyytyväisyyttä elämäänsä kaiken aikaa ja se on elämän tarkoitus,-olla tyytyväinen ja omistaa sisäinen rauha. Eri ikäisenä nämä onnellisuuden tuntemukset meissä muuttuvat, haluamme ja arvostamme eri ikäkautena eri asioita ja mitä vanhemmaksi tulemme sen tärkeämmäksi meille tulevat "pienet" asiat,- sellaiset jotka eivät nuorista tunnu miltään ja jota he eivät arvosta. Aikuisena oman itsensä kanssa oppii olemaan ja osaa viihtyttää itseään saa nautintoa ihan omien ajatusten ja pikku juttujen kanssa puuhastelusta.
Kaikki mikä saa meissä aikaan mielihyvää saa meidät haluamaan ja tavoittelemaan sitä uudestaan ja uudestaan. Rakkaus on vahvin "tunne huume"
Jokaisen tunnemaailma on omanlaisensa ja jokainen kokee eri asioita eri tavalla ja saa nautintoa eri asioista,..narskukin.
"Rakkaus on vahvin "tunne huume" "
Niinhän ne kaikki väittää.
En ole koskaan kokenut moista enkä ole varma pitäisikö siitä olla kateellinen vai kiitollinen.
Utelias olen koska siitä niin paljon puhutaan.
Joo, niinhän sitä väitetään.
Minusta se ei kyllä ole noin. Ei se ole mikään huume. Päinvastoin. Minusta se on tila, jossa näkee hyvinkin selvästi.
Tasan kerran olen elämässäni rakastunut ja sen jo kokeneena - uutta en kaipaa - ei siksi, että se olisi ollut jotain epämieluisaa vaan siksi, että rakkauden kaipuu on minusta hävinnyt. Olen saanut kokea sen.
Huonosti silti kävi. Juttu päättyi paljon ennen aikojaan.
Minun rakkaus on suurta hulluutta...Ei, en halua kokea sitä "enää"...
Tosin aidon rakkauden käsite mulla on vielä hieman hakusessa, ellei se ole sitten vain jonkun vilkkaan mielikuvituksen tuottama höpöhöpö-keksintö, josta saa lukea ainoastaan kirjoista. :)
Ei sitä hakemalla ja kirjoista lukemalla opitakaan :)
Ehkä tuossa huumausajattelussa oli takana ihastumisen euforia jota en ole myöskään kokenut ihmistä kohtaan.
Asioissa ja harrastuksissa eri juttu, niissä koen sitä useinkin ja olen kovin intohimoinen kun lähden johonkin projektiini mukaan. Joko tai.
Ehkä se kuvaa lähinnä sitten sitä ihastushuumausta mistä muut puhuu =)
Olen kyllä nähnyt sivusta monestikin miten jengi posket punaisena kuumottelee jotain tyyppiä mutta koska en ole sitä kokenut enkä sitä ymmärrä, pidän sitä jollain sairaalla tavalla "heikkoutena" koska se on tunnevaltainen (!!!) tila jossa ihminen näyttää ns menettävän järkensä.
En sano että olen järkevä ;) mutta sen tiedän, etten koskaan kykene olemaan tunneihminen vaan pää aina raksuttaa vaikkakin olisi mistä hulluuksista kyse. Siksi ihmettelen mm sitä ihastumista, sydänsuruja tms.
No joo, sydänsuruja voin sanoa (kait) kokeneeni kun lopetin ensimmäisen koirani eli "elämäni miehen" ja se kertoo jo paljon siitä kuinka mahdottomia tunnesiteet kumppaneihin ovat. Mutta se siitä.
En mä tiä, olen utelias sen tunteen kohdalla (niin voimakkaiden yleensäkin) mutta kuten sanoin, sivusta seuranneena tyydyn vain hyvän ystäväni toteamukseen "realistisuudestani" jolla on joissain asioissa myös negatiivinen kaiku. Kait.
Meikän on vaikea kestää tai osin mahdotontakin kokea tunteisiin heittäytymistä "ilman kontrollia".
Aito rakkaus...olen miettinyt mitä se on.
Miltä se haisee, maistuu, tuntuu, näyttää.
Sitten totesin että kysymykseni ovat ihan hulluja =)
Rakkaus on toisen ihmisen kestävää "hyväksymistä" yksityiskohdista huolimatta eikä mitään jatkuvaa tunnetta jostain.
Juu.
Mutta ensin on hyväksyttävä oma itsensä ja saavutettava tasapaino. Muuten menee kiville koko homma......
"Mutta ensin on hyväksyttävä oma itsensä "
Jep.
Liitän sen siihen itse itsestäni huolehtien kategoriaan joka pitäisi tehdä ihan ilman mitään näkyvää syytäkin. Jokaisen.
Kukaan ei tee sitä puolesta.
Ketä kiinnostaa oppia, ketä ei. :)
> rakkauden kaipuu on minusta hävinnyt. Olen saanut kokea sen.
Rakkauden kaipuu voi olla muutakin, kuin ihmisestä itsestään lähtevää. Se on usein jotakin jota kulttuurisesti uusinnetaan tavaksemme suhtautua rakkauteen. Rakkauden pyytäminen ei kuitenkaan liene rakkautta. Rakkaus ei myöskään liene tila eikä sitä voine kokea.
*Haleja ja suukkoja*
Ei rakkauteen liity sydänsuruja, vaan rakkauden pyytämiseen liittyy.
Kaikkeen kyllästyy, jos sitä elämässä on liikaa tai sitä liikaa tavoittelee. Rakenna omakotitalo- alussa olet intoa täynnä ja ajattelet olevasi nyt onnesi huipulla. Talon valmistuessa koet masennusta, koska se ei antanutkaan sinulle pysyvää onnentilaa, päinvastotin näet asunnossasi virheitä ja puutteita ja alat kohta jo suunnitella seuraavaa "parempaa" taloa.
Noinhan se on...
Yritän itse nykyään tyytyä siihen mitä on. Tottakai välillä kaipaa muutosta.
Uskon kuitenkin, että jokaisella on vain taivas rajana, mikäli kaipaa oikeasti jotain vaihtelua...Pitää vain suunnitella jotain ja alkaa tekemään, mikään kun ei tipahda itsestään naaman eteen.
On vain näitä ihmisiä, jotka valittavat kurjuuttaan, eivätkä tee itse asian eteen mitään. Ei mitään saakaan, jos ei ole valmis ottamaan riskejä. Joten, meni syteen, tai saveen suosittelen jokaista kokeilemaan...Jos menee metsään niin tietääpähän sitten viimeistään, ettei enää voisi mennä huonommin, eli suunta on vain ylöspäin. :)
Mutta anyway...Itse olen kaikesta huolimatta aina ollut "helposti innostuvaa" sorttia. Löydän kauneutta ja iloa sieltäkin, missä muut eivät sitä näe...Kun taas ne muiden mielestä iloiset ja mukavat asiat ovat mielestäni vain ikävystyttäviä...
Saatan tuijotella vielä nykyäänkin esimerkiksi pilviä tuntitolkulla vain koska ne ovat kauniita. Muut tuskin vaivautuvat edes vilkaisemaan, ei heitä kiinnosta...Harppovat eteenpäin rahan ja töiden perässä haaskaten elämänsä kaikkeen turhaan...Kuten ei heitä kiinnosta tutkia lumihiutaleen rakennetta sellaisen tipahdettua sormikkaan päälle ja maalailla siitä mielessään taulua. Siinä mielessä muut ovat aina olleet mielestäni kummallisia ja narsistisia...Miksi heitä kiinnostaa vain työ ja raha ja lapset ja mitä ikinä ja kaikki oikeasti kauniit asiat sivuutetaan...Mietitään vain laskuja ja vakuutuksia.
Mutainen maa nähdään sotkevana haittana, eikä piristävänä osana elämää. Juttuna missä olisi vain mukava kieriä, niin että olisi yltäpäältä sotkussa.
Itse saan iloni aivan kummallisista asioista...Siinä asiassa olen edelleen aivan kuin pieni lapsi. :D
Muiden mielestä se on sekä huvittavaa, että outoa, jatkuvasti kehoitetaan kasvamaan aikuiseksi ja muuttumaan tällaiseksi aivottomaksi työrobotiksi, mitä tuolla näkyy kaduilla kulkevan...Ei minua kiinnosta ainakaan muuta, kuin elää ja "kerätä" niin paljon kauneutta ympäristöstäni, kuin mitä siihen taidoillani kykenen.
Tallentaa se tauluihin ja teksteihin...ehkä itse soitettuun musiikkiin. Siinä minun elämänsuunnitelmani. :)
> Kaikkeen kyllästyy, jos sitä elämässä on liikaa tai sitä liikaa tavoittelee.
Tuota kutsutaan 'ikävystymiseksi'. Moni kärsii siitä. Siihen on olemassa hoitoa.
Ikävystyminen on eri asia, siihen johtaa tekemisen tai mielenkiinnon puute. Puhe oli liiasta ja ylipursuavasta saannista. Mitä hoitoa suosittelet ikävystymiseen :)
> Mitä hoitoa suosittelet ikävystymiseen :)
Luopumista turhista jutuista :) On ikävää kun tuhlaa aikansa ihan suotta. :) Taloesimerkkisi oli oikein osuva. :)
Aloituksestasi tuli mieleeni oma jatkuva nautinnon, mielihyvän tai saavutusten metsästys. Metsästys on tavallaan juuri sitä nautintoa; on hurmiossa ja odotuksen tai kaipauksen tuoma jännitys; saanko sen mitä haluan. Mutta kun olen saavuttanut sen, saattaa seuratakin tyhjyys. Tässäkö se nyt oli? Pettymys. Pettymys tavallaan kohdetta kohtaan; se ei antanut tarpeeksi tai riittävän kauan pitääkseen minut kylläisenä. Ja pettymys itseään kohtaan, kun ei kykene saavuttamaan sitä oletettua rauhaa, ei saavutakaan onnea siten kuin kuvitteli asian tuovan. Eikö mikään ikinä riitä? Minä kutsun sitä sisäiseksi tyytymättömyydeksi. Tuo nautinnon hakuisuus liittyy myös addiktioihin. Toistaa sitä mielihyvän tunnetta uudelleen ja uudelleen, vaikka se ei jätäkään pysyvää hyvää oloa.
"Ja seuraava kysymys: Kokevatko narsistit, että jossain tilanteessa on aivan erityinen "tunnelmansa", vai onko heille kaikki samaa mitään sanomattomuutta, vuodenajasta ja olosuhteista riippumatta?"
Narsisteilla voi olla hyvinkin voimakas tuo tunnelmamaailma, siis en tarkoita tunnemaailma vaan tunnelman kokeminen. He saavat siitä nautintoa ehkä juuri siksi, koska tietyt emootiot ovat huomattavasti vaillinaisempia. Joillakin tämä piirre on erityisesti esillä; siksi hänet kohdatessaan voi erehtyä luulemaan, että saapasjalalla on myös erityinen moniulotteinen tunnemaailma. Hän voi kokea hyvinkin voimakkaasti siinä hetkessä elämisen; esim nauttiminen harrastuksesta tms. Hän kokee mielihyvää siinä missä kuka tahansa muukin.
Tämä oli dice kiva aloitus...kiitos vaan ja huomenta ja sen sellaista ;-)
Omakohtaiset kokemukset ja tuntemukset kerrottuna on kultaakin arvokkaampia.
Soisin jokaisen kirjoittavan juurikin omakohtaisesti, eikä tyyliin; 'musta tuntuu/tiedän, että narsistit sitä ja tätä....ei me voida tietää toisista, voimme vaan olettaa ja tehdä johtopäätöksiä. (Sorrun toisten ihmisten ruotimiseen kyllä itsekin tavantakaa) 'Omasta' narskustamme tiedämme jotain, muttemme taatusti kaikenmaailman narskuista.
Enhän tunne edes itseäni; osa minusta toimii autonomisesti, unimaailma, vaistot, hengitys, vertakin vissiin virtaa suonissani, suoli toimii minulta kyselemättä...en olekaan siis itseni pomo, vaan ylin suojelijani on jotain jota en voi käsittää.
Sanonta; 'jos sinulla on hyvä olo, ole huoleti, se menee kyllä ohi' pitänee paikkansa >;-)
Peilaammekohan me nykyhetkeä menneisyyden läpi?
Mullakin aistikokemukset tulee ja menee. En ole vielä saavuttanut niin eufoorista hyvänolon tunnetta, että se olisi kestävää. Hulluuteni on siis selvästi vielä puutteellinen