Olen ollut lapsettomana jo vuoden ja 2kk... tiedän että monet ovat yrittäneet 2-7-vuotta, mutta eikös se kaikilla ole omakohtainen asia, kuinka pian lapsettomuus alkaa oikeasti rassaamaan (riippumatta pituudesta). Pelkään, etten saa lasta kolmen vuoden jälkeenkään. Olen muutenkin aika herkkä ihminen, että muitten kyselyt ja vihlailut vauvan suuntaan tuntuu aika pahalta.
Minulla on ollut todella kova vauvakuume. Ihailen vauvoja ja ne herättävät minussa suuren hoivaamisvietin. Katselen ihaillen äitejä jotka viettävät aikaa lastensa kanssa ja mietin, että joku päivä minäkin olen samanlaisessa tilanteessa. Mutta vauvaa ei kuulu eikä näy. En haluaisi stressata koska tiedän sen vaikuttavan myös raskautumiseen... mutta vaikea olla miettimättä koko asiaa kun vauvat pyörivät mielessä kokoajan! Kerran tuttavani sanoi, että sopisin hyvin kotiäidiksi, että mikäs on, kun ei ilouutisia olla vielä kuultu...
Nyt sitten olen ollut äreänä ja apeana, tiuskin miehelleni useammin kuin ennen. Jotenkin tuntuu, että minussa on jotain pahasti vialla. En tunne itseäni terveeksi naiseksi ja pettymyksen tunteet tuntuvat joskus niin ylivoimaisilta aina kun kuukautiset tulevat. Taitavat nuo hormonitkin heitellä niin paljon että kroppakin valehtelee minun olevan raskaana (rinnat ja alamaha turpoaa, oksettaa).. jotain valeraskautta kenties?
Olen käynyt tutkimuksissa, veriarvot on ok, munasarjat on ok ja sain vaikutelman gyneltä, että ovuloin normaalisti ja limakalvo ok. Ainut asia on vain se, että minulla on epäsäännölliset kuukautiset. Kuukautiskierto on joskus liian lyhyt ja joskus taas liian pitkä. En tiedä, onko ongelma sitten kiinnittymisessä?
Miehen veriarvot on tutkittu ja ne ovat normaalit. Spermatesteissä ei ole vielä käynyt... käy kyllä tutkituttamassa, kun vain kerkee. Työtilanne vain estää tutkimukset. En haluaisi painostaa häntä, mutta tuntuu kuin aika matelisi ja vatvomme kuukaudesta toiseen samassa tilanteessa. Haluaisin että hän hoitaisi asian mahdollisimman pian. Joskus tuntuu, ettei hän ota tilannetta tosissaan.
Tunnen itseni apeammaksi ja avuttomammaksi kuin ennen. Näen unissani suloisen nyytin sylissäni. En tietenkään katso lastenhoitoa ruusunpunaisten lasien läpi... tiedän eteen tulevat haasteet ja olen valmis kohtaamaan ne. Miten voisin vain unohtaa edes hetkeksi lapset ja antaa luonnon hoitaa loput? Haluaisin olla onnellinen, mutta lapsettomuus masentaa niin paljon että tuntuu ettei mistään tule mitään?
Minulla on ollut todella kova vauvakuume. Ihailen vauvoja ja ne herättävät minussa suuren hoivaamisvietin. Katselen ihaillen äitejä jotka viettävät aikaa lastensa kanssa ja mietin, että joku päivä minäkin olen samanlaisessa tilanteessa. Mutta vauvaa ei kuulu eikä näy. En haluaisi stressata koska tiedän sen vaikuttavan myös raskautumiseen... mutta vaikea olla miettimättä koko asiaa kun vauvat pyörivät mielessä kokoajan! Kerran tuttavani sanoi, että sopisin hyvin kotiäidiksi, että mikäs on, kun ei ilouutisia olla vielä kuultu...
Nyt sitten olen ollut äreänä ja apeana, tiuskin miehelleni useammin kuin ennen. Jotenkin tuntuu, että minussa on jotain pahasti vialla. En tunne itseäni terveeksi naiseksi ja pettymyksen tunteet tuntuvat joskus niin ylivoimaisilta aina kun kuukautiset tulevat. Taitavat nuo hormonitkin heitellä niin paljon että kroppakin valehtelee minun olevan raskaana (rinnat ja alamaha turpoaa, oksettaa).. jotain valeraskautta kenties?
Olen käynyt tutkimuksissa, veriarvot on ok, munasarjat on ok ja sain vaikutelman gyneltä, että ovuloin normaalisti ja limakalvo ok. Ainut asia on vain se, että minulla on epäsäännölliset kuukautiset. Kuukautiskierto on joskus liian lyhyt ja joskus taas liian pitkä. En tiedä, onko ongelma sitten kiinnittymisessä?
Miehen veriarvot on tutkittu ja ne ovat normaalit. Spermatesteissä ei ole vielä käynyt... käy kyllä tutkituttamassa, kun vain kerkee. Työtilanne vain estää tutkimukset. En haluaisi painostaa häntä, mutta tuntuu kuin aika matelisi ja vatvomme kuukaudesta toiseen samassa tilanteessa. Haluaisin että hän hoitaisi asian mahdollisimman pian. Joskus tuntuu, ettei hän ota tilannetta tosissaan.
Tunnen itseni apeammaksi ja avuttomammaksi kuin ennen. Näen unissani suloisen nyytin sylissäni. En tietenkään katso lastenhoitoa ruusunpunaisten lasien läpi... tiedän eteen tulevat haasteet ja olen valmis kohtaamaan ne. Miten voisin vain unohtaa edes hetkeksi lapset ja antaa luonnon hoitaa loput? Haluaisin olla onnellinen, mutta lapsettomuus masentaa niin paljon että tuntuu ettei mistään tule mitään?
Vastaukset 6
Vanhimmat
mies ihan ekaksi tutkittavaksi. voi olla ettei sinussa ole mitään vikaa liittyen tähän lapsettomuuteen.
samaa mieltä eli mies myös tutkimuksiin. Sitten ainakin teitää onko luomuraskautuminen mahdollista. Sekin saattaa helpottaa stressiä. Onko sinulla mahdollisuutta/innostusta hankkia esim.koiranpentua tai kissanpentua? sekin voisi helpottaa..olisi jotain hoivattavaa.
Samanlainen tilanne oli meillä ja miehestä se vika sitten löytyi. Yli vuoden joka kuukausi odottelin, että joko nyt olisi tärpännyt. Onneksi varasin miehelle tutkimusajan ja siitä selvisi ettemme voi koskaan saada lapsia normaalilla tavalla.
Eli ei kannata odotella liian kauan. Kyllä se vuosi yleensä on se maksimi odotteluaika, jonka sisällä pitäisi tärpätä.
Joo kiitos vastauksista... pöolp, meillä on jo kissoja täällä hoivattavana, että kissat toimii minulle nyt vauvankorvikkeina... taitavat olla jo pilallehemmoteltujakin :D mutta juu, mies menee kyllä tutkimuksiin, malttamattomana vain tässä odottelen. Ehkä sitten kaikki loksahtaa paikoilleen.. harmillista (viim. vietsin kirjoittaja) ettette voi koskaan saada lapsia normaalilla tavalla. Ei kenellekään haluais vastaavaa...
Menisikö miehelle fakta perille eli että vuoden yrittämisen jälkeen on syytä tutkia molemmat?! Ja että ikää tullessa ne mahdollisuudet vain hupenevat?
Turha pitkittää. Tiedä vaikka joku kevyempi hoito toisi teille avun.
Oma mieheni lähti tutkimuksiin mukisematta. Reilu vuosi luomu-yritystä ja sen jälkeen 2,5 vuotta hoidoissa, inseminaatioita ja ivf-hoito pakatesiirtoineen. Ei raskauksia. Syytä lapsettomuuteen ei ole löydetty. Kyselijät olen kuitannut sanomalla että vauva on tervetullut. Eipä oo kyselty toista kertaa kun ei kerta raskaus näytä alkavan vaikka vuosia kuluu.
Omasta kokemuksestani voin sanoa sen että olen käynyt aika syvällä lapsettomuuden takia. Välillä taas ei tunnu niin pahalta. Eli vaihtelevaa mielentilaa.
Kyllä se maailma alkaa paremmalta (ainakin välillä) näyttämään. Jaksamisia!
Voi että, ihan kuin olisin itse kirjoittanut tuon aloitusviestin... Meitä taitaa olla monta. Kaikki tutkimustulokset periaatteessa ok (paitsi juuri tuo miehen spermatesti - mitenköhän hänet siihen saisi manipuloitua?), tiuskin miehelleni, elämä näyttää harmaalta ja vauvan ajattelusta on tullut täydellinen pakkomielle. Välillä suututtaa ja tekisi mieli kostaa jollekulle, kun ei lasta saa vaikka hänelle olisi valmis koti ja rakastavat vanhemmat, välillä taas itkettää kun on niin katkera ja epäoikeudenmukainen olo. Miksi toiset saavat lapsia kuin liukuhihnalta, eivätkä tajua arvostaa sitä mitä heillä on ja toiset eivät millään? Tilanne on tosi kurja, sillä elämässäni on todellisuudessa moni asia mahtavasti, mutta tämä yksi murhe vie värin kaikesta muusta. Ikääkin alkaa olla jo mittarissa ja ymmärrän, että kovin monta vuotta ei ole enää peliaikaa. Nuo vauvoista kyselevät ovat sydäntäraastava riesa. Aluksi vähättelin itse sanomalla, että vielä ei ole oikea aika (ikään kuin olisi oma päätös). Nyt olen ladannut totuuden päin näköä, että lasta on yritetty jo pitkään, mutta emme sitä saa ja se tuntuu todella pahalta eikä siitä kyselemiset ainakaan asiassa auta! Ainakin olen saanut kyselijät hiljaiseksi ja häpeämään itseään.