Helppo elämä ilman ystäviä?

Jeesus rakastaa sinua.

emmä usko jeesukseen enkä jumalaan. emmä usko mihinkään mitä en näe tai kuule

Miksi sitten jatkuvasti voivottelet sitä yksinäisyyttäsi, jos kaverit ovat loppujenlopuksi sun mielestä ihan pyllystä? Ehkäpä sä olet sitten erakoitunut jo niin paljon, että et enää edes osaa olla sosiaalinen ja ystävystyä jonkun kanssa?

Ilman kavereita olemisella on hyvätkin puolensa. mut en oo sanonut etten halua kavereita. varmaan haluaisin jos joku haluaisi tutustua muhun. On tää aika hiljasta elämää olla yksin, mut se ei ole sellasta elämää kun haluaisin. En tykkää olla edes yksin mutta on näköjään pakko olla yksin ilman ketään.

Vitut ole pakko olla! :D

Itse valitset olla yksin koska et pidä ihmisistä. Ja säälit itseäsi siitä sitten. Hieno homma. Luulet varmaan olevasi jotenkin erityinen. Tiedoksi vain, minä en pidä ihmisistä myöskään ja valitsen mielelläni yksinolon, mutta en kuvittele että se olisi mitään muuta kuin oma valintani.

Ainoa väistämättömyys tässä on se, että koska ei satu viihtymään sellaisten asioiden parissa missä useimmat ihmiset viihtyvät, on tavallisessa seurassa oleminen rasittavaa. En silti sano että olisi pakko olla yksin. Ihan hyvin voisin lähteä kyrpiintymään ihmisten seuraan, mutta ei kiitos. Riittää että joudun väistämättä olemaan tekemisissä niiden kanssa aina silloin tällöin.

Sinä taidat kuvitella että sinulla on jokin oikeus viihtyä ja nauttia sosiaalisesti sinulle optimaalista elämää, ja koska optimia nyt ei saa sormia napsauttamalla, valitset helpomman vaihtoehdon ja kutsut valintaasi pakoksi.

Minä valitsen helpomman vaihtoehdon ja kutsun sitä järkevyydeksi. Minua ei kiinnosta tavoitella kuuta taivaalta ja valittaa julkisesti sitä etten siinä onnistu.

Täällä ihminen joka ajattelee ihan samalla lailla... Tosin eristäydyin perheen/miehen vuoksi... En osaa enään elää muulla lailla, mutta joskus kaipaisi ystävää vierelle... vaikea kantaa asioita sisällään kun ei ole ketään vierellä :( Toisekseen rankan elämän kokeneena (31v) en enää luota ihmisiin...

Mä olen ihan samaa mieltä.

Minä olen pärjännyt hyvin ilman ystäviä tai kavereita - ainoastaan työkaverit joita näen pakosti joka työpäivä ja joiden kanssa juttelen.

Toki minulla oli aiemmin ystäviä ja kavereita, mutta pikku hiljaa olen niistäkin kaikonnut ja olen muuttanut pois kauemmas heistä(en heidän takia).

Minun ei tarvitse oll kenestäkään riippuvainen tai kukaan minusta. Minä voin mennä minne haluan ilman, että pitäisi kaikille kuuluttaa minne menen.

On minulla aikuisia lapsiakin ja meillä on hyvät välit ja he asuvat kaukana minusta, mutta puhelin ja tietokone on keksitty.

Mukavaa mennä nukkumaan, kun ei tarvitse miettiä kenenkään murheita.

Viihdyn itekseen.

On mies, mutta olen yksinäinen ja haluan olla yksin. Ole niin lopen kyllästynyt kaikkiin... minä minä minä.... en jaksa.Taidan vihata ihmisiä.... ei en vihaa... koska en edes jaksa välittää... Meitä on niin h******tin monta... jotku rypee itse säälissä ja jotku tyytyy kohtaloonsa. Olen yksin ja haluan olla, koska en luota enää kehenkään. En välitä!!!

mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän kaipaan muita ihmisiä lähelleni. minulla yksi hyvä ystävä,mies.Ei muuta kuin ystävä, ei seksiä tai muitakaan sen laatusia juttuja. viihdyn tosi hyvin yksin ja olen oikeestaan aika onnellinen tällä hetkellä. en edes kaipaa rakkaussuhdetta

Yhdyn täysin otsikkoon, elämä on helppoa saa tehdä ihan kuten itse haluaa, minulla oli aikaisemmin paljonkin ystäviä, mutta olen vanhemmiten huomannut, etten kaipaa kenenkään seuraa erityisesti, toki minulla on pari hyvää naisystävää, jotka eivät painosta minua, tietävät jo luonteeni, ja siksi he ovat jääneetkin ystäviksi, eivät ota jatkuvasti yhteyttä. He jotka soittelivat jatkuvasti ja haluaisivat tavata usein, heitä olen jättänyt, ehkä kylmästi tehty, mutta tarvitsen tosi paljon omaa aikaa voidakseni hyvin, voidakseni tehdä asioita, jotka minua kiinnostaa
Olen hiljalleen saanut asiat siihen malliin kuin kaipaan, elikka puhelin ei soi niin usein, sen olen saanut aikaiseksi pitämällä puhein kiinni pitkiä aikoja.
Ei ole siitä kyse, etten voisi olla oma itseni muitten kanssa, olen hyvinkin sosiaalinen jos minua sattuu huvittamaan, ja saan tosi heposti uusia ystäviä jos haluan, mutta mulle riittää nämä pari naiskaveria ja sen lisäksi minulla on pari oikein hyvää miesystävää (siis vain ystävää), jotka aina ovat valmiit tulemaan auttamaan miesten hommissa ja kahville.
Yksin kotona on mahtavaa!

hei "yksin kotona"

Ihan sama juttu on täällä, ja monella muulla. Ajan henki on sellainen. Itse olen alkanut kiinnostua Raamatun tarinoista ja olen löytänytkin sieltä iloa elooni. Sinulla ainakin on nettiyhteys ja aikaa kolmeksitoista minuutiksi, niin klikkaa tämä:
http://www.youtube.com/user/21per3?feature=mhee#p/u/0/t3GXri7izYI

Minulle riittää seksikumppani silloin tällöin

Eikös sellaset joilla ei ole ystäviä oo L U U S E R E I T A?

No Jos tää elämäntyyli sopii sulle niin sillon kaikki on kunnossa. Monet ihmiset viihtyy yksinään. Ainakin pääosin. Tosin entiedä onko se hyvä juttu jos eijoo yhtään ystävää.

Mistä sellaisia hyviä ystäviä löytää, sellaisia pyyteettömiä ihmisiä, joiden elämän arvot vastaavat omiasi?

ystävistä. Hyväksikäyttäjiä ja pinnallisia on paljon. Sellaisten seuraa minä en kaipaa. Pidän aidoista ihmisistä, jotka kuuntelee ja myös osaa puhua ja välillä pitää vaan hauskaa.
Liika ihmisten ongelmien vatvominen ei tuota tulosta, sillä jokainen tekee kuitenkin oman pään mukaan ja omat ratkaisut esimerkiksi parisuhteissaan. Voi vaan sanoa oman mielipiteen asioihin ja toivoa parasta.
Raha-asiosta olen vastaisuudessa tarkka. Monta kertaa olen lainannut tai hyvää hyvyyttäni maksanut jonkun pienen summan ja harvemmin ihmiset muistaa maksaa takaisin tai kustantaa vaikka drinksun, hyvää hyvyyttään jos rahaa on. En mielelläni myöskään hyväksy miehen maksavan kaikkea esim. ensitreffeillä, sillä siitä tulee ikävä olo kun ei tunne toista vielä ollenkaan.

Kaikista ei voi tulla ystäviä. Ystävyydessä pitää myös molempien antaa jotakin. Tietenkin jos "ystävät" jatkuvasti vain valittavat ongelmiaan, niin ei kannata alkaa keittiöpsykologiksi tai aistinlaudaksi.

Siis itse olen sitä mieltä että esim. ilman mies ystävää voi olla mutta elämä ilman kavereita ja ystäviä on aika kurjaa/tyhjää... Toki onhan niissä ihmissuhteissa haasteensa ja välillä tuntuu että saa siipeensä mutta kyllä yleisesti ottaen on hyvä että on edes yksi joka välittää ja voi jakaa arkea:)

joo ei niitä kavereita tarvii vapaa ajalla mutta on hyvä olla töissä hyvät välit ja olla "kavereita" niin saapi apua eikä tarvitse yksin olla

Ystäviä ja kavereita ei kannata kerätä sen vuoksi vaan, että voisi sanoa 'on minulla ystäviä'. Jos opiskelee, harrastaa, osallistuu erilaiseen toimintaan jne. ystäviä ja kavereita - nimenomaan samoinajattelevia - löytyy yleensä ihan luonnostaan. Puheenaiheetkin löytyy sitten luonnostaan, ei tarvitse koko aikaa säästä keskustella. Ja sit hyvin tärkeää on vaalia niitä kaverisuhteita eli yrittää jaksaa pitää yhteyttä vaikka elämäntilanteet välistä vaihteleekin.

Pystyn samaistumaan hyvin ap kirjoittajaan.

-kukaan ei ole kaivannut mua moneen vuoteen. Ei ole ketään kysellyt kuulumisia eikä ketään ole käynyt kylässä
-Puhelinkaan ei ole soinut aikoihin eikä ole pyydetty mihinkään.
-Jos nyt joskus jonkun ihmee kautta joku haluaa olla mun kaveri, niin en edes tiedä mitä sellasen kaverin kanssa edes tekee. En mä varmaan osaa olla sen kanssa oma itseni.

Näinhän se.

Ihmisistä on vain harmia.

Jouduin 80-luvun lopulla yläasteella sen verran pahoin koulukiusatuksi etten ole kaivannut ketään "kaveria" enää koskaan sen jälkeen, viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani.

Tavallaan elämä on helpompaa ilman ystäviä. Itselleni kävi niin, että olin naimisissa ja kun tuli ero, niin kaverit ja ystävät katosivat (menivät vaimoni puolelle). Lukuja kkäyttääkseni n. 30 ystävääni muuttuivat kolmeksi, jotka nekin olivat työkavereita. No ei siinä mitään. Minä kyllä viihdyn hyvin yksinkin, mutta olisihan se kiva joskus käydä vaikka kahville jonkun kanssa tai ihan vaan jutella niitä näitä.

Järkyttävän hauskakin ketju. Samaistuin teittiin moniin.
Olen keski-ikäinen nainen ja vaikuttaa kuin koko rundi olisi kierretty ja olen sijoittunut lepäämään laakereilleni omaan yhden hengen talouteeni, kotiini.

Nuorena luulin, että on pakko olla poikaystäviä kierroksessa ja että naimisiinkin pitäisi joskus. Vähitellen tajusin, ei oo mun juttu. Alkutekijöissään juttu leviäisi jo siihenkin, että inhoan kotitaloustöitä, en tykkää keksiä mitä tänään syötäisiin ja jos olisin saanut vauvan, niin kauheea, olisin ollut kovin ahdistunut siitä rääpäleestä. Siis korostan, etten vihaa vauvoja ja vähän isommat ovat sivusta seuraten ihanan söpöjä, hellyyttäviä, mutta vauvoissa koen jotakin ahdistavaa eli itselläni ei siinä kohden kaikki ok.

Työelämä on kierretty, kaffeella käyty monien entisten työkavereiden kanssa, myös ihan omia muusta syystä ystäviä on. Mutta, miksi turhauttaa?

Joku jo sanoi, että tyyli 'minä, minä, minä' on raskasta. Siis ystävät aina lopulta hakevat jotakin itselleen. Lopulta ihan kaikki pyrkivät jotenkin hyötymään toine toisestaan, ei niin, että se olisi jotenkin kipeää, mutta vanhemmiten sen vain tajuaa. Ennen luulin joku pitää minusta, kunnes tajusin se onkin vain jonkin asian takia, mitä hän saa minusta. Siis lopulta on ihan vaikea kokea kenenkään todella välittävän, saati rakastavan. Sama on minulla muiden suuntaan. Kipeä tosiasia. Minäkin olen kristitty ja Jumalan silmälaseilla kun pyrin ympärilleni katselemaan, saan pehmeitä hellyyttäviä asenteita, esim. oikein vanhoja ihmisiä nähdessäni ja muutaman vuoden ikäisiä lapsia.... Ja muutenkin ihmiskuntaa. Mutta minä pelkään kai läheisyyttä. Ja minullakin se, etten lopulta luota kehenkään oikeasti. Sitten olen päätynyt uteliaaksi kulkijaksi. Tarkkailen vain ja 'salakuuntelen', mitä ihmiset juttelevat. Fundeeraan. Koen olen mukana, vaikka olenkin yksin.

Nykyään olen saanut siitä hyvän vinkkelin, että elän hyvin paljon täysin yksinään nyt, kun se vielä on johonkin asti vapaaehtoista, sillä joskus oikeasti vanhana, täysin yksinään kotona olo saattaa olla kuitenkin ihan pakko. Sillei, ettei kukaan käy tai soita tai mailaa. Aattelen, että on hyvä olla harjaantunut tilanteeseen. Minustakaan ei suvun nuori polvi välitä, jotenka pois suljettu. Oma ikäluokka heikkenee, sairastuu, kuolee. Siinäs oot, jos elät. - Harjoitelkaamme jo nyt. Tullaan vahvoiksi. Vaikka yksinään, voi silti olla ulospäin suuntautunut. Päässään.

Erakoksi,silloin voi olla täysin ilman kavereita ja sitä rahaakin säästyy.

Hei aloittanut yksinäinen: yksinäisyys on aikamme tauti, sanotaan. Ainakin länsimaisessa elämäntavassa.
Ala lukea " Ajatusten aamiaista". Asenne ratkaisee, siis oma asenne. Muita ei voi muuttaa, itseään voi.

luin noita ihmisten kommentteja juttuusi ja täytyy vain ihmetellä ihmisten negatiivisuutta ja suunnatonta kateutta asiasta kuin asiasta. itse olen elänyt lähes koko elämäni ( nyt 36v mies ) ilman minkäänlaisia ystäviä ja kavereita. naisystäväni ja muutamat sukulaiset ovat ainoat joiden kanssa olen tekemisissä. elämä on minulle ainakin ollut aina helpompaa pienessä porukassa tai yksin. on vain oman itsensä herra ja saa elää rauhassa. ihmiset ovat enimmäkseen laumaelukoita joten siksi tämä aihe suututtaa joitain. jokainen itse päättäköön.

Huoh, mulla kans on aika yksinäistä välillä. Osittain nautinkin siitä, kun saa olla vaan itsekseen ja rauhoittua eikä tartte tehdä tiliä kavereille (osa on sellaisia, että tivaa kaiken mahdollisen ja saattaa kertoa jutun kolmannelle osapuolelle omilla mielipiteillä tai mielikuvituksella höystettynä tajuamatta että en ehkä halua kaikkea kaikkien ihmisten tietoon).

Mutta.. monet ystävät, jotka olen tuntenut lapsesta asti, niin en saa heitäkään kylään. Olen ehtinyt muuttaa asunnoistani pois, ennenkuin kukaan on tullut käymän. En tiedä, ehkä olen vain niin tylsä tai kakkamainen ihminen, ettei mua tartte ikinä nähä (jos näkeekin, niin sitten mut kutsutaan sinne ystävän luokse, mut mun luo ei voi ikinä tulla)? Silti ne ystävät, joiden toiset kaverit on kohdelleet miten sattuu, pitävät noita "ei-niin-ystäviä" enemmän ystävinään kuin minua. Ehkä siksi etten itse käy juomassa? En tiedä. Ehkä normaali kanssakäyminen ei ole heitä varten. Mutta onneksi sitten kun noilla kavereilla ja heidän kavereillaan tulee riitaa/ongelmia, niin onneksi kelpaan sitten kun ei muutakaan ole! Näin se on mennyt jo ala-asteelta asti. :(

Kotonakaan ei arvosteta, joten aika yksin olen. Onneksi sentään poikaystävä on pysynyt rinnallani. :/ Hänkin ihmettelee tätä asiaa usein. Täytyy sanoa, että kyllä masentaa tämä tilanne välillä. Välillä toivon, etten olisi koskaan syntynykään, kun ei löydy oikein ketään, joka välittäisi. Itse en ole koskaan valikoinut ystäviä, vaan olen hyväksynyt kavereikseni ne "oudommatkin" ja sellaiset, jotka on tosi erilaisia luonteeltaan ja kiinnostukseltaan kuin minä. Silti on niitäkin, joiden kanssa on samoja juttuja, mut silti heitäkään ei juuri koskaan näe.

On aivan kaksi eri asiaa omistaa hyvä ystävä taikka kaveri! Ystävyyssuhde on kuin rakkaussuhde,sitä pitää vaalia ja se vaatii aika paljon. Kavereita sen sijaan voi olla vaikka kuinka paljon eikä niihin ole sen kummemmin sidoksissa!

Uudesta maailmasta ystävät, paras on yks broxilainen sosiaalitäti.(black
-se alkoi siitä kun sanoin sille eräällä musiikkisivulla kohteliaisuuden
kyllä hän ymmärtää amerikanfrendin arvonsa!
eipähän tartte tavata koskaan

Olen alle kolmikymppinen nainen ja itse olen myös jonkin verran erakoitunut, on tympeää kun "kaverit" joita harvoin näen, kyselee heti ensimmäisenä viimeiset seksuaaliset kanssakäymiseni, (olen sinkku) ynnä muut juoruamisen arvoiset asiat, eivät koskaan kysy: mitä sinulle kuuluu, miten oot jaksanu töissä? ym. en tiedä olenko vaativa, vai vaan jotenkin henkisesti vanhempi, verrattuna muihin ikäisiini. Minusta tuollaiset kysymykset on lapsellisia, ja ennen kaikkea ilmaisee EPÄAITOA ystävyyttä, kun kysymysten laatu on aina noin pinnallinen. On myös aika typerää että joudun hyvälle "ystävälle" sanomaan että en halua että tämä asia menee muiden korviin, eikö tuo pitäis olla ihan itsestäänselvyys..? en myöskään halua todellakaan kuunnella kaverini kertovan muiden ihmisten yksityisiä asioita, mua ei vaan kiinnosta mulle puolituttujen seksielämä tai parisuhteen vaikeudet..

En tiedä pitäiskö alkaa itsekin juoruavaksi ämmäksi, ehkä sitten saisin enemmän arvostusta.. en voi käsittää sitä, että toisten yksityisasioista keskustellaan juoruavaan sävyyn, ja sitten kuitenkin esitetään todella hyvää ystävää.

Muakaan ei kotona kauheasti arvosteta, aina on joku valittamisen aihe, sen ja sen vois tehä sillain ja tällain, ja kannattas tehä niin ja näin. Mun omaa mielipidettä ei kuunnella, eikä tekojani/sanomisiani ole koskaan arvostettu. Ehkä tämä sitten on vaikuttanut siihen, minkälaisiin ihmisiin aina törmäilen

F60.1 Eristäytyvä (skitsoidi) persoonallisuus
Vetäytyminen pois tunnepitoisista, sosiaalisista ja muista suhteista mielikuvitukseen, yksinäisiin harrastuksiin ja itsetutkiskeluun. Kyky ilmaista tunteita ja kokea mielihyvää on rajoittunut

Aika yleinen suomessa.

F60.1 Eristäytyvä (skitsoidi) persoonallisuus
Vetäytyminen pois tunnepitoisista, sosiaalisista ja muista suhteista mielikuvitukseen, yksinäisiin harrastuksiin ja itsetutkiskeluun. Kyky ilmaista tunteita ja kokea mielihyvää on rajoittunut

Jotenki vapauttavaa olla ilman kavereita, ei tarvi olla sidoksissa keneenkään. Toki koulussa on pari tyyppiä joiden kanssa tulee juteltua kouluasioista.

joopa joo tyhmyys tiivistyy, eiköhän jokainen halua kertoa omista ongelmistaan jollekin vaan mennä umpioon ja tehdä itselleen jotain mistä ei ole paluuta ... kyllä toisia ihmisiä pitää kuunnella .... kuunteleminen on maailman paras taito, mutta eteenpäin kertominen "juoruaminen" EI hyvä ... luottamus ennenkaikkea

Yksinäisyys voi olla siunaus tai ahdistus, miten sen kukin kokee. Itsekin koen olevani yksinäinen, vieras ulkopaikkakunnalla, vaikka olen asunut muutamia vuosia samassa kaupungissa. On työpaikka asiantuntijana, erilaisia harrastuksia joukkuepeleistä, yksilölajeihin. Olen tarvittaessa seurallinen ja sosiaalinen mutta osaan olla myös jäätävä. Välillä iltalenkeillä pääsee itku yksinäisyyden kurjuudesta, toisaalta yksinäisyys antaa vapauden valita mielekästä tekemistä. Luulen, että ihmistä ei ole tarkoitettu yksinolijaksi vaikka ketjun keskustelijoista suurin osa on tainnut valita yksinolon. Nelissäkympissä oleva yksinäinen mies kaipaa enemmän sielun siskoa kuin poikakaveria. Toivotan vaan tsemppiä kaikille kaveria kaipaaville, kyllä niitä voi saada baaristakin.

Aloitit hyvän keskustelun ja olit rohkea.
Minuakin on jo vuosia ärsyttänyt kaikki puhe yhteisöllisyydestä ja ihmisten tapaamisen tärkeydestä.
Tuntuu, että papeillakaan ei ole muuta sanottavaa nykyään.
Tietysti kohtaamiset ovat tärkeitä, mutta jatkuvalla höpinällä syyllistetään yksinäisyydestä nauttivia. Tulee välillä ihan paineita, kun viihtyy yksikseen ja touhuilee kotiaskareita.
Että toivois kohtuutta juhlapuheissakin ja sen huomioimista, että yksinkin voi olla hyvää elämää. Koska olette kuulleet kannustusta tässä asiassa julkisesti ?

Yksinäinen ei lopulta ole koskaan, jos käy vaikka kauppakeskuksissa, ja siellä ruuhkassa kun on jonkin aikaa, on ihanaa palata kotiin ja keittää kahvit, istua rauhassa yksin kotona.
Ja tämä netti antaa mahdollisuuden olla yhteydessä muihin, eli harva lopulta on yksin.
Yksinäisempi olin pitkässä parisuhteessa, kun ei oikein kemiat enää pelannut, mutta kukaan ei minua säälinyt.
Nyt kysellään, miksi olet yksin?, tiedän mitä on todella olla kaksin ja yksin.

Olisko tuo nyt sitten niin outoa.
En ole kokenut omaavani ystäviä. Olen jutellut ihmisten kanssa kyllä. Varsinaisesti en ole ulospäin suuntautunut. Jotkut sanovat minua ystäväkseen. Ehkä se on sitten niin.
Ystävyyskin on jonkin sortin luokittelua. Jos toimin näin, niin olen ystävä, jos taas näin niin kaveri tai hyvänpäivän tuttu. Silti saatan jutella ihan tuntemattomillekin monenlaista.
Tarvitaanko ihmisten luokittelua ystäviin vihollisiin ja kaikkeen siltä väliltä. Mitä hyötyä siitä on. Jospa se on vain ensi kohtaamisen aiheuttaman ennakkoluulon vahvistamista? Syvempi tuntemus voi paljastaa aivan uusia piirteitä joko huonompaan tai parempaan suuntaan.
Kai se menee niin, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.

Niin, minä ainakin oon mieluummin yksin yksin kuin yksin porukassa.

joo tiedän tunteen. ite oon ollu yksin ala-asteelta asti.

MOI !
Ystävä,,vai ,,kaveri,,vai onko kumpikaan,,,? Sitä luulee,että on ystäviä,tai kavereita,,mutta kun kuolema korjaa läheisen,,silloin kysytään,,onko tosiystäviä,-kavereita ! Mielestäni meilläkin oli ystäviä,mutta kun vaimoni nukkui pois,hävisivät yhteiset ystävät/kaverit ! Ainoastaan yksi oli hautajaisissa (vaimoni kuoli 13.6.2011) ! Tarkoitan vain,,että panee miettimään,,ystävä vai "ystävä" ,en tiijä,tietäneekö tuota kukkaan !!Samoin kävi siskolle perhejneen,oli ystäviä,käytiin kylässä vuoroin,,sitten ,,,,siskoni sairastui syöpään,,,ei tullut enää vierailukutsuja,eikä tultu kylään,millon milläkin verukkeella,,,että passaapi sitä miettiä,,ehkä mennä itseensäkin !! HYvää syxyn jatkoa !!!!!!

Olkaa jokainen tyytyvaisia omaan elamaanne, alkaaka menko muottiin johon yhteiskunta ja laheiset yrittavat teita tyontaa. Ystavissa laatu ratkaisee, ei maara. Yksi riittaa minulle, ei ole aikaa montaa ystavyyssuhdetta pitaa ylla saati sitten panostaa luottamuksen luomiseen jokaikiseen kaveriin. Kaveri ja ystava ovat taysin eri asiota.

Itse olen sen oppinut että ystäviä tarvitsee elämässä. Kenellekkään ei tarvi lainaa mitään rahaaa jos ne sitä pyytävät, itse en pyydä enkä anna lainaa kenellekkään. Mutta kehenkään ei pidä luottaa sokeasti. KAksi kertaa luottanut ja sillo on käynnyt paskasti. Ihmisiin voi luottaa, mutta ei sokeasti missään tilanteessa. "Muista aina katsoa ympärillesi."

anteeksi vaan jos sanon näin yksin kotona, mutta vaikutat hyvinkin suuresti siltä, että olet masentunut. Eli kannattaisko hankkiutua jonkun kivan tädin/sedän juttusille niin piristyisit ehkä vähän.. ja yritä vaan hankkia ystäviä niin se vasta piristääkin. on ihaniakin ihmisiä olemassa. itse en voisi kuvitella elämää ilman ystäviä, on niin hyvä kun saa jutella iloista ja suruista puolin ja toisin tietysti.

Antaisin mitä tahansa yhdestä hyvästä ystävästä...kun on ollut koko ikänsä yksin ja syrjitty niin alkaa kaipaamaan ystävää lähelle... ;(

Yksinäisyys käsitteenä kätkee itseensä paljon tai ei mitään. Kilpayhteiskunnassa osaton jää yleensä yksin. Raha käyttövälineenä toimii napanuorana yhteisöllisyyteen, koska erilaiset tilanteet ja pyrkimykset ja mahdollisuudet konkretisoituvat maksukykyisyyden kautta. Rikas ja yksinäinen ihminen on onnellisempi kuin köyhä ja siis varaton. Ajatellaanpa vaikka matkustusta esim. kaukomaihin. Eivätkö sinne mene nuo, jotka käärivät rahaa? Vaihtelun mahdollisuus luo ihmiselle psyykkistä voimavaraa.

Työssäkäyvä aamuin kotioveltaan ulos kipittävä yksinäinen ihminen on aivan eri tilanteessa kuin eristykseen joutunut, vaikkapa tuotannollista ja taloudellisista tai syrjinnällisistä syistä. Raikas aamutuuli tuo keuhkoihin työhön menijälle uuden mielen. Samanaikaisesti työtön samasta rapusta voi kuulla onnekkaan askeleet ulko-ovelta jalkakäytävälle.

Kun ihminen on joko valinnut tai jäänyt yksikseen, hän yleensä on tilanteen ymmärtänyt jollakin tavoin. Vuosien vieriessä yksinäinen tottunee rooliinsa. Eihän köyhä ihminen voikaan investoida ystävyyteen, joka olisi vastikkeellista. Kristinuskon mukaan ihmisen tulisi välttää sellaista yksinäisyyttä, jossa joutuu kärsimään orpoudesta. Seurakunnat nimensä mukaisesti ovat ihmisseurasta koostuvia tahoja.

Kun ihminen muumioituu kodissaan vuosikausia, kuten Helsingin tapauksessa taannoin, niin yhteiskunta toimii valikoivasti. Tällöin syrjäytyneet jätetään itsekseen, jos he eivät jaksa enää tulla esiin vaatimaan osallisuuttaan inhimilliseen kanssakäymiseen muiden kanssa. Rikkaus ja köyhyys erottavat ihmisiä toisistaan. Yhteiskuntapolitiikka painottaa valtaapitävien ihmisryhmien oikeuksia. Tämä kehitys on osaltaan lisännyt yksinäisyyden kokemista kroonisena ilmiönä.

Minusta puhuttaessa yksinäisyydestä, tulee nähdä sen merkitsevän elämän laatua heikentävänä tekijänä. Vanhat ihmiset kokevatkin jäävänsä usein yksin, kun nuoremmat ikäluokat juoksevat elintasonkilpajuoksua parempien olosuhteiden saavuttamiseksi.

Avioerot toisaalta kertovat sen, ettei haluta sitoutua perheeseen, vaan jättää itselle tiettyä liikkuma-alaa. Toisaalta on ymmärrettävää, että yksinäisyys tarjoaa hyvintoimeentuleville vaihtoehtoisen elämänalueen, jolloin voi rakentua ja löytää uusia ajatuksia, jos elämä on liian helppoa tai kuluttavaa.

Onko yhteiskuntamme markkinoimassa yksinäisyyttä, samalla kun se korostaa kilpailua? Yhä kasvava syrjäytyneiden määrä työttömyyden seurauksena jättää paljon kysymyksiä jälkeensä. Onko yksinäisyys jopa syy ennenaikaiseen poismenoon elämän sirkuksesta?

Vai onko yksinäisyys suurten sielujen tyyssija, josta pelko ajaa heikot pois?

Jollekin riittää yks ystävä. Toisella kaksi. Jollakin muulla vähän enemmän. Eli niitä pitää olla sen verran kuin itselle sopii. Jos on liikaa ystäväviä niin niistä voi kyllä olla harmiakin. kohtuus kaikessa siis tässäkin tapauksessa

On sitä yksin tai pataljoona hyviä ihmisiä ympärillä,tärkeintä on olla oman itsensä herra,tulla ajatustensa ja tekojensa kanssa toimeen.

Ei tänne olla ystäviä tultu hakemaan. Ainoat kaverit on työkaverit, ja kun ilta myöhällä palaat työmaalta niin ei siinä paljoa tee mieli nähdä enää ketään.

Miten olikaan osuva etusivun otsikko tälle päivälle! Mulla on paljon tuttuja, joilla on jatkuvasti ongelmia ihmissuhteidensa ja mm. asunnottomuuden vuoksi.

Täällä stadissa on huutava asuntopula ja minusta on alkanut tuntua, että olen jokin yleinen majoitustilan pitäjä ja roskatunkio, jonka korviin voi vapaasti haukkua muut ihmiset.

Mutta, juuri tänään sanoin suorat sanat kolmelle soittajalle ja hyvältä tuntuu, että sanoin - ei jäänyt epäselvyyksiä ja on minulla jonkinlainen mielenrauhakin asiassa. Ehkä olen läheisriippuvainen mutta toisaalta taas uskoni Jeesukseen vaatii antamaan yösijan lähimmäiselleni. Kahden tulen välissä siis jatkuvasti mutta ihmiset ovat tärkeitä. Viihdyn oikein hyvin yksin.

Yksinäisyys on hieno asia. Olen yksinäinen ja onnellinen, tosin on niin että työelämässä saa seurustella ihan yllin kyllin,joten kotona en enää ihmisiä kaipaa. Joskus joku vanha tuttavuus soittaa kun omatunto kolkuttaa,en vain ymmärrä minkä takia. Yksinäinen ei ole mitenkään säälittävä olento vaan pikemminkin vapaa turhista ihmissuhteista.

Kaipaakohan ihminen aina sitä mitä ei ole. Itselleni on tuttua sosiaalisuus, samoin itsekseen olo. Nuorempana ihminen kaiketi peilaa asioita toisten kautta. Mitä kypsemmäksi ihminen kasvaa sisäisesti sitä vähemmän on tarvetta peilata. Toisinaan eristäytymisen voi välttää massatapaamisella, kypsemmillä keskusteluilla päästäkseen taas omaan rauhaansa. Eihän nämä asiat voi koskaan olla yksioikoisia. Toiset nauttivat oikeasti ilman ystäviä, toiset kietovat kivun haluun olla yksin. Toiset tarvitsevat itsensä kanssa olemista tutkiakseen sisintään, toiset eivät uskalla kohdata sitä. Voi tätä ihmisen monimutkaista mielenverkostoa. Oisko kuitenkin kaikkien tasapaino parasta. Yksin on parempi joo, toisaalta ihminen on sosiaalinen eläin ja aitoi kosketus voi tehdä ihmeitä.
Kosketukseen kipuun voi monesti riittää eläin, ei selittelyjä, vain läheisyyttä.
Jatkuva pettymyskin voi helposti tehdä ihmisen tekemään ratkaisunsa.
Voimme pohtia loputtomiin löytämättä oikeaa ratkaisua. Ainoa ratkaisu mikä lienee oikea on se että kuuntelee itseään ja tekee juuri niin kuin sisin sanoo.
Kyllä sisin tietää. Jos ihmiset uskaltavat olla tosissaan, tällaiset keskustelutkin antavat paljon aistiruokaa.

Olen ollut yksinäinen koko elämäni. Avioliitossa olin muutaman vuoden ja sitten erosimme. Kavereita tai ystäviä minulla ei ole ollut sitten murrosiän jälkeen. Elämä on huomattavasti helpompaa kun ei ole ketään kavereita, en tosiaankaan edes osaa heidän kanssaan olla oma itseni yms kavereista on vain haittaa, menee rahaa turhiin juttuihin mm kahvitteluun tai baariin yms ja vaatteet pitäisi aina olla hyvät ja kunnossa., ja aina tressaisin että kuka soittaa tai että kuka nyt taas on oven takana jotakin turhaa lässytystä kertoilemaan. Viihdyn erittäin hyvin yksin ja nautin olostani. Mutta näin miehenä täytyy sanoa että naista pitäisi kuitenkin saada vähä useammin kuin kerran kaksi vuodessa, mutta eipä seksi mulle ole ollutkaan ikään mikään maailman tärkein asia. En ole kovin seksuaalinen ihminen ja pystyn olemaan ilmankin jos sikseen tulee, ja ainahan itse voi enimmät paineet purkaa.

Entä jos itse tarvitset apua jossain asiassa? Oletko sitten iloinen kaikkien niiden puolesta, joiden ei tarvitse lainata rahaa sulle...

"Ystävien" apuun ei kannata luottaa. Ihminen pettää aina ja on vain itsensä asialla. Turha luottaa toisiin. Pessimisti kun ei pety.

Ei mullakaan ole ystäviä, Enemmän vain on kavereita. Joiden luona käyn todella harvoin ja ne ei ole kertaakaan käynyt mun luona. Puhelinkaan ei soi ja ketään ei kysy mitä kuuluu. Ja olen ihan tyytyväinen. Kyl aina saa jostain juttukaverin jos tekee mieli jutella jonkun kans.

Jos on yksi oikea ystävä, muita ei tarvita. Joillakin tämä ystävä on samalla aaltopituudella oleva toinen henkilö, joillakin taas oma itsensä. Viihdyn itseni kanssa, enkä kaipaa muita. Vain minä ymmärrän itseäni.

VAI niin! Oikeilla ystävillä on muutakin kuin valittamista. ♥

Hei. Sinua minä kyllä ymmärrän varsin hyvin. Itse olen nimittäin melkolailla samanlainen paitsi tosin ystäviä minulla kyllä on mutta ystäväkseni luen kyllä sellaiset joilla ei todellakaan ole mitään taka-ajatuksia. Sinunlaisesi varmaan viihtyisikin täällä saarellani jos pidät luonnosta ja haluat katsella merikotkia ja hylkeitä tuolla saunarannassa. Tosin talvet ovat täällä todella hiljaisia kun edes Tallinnan ja Tukholman laivatkin kiertävät saareni silloin kaukaa. Kesäisin ne kun menevät miltei ihan keittiöni ikkunan alta ja matkustajat laivojen kansilla vilkuttavat ohi mennessään. En minäkään kaipaa hirveästi ihmisiä lähelleni vaan haluan todella olla omissa oloissani täällä mutta ihan yksin minäkään en sentään täällä ole. Lisäkseni tällä pienellä saarella asuu yksi minua vanhempi mies ja kolme nuorta naista noissa viereisissä taloissa. Lähimpään asuttuun naapurisaareen täältä on matkaa 8 kilometriä ja mantereelle lähimillään hieman yli 12 km. Tallinnaan on hieman yli 50 ja Helsinkiin jotain 30km joten aika rauhassa täällä rajavyöhykealueella ollaan. Yksin tai ei niin kyllä minä todella pidän hiljaiselosta. Mantereella on se kiusa että siellä on varsinkin naisia jotka ovat heti kimpussa kun olen jokin kuulemma eksoottinen ihminen. Sitä en todellakaan ole vaan mielestäni aika tavallinen ja en kai ulkonäöltänikään nyt niin erikoinen. Hoikka olen ja kunto hyvä mutta ikää jo sen verran että odotan että joskus maailmassa pääsen tulevaisuudessa eläkkeelle. Silloin muutan täältä pois jonnekin kaukomaille vieläkin kauemmas.

Ihmislaji on maailman syöpä. Kuka nyt ihmisten kanssa haluaisi misään tekemisissä. Kuolisipa sukupuuttoon koko laji.

http://www.youtube.com/watch?v=b-jWzVpjrwY

Olipa lohduttavaa lukea tätä viestiketjua. Löysin monta ns. sukulaissielua ja samoin ajattelevaa. Enääpä ei tunnukaan niin "yksinäiseltä" ja että olisi jokin kummajainen kun viihtyy yksinkin.

Koko ajan saa kuulla, miten tärkeää on olla koko ajan muiden kanssa, olen nääntymäisilläni välillä kun ei sais olla yhtään yksin edes vanhempana.

En haluaisi, et minulle koko ajan tyrkytetään seuraa ja luullaan heti höperöksi jos ei ole menossa koko aikaa.

Ihan oikeasti pitäs antaa ihmisten elää omaa elämää kuin se itselle parhaiten sopii, muuten tulee vaan stressiä, kun hyppii koko ajan muiden pillin mukaan.

Mistä on tullut täkin, et pitää pitää seuraa vanhemmille ihmisille,useimmat haluaa elää omissa oloissaan.

sä vaa yrität hyväksyy ittes ku sul eii oo kavereit vitun homo :D

minä olen 6 vuotta suomessa ja mulla onkin harrastuksia, puhun erittäin hyvin suomea, olen huumori mies ja puhun miehelle hyvin mutta en pysty puhumaa tai seurustelemaa naisille mitään tai tuli mieli että ihmiset eivät halua ulkomaalaisia ystäviä olen yks huoltaja, elämässä puuttu rakkautta,
yksinäinen mene tosi vaikea. entidä mitä pitä tehdä.

hyvä niin

Heipä hei, Yksin kotona!
Ainakin 3812 ihmistä on lukenut viestisi ja minä olen 108 vastaaja, joten hyvin olet saanut ihmiset liikkeelle. Mikä p... sinua masentaa.? Pois sieltä kotoa murjottamasta ja ihmisten ilmoille. Kyllä jokaiselle löytyy ystävä, kun lähtee hakemaan. Entinen mieheni kysyi avioeron jälkeen, että mistä minä niitä ihmisiä oikein poimin, olen vähän tuommoinen ulospäinsuuntautuneempi ihminen. Vastasin, että kyllä siellä vielä viidessä miljoonassa on joku sinullekin tarjolla, liikettä! Sama neuvo sinullekin. Kirjoita nyt ensin vaikka vastaus meille kaikille sadalleseitsemälle, niin siinäpä aika kuluu. Voit saada vielä lisää kirjeitä vastattavaksi.Terveisin Tuula, joka juuri on eronnut toisen kerran, mutta ei ajatellut masentua, vaikka menikin ihan poskelleen tämä toinenkin avioliitto, mutta ihan eri syistä kuin ensimmäinen. Oppia ikä kaikki.

Olen työssä hoiva-alalla ja kuuntelen asiakkaiden iloja, suruja ja kaikenlaisia puheita koko päivän. Kun tulen kotiin haluan olla rauhassa. En jaksa enkä halua tavata ystäviäni kuin harvoin ja olen onnellinen, että minulla ei ole miestä, sillä en jaksaisi töistä tultua enää laittaa hänelle ruokaa, seurustella - sänkyhommista nyt puhumattakaan. Erohan siitä tulisi heti.

Yksin on paljon parempi elää. Rakkauden kohde ei tarvitse olla oma mies ja lapset. Voi rakastaa vierastakin ja tehdä elämäntyönsä hoivaten ja auttaen muita. Näin minä olen päättänyt tehdä. Teen työni yhteiskunnan hyväksi, enkä perusta omaa perhettä lainkaan. Se sopii minulle ja pidän työstäni, se antaa minulle todella paljon.

Toki minulla on muutamia, pitkäaikaisia läheisiä ystäviä ja sukulaisia, joihin pidän yhteyttä, mutta kuten sanottu minulle riittää hyvin vähäinen yhteydenpito työajan ulkopuolella. Harrastuksia minulla on monia, mutta voin harrastaa yksinkin, eikä aikani ole koskaan tullut pitkäksi, yleensä aika loppuu kesken.

Tämän torstaipäivän PARASTA seuraa oli tämä ketju !
Te kaikki ihan kuin olisitte käyneet täällä puhumassa syvät mietteenne. On tyydyttynyt olo.
Well, ei mua haittaa vaikka en naamoja ja persoonia nähnyt, nää puhutut asiat merkitsevät.
Antoisa ketju. Tukee niinku. Minä voin hyvin jatkaa näin, ihan yksinään, siinä on ideaa. Niin monet ovat sen idean ja hyvät puolet löytäneet.

HYVVÄÄ YÖTÄ teille yksineläjille, yksi kappale toivotus kullekin, erikseen!

Ei tartte kavereita, menee vaa juttelee jollekin tuntemattomalle niitä näitä vaikka punttisalilla, kaupassa tai tunkee väkisin johonkin sählyjoukkueeseen pelaamaan.
Mulla on muutama kaveri, yksi niistä haluu vain tavata, jos hän hyötyy siitä rahallisesti.

Sehän on ihan ihmisestä kiinni, joillekin varmasti sopii yksin oleminen paremmin. Mutta tosta alottajan viestistä mä oon lukevinani, että ei ole varma haluaako ystäviä, koska kukaan tuskin kuitenkaan haluaisi olla hänen ystävänsä. Ja jos pääasiallinen syy on, ettei luota itteensä ja siihen, että muut pitää itsestä, niin silloin ei ole kysymys siitä, etteikö oikeasti haluaisi tai tarvitsisi ihmisiä elämäänsä.

Voihan se olla, että nyt vaan yleistän omia kokemuksiani. Mä olin nimittäin aikasemmin todella yksinäinen, en edes silloisessa opiskelupaikassani puhunu kenellekään, kun en vaan osannu! En tienny, mitä niille olis pitäny sanoo tai kuinka olis voinu saada keskustelun käyntiin. Ja se tilanne ahdisti mua ihan hirvittävästi, musta on aina tuntunut, ettei elämällä ole mitään todellista arvoa jos ei sitä saa jakaa muiden kanssa. Tää mun juttuni ei ehkä mee ihan yksiin niiden kanssa, jotka on oikeasti valinnu yksinäisyyden, koska mulla diagnosoitiin lopulta sosiaalisten tilanteiden pelko. Se tuntuu silti olevan aika lähellä, kun lukee täällä joidenkin yksinäisyydestä ahdistuneiden tekstejä, joten aattelin pistää kumminkin.:)

Ja det finns faktiskt folk som vill leva ensamma. Inte bara av teologiska orsaker utan också av andra orsaker. Jag har kommit underfund med att jag ej vill bo ensam. Dock vill jag till varje pris vara utan ägna barn. Så jag frågade Gud om saken. Via SUOMI24 har det nästan bara varit sådana som inte kommer hit till Finland som har svarat på min annons. Som om Gud skulle ha sagt: du skall ha en kristen som inte begär dig på pengar & hon kommer att visa sitt intresse, då kommer du att förstå. Hände mig 24.9-11 hos SOLID LOVE Har en set henne ännu. Alltså ingen sexig blondin. Jag känner några som väntar med sex före äktenskapet.

On helpostikin helpompaa. Ystävien puute ei välttämättä paljonkaan elämän laatua heikennä. Puoliso kuitenkin kannattaa olla.

Käytännön vinkkejä kavereiden syrjäyttämisestä voit saada tästä ketjusta:
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/4172

Suomalaiset on luonteeltaan ujommanpuoleisia - keskustelemaan ei hevillä mennä, kun ei toi toinen kuitenkaan mun kanssa halua keskustalla ... simple truth: keskusteluun tarvitaan aina kaksi.

Veikkaan, että ihmisillä jotka kokevat ystävystymisen vaikeaksi on usein jonkuntasoinen torjutuksi tulemisen pelko. Tällöin tulisi harjoitella spontaania kommunikointia ihmisten kanssa. Vaikka vaan alkaa moikkailemaan naapureita ja vaihtaa pari sanaa sen sijaan että kiirehtisi aina heti eteenpäin.

Minä olen pyrkinyt kehittämään itsetuntoani paremmaksi myös siten, että joskus suorastaan toivon torjumisia / vastoinkäymisiä eri tilanteissa. Niitä kun oppii sietämään, sitten ei ainakaan tarvitse olla lähestymättä ihmisiä siksi että pelkää kielteistä palautetta. Sekin kuuluu elämään. Kaikki ei osaa leikkiä toistensa kanssa eikä ole tarpeenkaan.

Olet saanut jo monta vastausta, joten toivottavasti tämä ei ole vain jo moneen kertaan kuultujen kliseiden kierrätystä. Ei kai ystävyyden ole tarkoitus olla kenenkään toisen "paapomista" tai "palvelemista"? Molemminpuolisen auttamisen ja kuuntelemisen pitäisi paremminkin kuulua ystävyyteen, ainakin lähtökohtaisesti. Yleensäkin voisi toivoa, että ystävyyttä olisi huomioon ottaminen, puolin ja toisin. Ja kyllä ajatustenvaihto toisten ihmisten kanssa tuo usein iloa ja avaa sellaisia näkökulmia, joita ei itse ole tullut huomanneeksi. Kuvittelisin myös, että ajatus siitä, "ettei kukaan halua olla mun kaveri", on usein perspektiiviharha. Tai yksinään ihminen saattaa kuvitella, että muilla on hauskaa, paljon ystäviä jne. mutta minusta kukaan ei ole kiinnostunut. Mitäpä jos itse kiinnostuu muista ihmisistä ja ottaa heihin kontaktia, välittää heidän kuulumisistaan? Kuten vaikkapa Tove Janssonin ihanassa "Kuka lohduttaisi Nyytiä" -kirjassa todetaan: "Ei kukaan sinua huomaan ellet itse mene mukaan!"

Kuitenkin lähtökohtaisesti ja lopulta ihminen on aika lailla yksin, oli niitä kavereita ja tuttavia kuinka paljon tahansa. Ja yksinäisyyttä voi kokea silloinkin kun ei ole fyysisesti yksin, kuten parisuhteessa ja ystävien keskuudessa. Toisaalta ystäviltään tai ystävyydeltä ei kannata odottaa liikoja, sillä yleensä pettyy muihin ja itseensä kuitenkin. Yleensä varmaan parasta olisi, jos voisi ottaa muut vastaan sellaisina kuin he ovat, vaillinnaisina, virheitä ja tyhmyyksiä tekevinä mutta kenties myös rakastettavina olentoina.

Tämä kirjoitukseni saattoi kuulostaa ultraoptimistiselta ja myönteiseltä, ainakin siihen nähden, että olen itsekin usein melko yksinäinen.

P.S. Miksi kuvittelet, ettei kukaan nainen haluaisi olla kaverisi? Ehkäpä tuo erakoituneisuutesi saattaisi jopa houkutella joitakuita hoivavietin omaavia. :)

Katselin aluksi tätä sun juttua ja vastauksia niin ajattelin että"voi jessus sentää" oli ihan hyviäkin mutta toi jeesustelu alkoi pänniä meenkö sen kanssa kaljoille tai tuleeko se mun viereeni kun haluan jutella, kosketella "NÄHDÄ" Aina voi keksi mielikuvitus kaverin vierelle mutta "jeesus" se oli jo liikaa.Itselläni ei oo kavereita kuin ainoastaa duunikavet ja niidenkin kanssa sillöin tällöin kaljalle..Totta kai kaipaan "hyvää ystävää" Koirapuistot no haluaisimpa nähdä ketä sielä on...No nuoremmille leidille löytyy jos natsaa.. Viihdyn yksin ,kuljen yksin.. Mutta kuitenkin joku puuttuu "hyvä kaveri"...Mahdollisesti onko susta tullut katkera? vai ootko ujo?Uskon että sulla on kavereita mutta et uskalla luottaa heihin..Nainen/Mies
tehnyt sulle jotain? loukannut ?

Hei mä oon ihan samis sun kaa paitsi että on mulla yks ainokainen kaveri. Ei se määrä vaan laatu. Muuten oon ollut kaveritonna jo niin kauan kuin muistan ihan teini-iästä lähtien, etten enää osaisi kaveristua tai puhella joutavia jonkun mukavan ihmisen kanssa. En osaisi olla oma itseni. Kaveritonna on hyvä olla, ei tarvitse edes tehdä kompromisseja vaan voi tehdä kaiken ihan oman mielen mukaan. Kyllä siihen ajan myötä tottuu enkä näe kaverittomuutta mitenkään ongelmana itseni kohdalla. Tiedän kyllä, että monet siitä kärsii, mutta kyllä siihen tottuu ja se kasvattaa. Oppii ajattelemaan itse eikä mene aina virran mukana. Toivon vaan ettei mua pidetä kauheen tylynä ja kylmänä sen takia, että viihdyn omissa oloissani. Olen kyllä ihan ystävällinen kaikille kohtaamilleni ihmisille. Mitäpä väliä sillä on mitä muut luulee, kunhan itse tietää. Tsemppiä kaikille kaverittomille!

Mulla oli aikoinaan todella paljon kamuja, tai mitä lie tuttuja. Sitten suurinosa niistä vinoili, ryyppäsi jatkuvasti, käytti tahallisesti hyväksi ym. kivaa.
Aloin pikkuhiljaa kyllästymään siihen, ja pistin suhteet poikki. Tilalle jäi enää muutama harva kaveri, joita nään ehkä kerran parissa viikossa.
Olen aina tykännyt myös olla omissa oloissa ja hiljaisuudessa pois kaupungin
hälinöistä, mutta aina tekee hyvää mennä välillä ihmisten ilmoille, ettei pää hajoo :) Yksin on kivaa omasta mielestäni, varmaan sen takia koska harrastan niin paljon kaikkea, muuten varmaan masentuisin ihan täysin. Tsemppiä muille.

Mä en kans voi sietää entisiä kavereitani.He elävät ura-pentu-velka-ulkomaanmatka putkessa.Koko heidän elämä on yhtä showta.Mieluusti olen omassa rauhassa.En jaksa ketään ruveta mielistelemään.Tykkään enemmän eläimistä kuin heidän lapsistaan.Mulla on itsellä perhe ja mieheni seura riittää.Miehellä saa olla kavereita.Naiset kaverina puukottavat selkään tai klertovat juttusi eteenpäin tai kadehtivat aina jotain.Mulle ihan sama mitä puuhaavat kunhan jättävät minut rauhaan! Samat tyypit pettivät minut usein nuorena,niin tuskin ovat siitä muuttuneet.Kävivät esim: kertomassa äidilleni,että minä ryyppään siellä sun täällä vaikka olivat itse mukana!

En tajua miten kukaan pystyisi elämään kokonaan yksin. Jos en puhu taikka kuule kavereistani mitään yhteen taikka kahteen päivään niin siitä jo tulee ahdistunut olotila, johon auttaa vain sosiaalliset tilanteet.

Jos ajattelee, että ei täydy kuunnella muitten valituksia niin kyllä niitä omia murheitakin voi jakaa kaverien kanssa. Sitä vartenhan kaverit on, että voi jakaa asioita. Oli se sitten iloa, surua, kokemuksia, materiaa jne.

No tollanempa on sitten ihan omansalainen, jos ei yhtään ystävää omaa, kun normaaleilla on kymmenen - sata tai kakssataa ja en puhu netistä. Mutta joo en mä ainakaan ole sellaisten kaveri, joilla olisi parisuhdeongelmia tai mitään muutakaan, vaan mun tuntemat ihmiset on normaaleja ja ei löydy ainakaan Suomi24:sta, koska rälle en ikinä ole jäseneksi rekisteöritynyt , enkä edes tietäisi miten tällaiselle joku profiiili tehdään, toisin kuin friikit jotka tykkää möykää herjaa rekisteröimillään nimimerkeillä viattomia kohtaan.

Mukavasti kirjoitettu. Aika pitkälle kuvaa myös minua. Paljot ystävät kokisin vaivana, muutamaa tapaan satunnaisen harvoin silloin he soittavat minulle kun en saa aikaiseksi ottaa keneenkään yhteyttä.

Onpas paljon keskustelua yksinolosta ja kaverittomuudesta.
Itselläni on vähän samanlainen tilanne. Olen luonteeltani sosiaalinen ja iloinen ja luottavainen. Tällä hetkellä sosiaalinen elämäni on vaan todella vähäistä ja kärsin siitä. Minulla ei ole jäänyt nuoruusajoilta "vakituista" ystävää, työpaikalta en ole saanut kavereita ja työasioistakin puhun todella vähän, kun avokonttorissa istun. Harrastuksistani jumpasta ja juoksusta en saa kavereita. Muita harrastuksia olen kokeillut joka syksy, mutta ystävää en vain ole saanut. Kaksi siskoani ja äitini eivät enää soittele mulle, kun heidän oma elämänsä on vaan tärkeä. Aviomieheni ei jaksa kuunnella minun asioitani.
Kun minulla on paha mieli, en voi puhua siitä kenellekään!
Koska puhumisen tarve on kova, joskus puhun jonkun puolitutun kaverin kanssa liiankin henkeviä ja avoimesti. Se ei ole hyvä asia, vaan tällaiset asiat pitäisi saada puhua vain mielitietyille - ja kevyempiä iloisempia asioita puolitutuille.
Helppoa elämä tavallaan on ilman ystäviä, mutta ihmisen tarvitsee vuorovaikutusta!

Ihmisistä ei ole muuta kun harmia sekä liian "ystävät" tuntemattomat ja muut tarjoaa vaan kärsimystä, pahaa oloa ja vaikeuksia...

En itse nykyään halua mitään helvetin ystäviä ihmisistä.

Paitsi uudet eläinystävät ovat tervetulleita elämääni, eläin on parempi, kiltimpi 100 kertaa viattomampi kun ihminen.

Asumme vuokrataloalueella keskisuuressa kaupungissa täällä Pohjois-Suomessa. Ihmettelen sitä, että kun vaimoni tai minä tervehdimme naapureita rapussa, niin nämä tekevät siitä välittömästi johtopäätöksiä. Se tulkitaan kyläänkutsuksi, mihin vuorokaudenaikaan tahansa ja missä kunnossa tahansa? Se oikeuttaa myös heidät "lainaamaan" tupakkaa, rahaa,ja joskus jopa ruokaa, takaisinmaksua on turha odottaa. Onko muilla ollut vastaavia ongelmia?

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että kun olen ryhtynyt portsariksi ovella, ja sanonut kyllin selvästi, että en hyväksy vieraita aina kotiini, niin käytös on muuttunut naapureilla. Olenkin nykyään kuuleman vittumainen mies, kyylä, mustasukkainen vaimostani (erään puliukon diagnoosi) ja pihi.

Mikäli ystävyys naapureiden kesken tarkoittaa heidän jatkuvaa ramppaamistaan ja jatkuvaa lainaamistaan, niin olemme vaimoni kanssa mielellään kyllä ihan kahden kesken.

olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä yksin on parempi olla kun aloin seurustella mieheni kanssa mulla ei sen jälkeen ollut kavereita paikkakunnalla
olen nyt vain tottunut olemaan yksin koska olen 6 vuotta ollut ilman kaverita
eipä niitä osaa silloin kaivatakkaan eikä kiinnosta edes tutustua uusiin koska kaikki on yleensäkin pettäny ja jättänyt kuin nallikalliolle

mutta nyt on helpompaa kuin ei tarvi kuunnella kenenkään kitinää siittä jos haluan jollekki avautua jotain eiks ystävät sitäkin varten ole mutta olen nyt oppinut tulemaan yksin toimeen paljon helpompaa on rehellisesti sanottuna.

Jokainen voi valehdella itselleen ja toistaa mielessään että elämä ilman ystäviä on helpompaa...

Itse olen elänyt lähes koko nuoruuteni ilman ystäviä ja olen juuri toistanut itselleni tuota samaa että "mihin minä niitä ystäviä tarvitsen kun ihmiset ovat yleensä niin kaksinaamaisia ja ilkeitä?"

Alkuun se tuntuikin erittäin miellyttävälle kun ei tarvinut murehtia toisten ihmisten vuoksi tai heidän asioitaan ja sai olla rauhassa omissa oloissaan.

Todellisuudessa yksinäisen ihmisen elämä on todellista helvettiä ja elämä alkaa pikkuhiljaa tuntumaan enemmän ja enemmän merkityksettömälle mitä kauemmin yksinäisyyttä joutuu kestämään... Enkä puhu nyt ihmisistä joilla on elämänkumppani mutta ei yhtään muita ystäviä, vaan ihmisistä joilla ei ole ketään.

ONNEKSI EI OLE YSTÄVIÄ

Elän elämäni parhainta aikaa. Minulla on ihana mies. En todellakaan kaipaa muita ihmisiä. Pettymyksiä ihmissuhteissa on tullut sekä työelämässä että vapaa-aikana. Onneksi olen nyt sellaisessa tilanteessa, että olen päässyt irti kaikista ihmisistä, niin ystävistä, sukulaisista, perheenjäsenistä jne. Vapauden tunne on ihana. Ihmiset vievät vain mielenterveyden. Olen onnellinen näin. Yhtäkään ihmistä en enää päästä lähelleni. Työt riittää ja siellä pakko olo ihmisten kanssa. Muuten en pierasekaan ihmisiin päin. Varokoon vaan jos joku yrittää tulla lähelleni. En halua, että viimeinen jäljellä oleva murunen minusta tuhotaan paskanpuhumisella, selkäänpuukottamisella, valehteluilla, perättömillä juoruilla, sanomisieni ja tekemisieni väärentämisillä, kaiken mustamaalaamisella jne. Saisipa lottovoiton, niin saisi lopettaa työnteonkin. Raha on ihmisen paras ystävä. Se ei tee pahaa kenellekään.

Ei väkisin... samanhenkinen löytyy jossain vaiheessa.. älä ole kriittinen mut ole silti kriittinen ettei tuu väärää valintaa...

Kyllä sitä nyt joitain kavereita tarvii... olen ollut yksin suht aina mut huomaan että tarviin seuraa...

Mulla ei ole ystäviä, mitä ne nyt ikinä olisivatkaan olleet... ei ollut aikoinaan ja ei nytkään... inhoan ystävyyttä jo sanana.. olen ollut aina tällanen yksinäinen vaikka olenkin sos pos mut voi olla et en luota ihmisiin... en luota pettureita on ja selän takana puhujia riittää... mistä mä nyt tiesin jo lapsena karttaa näitä no mut mä huomasin tämän petturuuden ja niin se eteni..