Tyttöjen huostaanotot kasvussa

Myös Anna Kontula on huomannut lastensuojelun seksuaalimoralismin kaksoisstandardit:

"Perehtyessäni lastensuojeluun olen huomannut, että yksi suuri kuilu päättäjien ja nuorten välillä liittyy tapaan, jolla nuorten seksikokemuksista puhutaan sosiaalipoliitikkojen kesken. Meillä on tiedossa, että suomalaiset naiset menettävät neitsyytensä keskimäärin 16-vuotiaina, ja että vähemmän koulutetuissa perheissä seksikokeilut alkavat aikaisemmin kuin korkeammin koulutetuissa. Näiden tietojen perusteella voidaan olettaa, että melkoinen osuus tytöistä aloittaa seksisuhteet alle laillisen kuudentoista vuoden rajan ja että erityisen tyypillistä se on työväenluokkaisissa perheissä. Siitä huolimatta alle 16-vuotiaan seksuaalista aktiivisuutta pidetään ilmeisenä ”ongelmanuoren” merkkinä, joka oikeuttaa viranomaisinterventioon.

Erityisen ikävää tämä on tietenkin siksi, että kyse on edelleen nimenomaan tyttöjen seksuaalisuuden kontrolloinnista. En ole törmännyt tapaukseen, jossa poikien varhaisia kokeiluja nähtäisiin ongelmana. Tämä on erityisen kummallista viimeaikaisen tutkimuksen valossa, jonka mukaan 8-luokkalaisista (n. 14-vuotiaista) pojat olivat kokenet vakavaa seksuaalista häirintää yhtä usein kuin tytötkin.
Siis: tyttöjen seksuaalinen aktiivisuus on ongelma silloinkin, kun se tapahtuu omasta halusta, poikien ei edes silloin kun se on tapahtunut nuoren tahdon vastaisesti.
Millä vuosisadalla me oikein eletään?

http://annakontula.blogspot.com/2007/02/ongelmanuoret-ja-lastensuojelu.html

Leeni Ikonen on kummastellut varhaisen puuttumisen perverssejä menetelmiä kirjoituksessaan Varhaisen puuttumisen katastrofi eli kaamea suihinotto, jossa tulkintani mukaan koulukuraattori masturboi koulutyttöön kohdistuneella seksuaalirikoksella mm. urkkimalla rikoksen yksityiskohtia ja pakottamalla tytön kertomaan tapahtumasta yhä uudestaan ja uudestaan kahdenkeskisissä tapaamisissa ilman asianmukaista hoitoonohjausta.

"Kuraattori asettui urkkijan rooliin, vailla ammatillista pätevyyttä seksuaaliasioista tai mielenterveysasioissa. Kuraattorin toiminnan tarkoitusperä jää täysin epäselväksi, kun hän ei missään vaiheessa ollut yhteydessä huoltajiin tai ohjannut nuorta esimerkiksi seksuaali- neuvonnan piiriin.
Viranomaisen ylireagoinnin myötä nuori joutui laitokseen, jossa hänen terveydentilansa heikkeni. Psykiatrisen sairaanhoidon vaihtoehtona käytettiin lastenkotisijoitusta, joka on valitettavan yleinen käytäntö nykypäivän lastensuojelussa.
Lastenkodissa nuori ei saanut tavata läheisiään ja huostaanoton perusteita vaativaa äitiä uhkailtiin tapaamiskielloilla ja hänestä luotiin lastenkodin lausunnoissa huonosti ja aggressiivisesti käyttäytyvä. Äidin selvitettyä nuorisopsykiatrian osastolla nuoresta lausunnon kirjoittaneen lääkärin pätevyyttä, selvisi ettei ”hoitava” ja lausunnon kirjoittanut lääkäri ollut erikoistunut psykiatriaan tai nuorisopsykiatriaan, hän on virassaan vain sijaisena.
Lääkäri ei ollut lainkaan tutkinut nuorta, mutta kirjoitti lausunnossaan sosiaalitoimen pyynnöstä, että ”suosittelen nuoren huostaanottoa ja sijoittamista pieneen sijaiskotiin, jossa hänelle annetaan tarpeelliset rajat ja turvallinen ympäristö”.
http://www.knuutilaki.net/node/19

Tytön äiti kommentoi tapausta seuraavasti:

"On kuitenkin lähes julkinen salaisuus, että myös sijoitetut alaikäiset harrastavat seksiä, joskus jopa perhekotisijoitusyrittäjän tai tämän oman lapsen kanssa. Tiedossa on myös, ettei huostaanotto suojaa edes suunnittelemattomalta teiniraskaudelta. Huostaanotto ei todellakaan ole mikään vaihtoehto seksuaalineuvonnalle!
Koko touhotus tyttäreni seksiasioilla oli sosiaalitoimen puolelta järjetön ja erittäin haitallinen ylilyönti. Yhdelläkään heistä ei ollut minkäänlaista asiantuntemusta seksuaaliterapiasta, ja syy miksi he siihen puuttuivat niin hanakasti, johtuu heistä itsestään, ei tyttärestäni."

"Talouteemme muutti 2 - vuotta sitten asunnoton siskontytär, joka odottanut omaa asuntoa muutosta lähtien. Muutolle oli sosiaaliviranomaisten tuki, myös taloudellinen puoli huomioitiin - vaikkakin löyhästi. Tyttöä ei ole koskaan otettu huostaan, vaan on vanhempiensa erotessa muuttanut vuotta ennen täysi-ikäisyyttään nuortenasuntolaan/ensikotiin josta meille pari vuotta sitten sopeutumisongelmien vuoksi.

Asia joka minua ihmetytti viranomaisten kanssa asioidessa, oli heidän jatkuva "hysteerinen" huoli siitä miten tyttö pärjää arjessa miesten kanssa - ja käytetäänkö häntä seksuaalisesti hyväksi. Sosiaaliviranomaisten mielestä tytön olisi ollut parempi asua valvotuissa olosuhteissa, johon asumismuotoon tarjosivat muuttoa sijaisperheeseen. Tyttö asuu edelleenkin virallisesti taloudessamme ja odottaa omaa asuntoa, jo 2 - vuotta. Hän seurustelee ja elää normaalia ikäisensä elämää, johon kuuluu parisuhdekierrätys ja alkoholin satunnainen käyttö kuten muillakin tuon ikäisillä.

Pari kertaa on Espoon nuorisohuollosta käyty ”ennakkoon sovitusti” porukalla kylässä ja me siellä muutaman kerran useammin, tapaamisilla on kirjattu, kartoitettu ja suunniteltu tytön elämää. En nyt ala kehumaan kokemiani tapaamistilanteita sen tarkemmin, mutta jokaisesta niistä viidestä naisesta jotka eräällä tapaamisella vastapuolella istui, huokui tunnelma josta KolmePlusKaks edellä luonnehtii. Tunnelma mikä itselleni on muodostunut Espoolaisten naisviranomaisten tapaamisista, on että heidän ainoa huoli ja tarkoitus oli saada kontrolloida/urkkia tytön yksityisyyttä - ja erityisesti puuttua hänen seksuaalielämäänsä.

Väitän viranomaisakkojen leikkivän kotia toisten lapsilla ja että heillä on siihen jokin outo/sairaanloinenkin henkilökohtainen tarve, aivan muut kuin laissa määritellyt lastensuojelun ohjeistukset. Joskus minäkin uskoin, että auttamistyö on viranomaisille kutsumus. Kokemuksieni kautta olen nähnyt joillakin heillä olevan sairaalloisen pakkomielteen/päähänpinttymän puuttua toisten ihmisten asioihin korostuneesti ja ylireagoinnin olevan heille luonteenpiirre. Väitän, että suurin osa sosiaaliviranomaisista oli tunnevammaisia kyykyttäjiä jo nuoruudessaan, että he jo lapsena tunsivat kutsumuksen kulkea polkua joka valmensi heitä tulevaan ammattiinsa. "

Suora kommentti Ari Savolaiselta- tyypilliseen kuvia kumartelemattomaan tyyliin.

Asiaa Johannes Remylta:

"Kirjoitin jokin aika sitten blogissani kritisoiden lasten ja nuorten mielenterveyteen liittyvien todistamattomien väitteiden toistelua, joihin kuuluvat mielenterveysongelmien kasvu ja vanhempien syyllistäminen niistä. Sittemmin silmiini on osunut tutkittua tietoa asiasta: Päivi Santalahden ja Andre Souranderin katsaus Onko lasten psykiatrinen sairastavuus lisääntynyt? (Duodecim 13/2008, s. 1499-1506). Haastattelemalla noin tuhatta 8-9-vuotiasta lasta on vertailtu tilannetta vuosina 1989, 1999 ja 2005. Lapsia koskevia vastauksia on pyydetty lasten itsensä lisäksi myös heidän vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Tulosten mukaan tyttöjen masennus olisi lähes kaksinkertaistunut 1989-2005, kun taas poikien kohdalla ei ollut havaittavissa vastaavanlaista muutosta. Aktiivisuus- ja tarkkavaisuushäiriöitten määrässä ei havaittu muutosta. Vanhempien vastausten perusteella poikien häiriökäyttäytyminen vaikuttaisi sen sijaan merkittävästi laskeneen mainittuna aikana.

Lasten psyykelääkitys on kuitenkin kasvanut suhteettomasti jopa verrattuna tyttöjen masennuksen mahdolliseen lisääntymiseen. Keskushermostostimulantteja määrättiin vuonna 2000 kaikkiaan 200:lle alaikäiselle, vuonna 2005 jo 2500:lle. Santalahti ja Sourander toteavatkin lääkehoidon määrän lisääntymisen heijastavan selkeästi hoitokulttuurin eikä psyykkisten oireiden määrän muutosta. Kirjoittajat tuovat esiin myös sen mielenkiintoisen seikan, että Suomessa on kansainvälisesti katsottuna paljon lastenpsykiatreja suhteessa väkilukuun.
Santalahden ja Souranderin katsaus ei ole lopullinen totuus lasten mielenterveysongelmien ilmaantuvuuden kehityksestä Suomessa.

On esimerkiksi mahdollista, että tyttöjen on nykyään helpompi kuin vuonna 1989 tuoda esiin masennuksensa. Kirjoitus tuo kuitenkin selvästi esiin terveydenhuoltohenkilökunnan toimintatavan vaikutuksen siihen, kuinka moni potilas saa minkälaista hoitoa.
Sairastavuuden määrä ei siis ole suoraan pääteltävissä tehtyjen diagnoosien määrästä.

Lapsille määrättyjen psyykenlääkkeiden määrän räjähdysmäinen kasvu kertoo paitsi hoitokulttuurin muutoksesta, myös lääkärien käyttämästä suuresta vallasta. Vallankäyttö korostuu erityisesti lastenpsykiatrien kohdalla, joiden lausunnoilla on usein ratkaiseva merkitys päätettäessä lapsen huostaanotosta tai mahdollisen lasta vastaan tehdyn rikoksen tapahtumisesta.

Suurin osa lastenpsykiatreista käyttää ammattiinsa liittyvää valtaa vastuullisella ja eettisesti kestävällä tavalla. Valitettavasti eivät kuitenkaan kaikki. Kaltoin kohdellun lapsen ja heitä suojelevien vanhempien koettelemukset valitettavan usein jatkuvat heidän asioidessaan lastenpsykiatrien kanssa. Ei ole lainkaan tavatonta, että seksuaalisesta hyväksikäytöstä ilmoituksen tehnyt vanhempi tai vanhemmat kohtaavatkin mitätöimistä ja oman vanhemmuutensa kyseenalaistamista.. "

Nuorten tyttöjen lisääntyviä ja usein virheellisiä masennusdiagnooseja on tuottanut ja tuottaa uusi lastensuojelulaki varhaisine puuttumisineen, jossa kaikkia lasten kanssa työskenteleviä kannustetaan määrittelemään ja tulkitsemaan, jopa diagnosoimaan lasten ja nuorten käytöstä omista ennakkoluuloista käsin- vailla ammattitaitoa , osaamista tai edes tarvittavaa koulutusta.

Psykiatrinen diagnoosi ei enää palvele asiakasta vaan hoidon ja suojelun nimissä rahastavaa ja valtaansa väärinkäyttävää. Se kun oikeuttaa turhat sijoitukset , asiakkaan oikeusturvan riiston ja kaikenlaisen muun valvomattoman ja rajattoman vallan väärinkäytön.

"Lapsia kytätään tiukemmin kuin koskaan ennen, heidän ainoa nuoruutensa tuhlataan koulussa ja liian työläissä ja tylsissä harrastuksissa, heitä viedään kodeistaan (huostaanotetaan), huumataan (lääkitään) ja suljetaan erilaisiin laitoksiin. Laajarinteen mukaan nämä "lasten hyväksi" tehtävät toimenpiteet ovat monesti täysin mielivaltaisia, epäoikeudenmukaisia ja julmia. Oikeastaan, jos asiaa yhtään tarkemmin ajattelee, kaikki lapsemme elävät totalitarismissa. Jo lähtötilanne on heille melkoisen epäreilu ja saattaa kaikki uhmaikäisten ja teinien raivokohtaukset ymmärrettävään valoon.

Miksi pelkäämme äänekästä, liikkuvaa ja monennäköistä lapsuutta ja nuoruutta?

Miksi rakastamme lasta tai nuorta vain sellaisena, jollaiseksi haluamme hänet muuttaa: itsemmekaltaiseksi illuusiotyötä (mielikuvia, höpinöitä, tuottavuusperformansseja) tekeväksi, oman (ruumiinsa) kieltäväksi, tilinumeroilla ohjailtavaksi järjestelmäuskovaiseksi, joka on valmis palvelemaan onttoa, lisäarvottomuutta tuottavaa talousjärjestelmäämme ennakoitavalla tavalla?