Runsaasti väkivaltaa tässä jaksossa, lapset.
***
Mielikuva Väinö Tannerista heiluttamassa visakoivuista puheenjohtajan nuijaa välähti Harold T:n silmien edessä, kun hän heittäytyi päin keittiön ovea. Lastulevy antoi heti myöten ja kapteeni syöksyi sisään konepistoolin räiskiessä ontosti kajahtavan sarjan hänen kintereilleen. Toisella miehistä oli ilmeisesti mukanaan Uzi. Luodit räjähtivät seiniin ja rappaus lehahti ilmaan. Hänen takanaan valkoinen käytävä oli täynnä meteliä. Sen ilma pyörteili ruudinsavua.
Talo ei ollut suuri, se oli huono ja halpa, mutta kummalla tavalla sokkeloinen. Tuntui siltä, ettei sitä ollut suunniteltu asuintaloksi lainkaan. Luultavasti se oli muunnettu jostakin armeijan esikunnan entisestä rakennuksesta ja koetettu kosmeettisesti parannella viihtyisäksi paperitapeteilla ja värikkäillä lampunvarjostimilla.
Tanner pälyili vauhkosti ympärilleen puhtautta hohtelevassa keittiössä. Hän iski valonkatkaisimesta huoneen pimeäksi. Hän tiesi, että omassa Glockissaan oli alunperinkin ollut vajaa lipas, ja nyt hän kiroili ankarasti mielessään. Tanner hivutti käteensä keittiöveitsitelineen ja sormeili miettiväisesti, asiantuntijan ottein kahta näppärän näköistä lihaveistä. Hän koetti kuulostella. Olohuoneesta kuului liikettä. Lipas tai jokin muu metallinen kolahti lattiaan. Keittiössä oli vain pieni ikkuna katonrajassa lähellä maanpintaa. Adrenaliini tykytti ohimoissa.
Harold Tanner oli yhä tolaltaan hämmästyksestä: hän ei voinut käsittää Marleyn puolenvaihdosta. Korallikäärmeiden miesten tasoisille asiantuntijoille oli tietysti houkuttelevaa tehdä erilaisia tarjouksia. He olivat alansa huippuja, murhaamisneroja ja taktiikkamestareita. Nyt yksi korallikäärme oli kääntänyt myrkkyhampaansa häneen, Tanneriin. Kampurajalka-Marley oli osoittautunut uhaksi.
Lisäksi tällä oli apunaan kaksi ilmiselvää salaista asiamiestä tai muuta semmoista, eikä Tanner tiennyt mistä heidät oli saatu. Harold Tanner hymyili julmasti pimeässä keittiössä: nuo kaksi eivät selvästi olleet aivan Marleyn veroisia. He olivat nimittäin munineet olohuoneessa pitämällä aseensa jossain muualla kuin käden ulottuvilla. Jos he olisivat saaneet ne nopeammin toimintaan, Tanner veikkasi, että makaisi itse nyt käytävän matolla noin viisikymmentä kutia nahoissaan.
Tanner yritti katsella ympärilleen hämärässä. Hän oli seisahtunut jonkinlaisen matalan, puoliympyrän muotoisen seinäsyvennyksen viereen: ohuen pitsiverhon takana oli hyllyissä pikku pusseja - mausteita, Tanner nuuhki. Kanelia, inkivääriä, mustaapippuria, vaniljaa. Minne Miriam Logan oli kadonnut? Olohuoneen suunnasta kuului taas ääntä. Äkkiä käytävän katossa kiikkuva paljas hehkulamppu välähti palamaan ja paljasti luodinreiät seinissä. Kapteenilta pääsi kirous. Konepistooli vastasi siihen heti ja pakastimen metallikuori ruhjoutui nakuttavasta sarjasta.
Tanner pisti itsensä hetkeksi ulos ja ampui laukauksen lamppuun. Se poksahti rikki ja sirpalesade laskeutui punaiselle matolle. Äkilliset juoksuaskeleet kylmäsivät Harold T:n selkäpiitä: saattoiko keittiöön kiertää muiden huoneiden kautta? Hänen pistoolinsa oli varmasti käyttökelvoton. Samassa vasemmalta puolelta puuovi rysähti auki, sisään lensi metallisesti kimmahtava esine, joka vieri hilpeästi pöydän alle, Tanner kyyristyi vaistomaisesti ja peitti kädellä kasvojaan. Käytävässä konepistooli heräsi eloon ja roiski silmittömästi päin seiniä.
Puuovesta ryntäsi kaksi hahmoa tulittaen mielettömästi. Ammunnan meteli peitti alleen kaiken. Keittiö täyttyi silmänräpäyksessä lyijystä ja räjähtämällä palavasta ruudista. Luodit iskeytyivät Tannerin ympärille. Miehet eivät nähneet häntä. Hän seisoi tikkusuorana syvennykseen painautuneena, ja kun miehet astuivat peremmälle varuillaan ja varmistaen, hän liukui ulos pitsiverhon alta.
Taaempi mies sai fileerausveitsen kurkkuunsa. Tanner viilsi korvasta korvaan, kuuma veri purskahti katkaistuista valtimoista hänen kasvoilleen ja kädelleen kuin sperma. Mies kaatui sätkien hänen käsivartensa puristuksesta lattiaan. Toinen ehti tuskin käännähtää. Konepistooli ampui taas. Tannerilla oli vasemmassa kädessä tukeva paistiveitsi, jolla hän sivalsi kuin roomalainen centurio lyhyellä lyömämiekallaan. Terä leikkasi pukumiestä pitkin selkää, niin kuin hän oli pikkupoikana Joensuun-vierailulla suomustanut ahventa.
Mies pyörähti puoli kierrosta ympäri ja Uzi ampui seinään laajan kaaren. Toinen käsi nappasi vyöstä virka-Berettan ja laukaisi sen sumeilematta Harold Tanneriin, kerran, kahdesti. Luodit lävistivät Alfa-jaoksen komentajan vatsan. Tanner kaatui eteenpäin ja tempaisi miehen solmion nyrkkinsä sisään. Mies nytkähti, italialainen silkkipunos puristui hänen henkitorvensa ympäri kuin kuningasboan poikanen ja murskasi sen. Tannerin polvi rysähti miehen rintaan ja kämmenselkä tavoitti niskan. Mies lyyhistyi lasinsirujen ja rojun keskelle, ja vimmassaan, kiivaasti, pakahtumaisillaan huohottaen Tanner pisti paistiveitsen vielä pari kertaa selän läpi.
Tanner suoristautui äkkiä. Hän oli yltä päältä veressä, hän tunsi sen. Vatsassa olevasta haavasta valui jatkuvasti lisää. Tanner tiesi silti, ettei vamma ollut pahinta lajia. Hän olisi muuten jo kuollut. Keittiön lattialla lojui kaksi lämmintä miestä. Marley ei ollut kumpikaan heistä. Harold T. koppasi toisen miehen sormista liukkaan konepistoolin ja hyppeli seinän viereen. Pimeästä hänen silmiinsä osui lattialla kiiluva metallimuna. Se oli ollut suutari.
Missä Marley oli? Äkkiä hän oivalsi.
-Marley! Marley, vanha runkku! Tanner huusi ilmaan.
-Marley! Marley, pistit pojat hommiin ja jäit itse suolailemaan taustalta. Vanha paskiainen! Tanner melkein nauroi.
Pimeän käytävän toisesta päästä kuului vastaus.
-Niin pistin. Olet liian hyvä, Tanner.
-Niin olenkin! Tanner raakkui, Marley, tule tänne!
-Tule sinä tänne, Tanner.
-Mitä tämä on?
-Uusi operaatio.
-Vittuun operaatiot, saatanan kampurajalka. Ne on molemmat kuollu, perkasin ne tänne matolle. Tule hakemaan pois!
-Kunnon ampujia on vaikea löytää näinä päivinä, Marley sanoi surullisesti.
-Miksi sinä haluat tappaa minut?
-Minulle asia on aivan yhdentekevä. Sinä vain osuit tähtäimeen. Tulit väärästä ovesta... Koputit väärällä tavalla...
Tanner kuuli kuinka Marley nilkutteli ympäriinsä olohuoneessa. Hän painoi talouspaperitukon haavaansa.
-Marley, minä olen haavoittunut. Lähdetään täältä, yhdessä. John tarvitsee meidät molemmat.
-Harold, sinua ehkä kiinnostaa, että tänne on tulossa pian lisää miehiä. Lisää pikku partiopoikia suolistettavaksi... Oliko kivaa? Minä soitan sinulle, jos muutan mieltäni.
Ontuvan kapteenin ääni kaikui vielä käytävässä, kun Harold Tanner häipyi. Hän oli kävellyt sisälle kylmiöön, jonka iso teräsovi oli ollut koko ajan avoinna. Kylmiö ei kumminkaan ollut umpinainen ruokakomero, vaan sen takaseinässä oli pieni ovi. Tanner nuiji oven auki ja painui sisälle valaisten aukkoa ryöstämällään taskulampulla. Hän oli äkkiä tajunnut, minne piskuinen käytävä johti.
Oli aivan kuten hän muisti: Rakennus oli todella joskus kuulunut esikunnan omistamiin kiinteistöihin, ja niissä oli oma vanha huoltotunnelinsa, joka oli kaiketi rakennettu joskus kylmän sodan kuumimpina päivinä ja joka todennäköisesti oli yhteydessä väestönsuojaan. Tannerilla ei ollut mitään käsitystä oikeasta suunnasta. Äkkiä tunnelin laidasta avautui tikassyvennys. Tanner halusi päästä maan alta niin pian kuin suinkin. Hän kapusi kymmenisen metriä ja tuli luukulle. Konepistoolin varmistin poistettuna kapteeni raotti luukkua, ja huomattuaan tilan olevan pimeä, kömpi ylös. Hän tajusi lemuavansa yhä vahvasti mausteille.
Tupakansytytin leimahti, ja Tanner näki pienessä pannuhuoneessa kaksi tuoleilla istuvaa hahmoa. Toisella oli kaksipiippuinen haulikko, joka osoitti suoraan hänen päähänsä. Haulikkohenkilö poltti tuhtia maissipiippua, joka oli välkkyvien hampaiden välissä, ja piteli tupakansytytintä toisessa kädessä. Hän vei liekin lähemmäs kasvojaan. Tanner tajusi katselevansa silmästä silmään nuorta latinonaista, jonka tumma tukka oli valtoimenaan olkapäillä ja joka puhalsi hampaittensa välistä ilmaan savupilven ja jonka pikimustat silmät katselivat häntä villieläinmäisen tarkkaavaisesti.
-Vielä kuppi kahvia, kapteeni?
Puhuja oli toinen hahmoista. Ääni kuului Miriam Loganille.
Tanner vipusi itsensä seisomaan.
-Ei kiitos. Meillä sotilailla on herkkä vatsa.
Miriam Logan hymähti ja viittasi tulemaan lähemmäs.
-Conny, pistä se pois. Ei, ei, polta vain, kaikessa rauhassa. I meant the shotgun.
Latinotyttö pani norsupyssynsä nurkkaan ja katsoi uteliaana entistä Alpha-jaoksen komentajaa.
-Räsynukkenne kaipaa paikkaamista, rouva.
-Siltä näyttää, Miriam Logan sanoi ja värähti. -Älkää näyttäkö noin kiusaantuneelta, kapteeni Tanner. Tämä kaunotar on Conny, minun yhdistetty puutarhurittareni ja keittäjättäreni. Hän tulee Puerto Ricosta.
Conny nyökäytti ja iski hävyttömästi silmää. Sitten hän kävi käsiksi Tannerin haavaan.
-Olemme vanhassa panssariautotehtaassa, kapteeni, tarkemmin sanottuna sen lämmityshuoneessa. Siirrättekö sen laatikon siihen luukun päälle, kas noin. Emme odota enempää seuraa. En pidä siitä, että kotonani ammuskellaan, ja olen teille hyvin vihainen, kapteeni Tanner. Mieheni teki sitä yhtenään. Siis ammuskeli. Mutta sitten hänet ammuttiin.
-Otan osaa, Harold Tanner mumisi epäselvästi.
-Miksi minun kaunis kotini on tärvelty korjauskelvottomaksi?
-Kyllä te tiedätte. John.
-Niin niin. Kyllähän minä tiedän. Pueri pueri sunt, jos pikku sitaatti sallitaan. Harrastatteko latinaa, kapteeni? Minä harrastan. Kahvinkeiton lomassa ehtii kaikenmoista...
Ikääntyvä nainen tarkkaili Tanneria nenälasiensa yli. Conny työskenteli antiseptisen liuoksen kanssa.
-Mutta nyt meidän pitää kyllä lähteä täältä, vai kuinka? Saabini on tässä kulman takana, mieheni piti tätä yksityisenä autotallinaan ja puunaili sitä yhtenään. Mukavaa, että sillekin tulee käyttöä.
Hän nousi. Conny pölläytti maissipiipustaan savut kapteenin naamalle ja heilautti haulikon sirolle olkapäälleen. Tanner seurasi rouvaa terhakka latinotyttö vanavedessään.
***
Myös kommetointia halutaan.
***
Mielikuva Väinö Tannerista heiluttamassa visakoivuista puheenjohtajan nuijaa välähti Harold T:n silmien edessä, kun hän heittäytyi päin keittiön ovea. Lastulevy antoi heti myöten ja kapteeni syöksyi sisään konepistoolin räiskiessä ontosti kajahtavan sarjan hänen kintereilleen. Toisella miehistä oli ilmeisesti mukanaan Uzi. Luodit räjähtivät seiniin ja rappaus lehahti ilmaan. Hänen takanaan valkoinen käytävä oli täynnä meteliä. Sen ilma pyörteili ruudinsavua.
Talo ei ollut suuri, se oli huono ja halpa, mutta kummalla tavalla sokkeloinen. Tuntui siltä, ettei sitä ollut suunniteltu asuintaloksi lainkaan. Luultavasti se oli muunnettu jostakin armeijan esikunnan entisestä rakennuksesta ja koetettu kosmeettisesti parannella viihtyisäksi paperitapeteilla ja värikkäillä lampunvarjostimilla.
Tanner pälyili vauhkosti ympärilleen puhtautta hohtelevassa keittiössä. Hän iski valonkatkaisimesta huoneen pimeäksi. Hän tiesi, että omassa Glockissaan oli alunperinkin ollut vajaa lipas, ja nyt hän kiroili ankarasti mielessään. Tanner hivutti käteensä keittiöveitsitelineen ja sormeili miettiväisesti, asiantuntijan ottein kahta näppärän näköistä lihaveistä. Hän koetti kuulostella. Olohuoneesta kuului liikettä. Lipas tai jokin muu metallinen kolahti lattiaan. Keittiössä oli vain pieni ikkuna katonrajassa lähellä maanpintaa. Adrenaliini tykytti ohimoissa.
Harold Tanner oli yhä tolaltaan hämmästyksestä: hän ei voinut käsittää Marleyn puolenvaihdosta. Korallikäärmeiden miesten tasoisille asiantuntijoille oli tietysti houkuttelevaa tehdä erilaisia tarjouksia. He olivat alansa huippuja, murhaamisneroja ja taktiikkamestareita. Nyt yksi korallikäärme oli kääntänyt myrkkyhampaansa häneen, Tanneriin. Kampurajalka-Marley oli osoittautunut uhaksi.
Lisäksi tällä oli apunaan kaksi ilmiselvää salaista asiamiestä tai muuta semmoista, eikä Tanner tiennyt mistä heidät oli saatu. Harold Tanner hymyili julmasti pimeässä keittiössä: nuo kaksi eivät selvästi olleet aivan Marleyn veroisia. He olivat nimittäin munineet olohuoneessa pitämällä aseensa jossain muualla kuin käden ulottuvilla. Jos he olisivat saaneet ne nopeammin toimintaan, Tanner veikkasi, että makaisi itse nyt käytävän matolla noin viisikymmentä kutia nahoissaan.
Tanner yritti katsella ympärilleen hämärässä. Hän oli seisahtunut jonkinlaisen matalan, puoliympyrän muotoisen seinäsyvennyksen viereen: ohuen pitsiverhon takana oli hyllyissä pikku pusseja - mausteita, Tanner nuuhki. Kanelia, inkivääriä, mustaapippuria, vaniljaa. Minne Miriam Logan oli kadonnut? Olohuoneen suunnasta kuului taas ääntä. Äkkiä käytävän katossa kiikkuva paljas hehkulamppu välähti palamaan ja paljasti luodinreiät seinissä. Kapteenilta pääsi kirous. Konepistooli vastasi siihen heti ja pakastimen metallikuori ruhjoutui nakuttavasta sarjasta.
Tanner pisti itsensä hetkeksi ulos ja ampui laukauksen lamppuun. Se poksahti rikki ja sirpalesade laskeutui punaiselle matolle. Äkilliset juoksuaskeleet kylmäsivät Harold T:n selkäpiitä: saattoiko keittiöön kiertää muiden huoneiden kautta? Hänen pistoolinsa oli varmasti käyttökelvoton. Samassa vasemmalta puolelta puuovi rysähti auki, sisään lensi metallisesti kimmahtava esine, joka vieri hilpeästi pöydän alle, Tanner kyyristyi vaistomaisesti ja peitti kädellä kasvojaan. Käytävässä konepistooli heräsi eloon ja roiski silmittömästi päin seiniä.
Puuovesta ryntäsi kaksi hahmoa tulittaen mielettömästi. Ammunnan meteli peitti alleen kaiken. Keittiö täyttyi silmänräpäyksessä lyijystä ja räjähtämällä palavasta ruudista. Luodit iskeytyivät Tannerin ympärille. Miehet eivät nähneet häntä. Hän seisoi tikkusuorana syvennykseen painautuneena, ja kun miehet astuivat peremmälle varuillaan ja varmistaen, hän liukui ulos pitsiverhon alta.
Taaempi mies sai fileerausveitsen kurkkuunsa. Tanner viilsi korvasta korvaan, kuuma veri purskahti katkaistuista valtimoista hänen kasvoilleen ja kädelleen kuin sperma. Mies kaatui sätkien hänen käsivartensa puristuksesta lattiaan. Toinen ehti tuskin käännähtää. Konepistooli ampui taas. Tannerilla oli vasemmassa kädessä tukeva paistiveitsi, jolla hän sivalsi kuin roomalainen centurio lyhyellä lyömämiekallaan. Terä leikkasi pukumiestä pitkin selkää, niin kuin hän oli pikkupoikana Joensuun-vierailulla suomustanut ahventa.
Mies pyörähti puoli kierrosta ympäri ja Uzi ampui seinään laajan kaaren. Toinen käsi nappasi vyöstä virka-Berettan ja laukaisi sen sumeilematta Harold Tanneriin, kerran, kahdesti. Luodit lävistivät Alfa-jaoksen komentajan vatsan. Tanner kaatui eteenpäin ja tempaisi miehen solmion nyrkkinsä sisään. Mies nytkähti, italialainen silkkipunos puristui hänen henkitorvensa ympäri kuin kuningasboan poikanen ja murskasi sen. Tannerin polvi rysähti miehen rintaan ja kämmenselkä tavoitti niskan. Mies lyyhistyi lasinsirujen ja rojun keskelle, ja vimmassaan, kiivaasti, pakahtumaisillaan huohottaen Tanner pisti paistiveitsen vielä pari kertaa selän läpi.
Tanner suoristautui äkkiä. Hän oli yltä päältä veressä, hän tunsi sen. Vatsassa olevasta haavasta valui jatkuvasti lisää. Tanner tiesi silti, ettei vamma ollut pahinta lajia. Hän olisi muuten jo kuollut. Keittiön lattialla lojui kaksi lämmintä miestä. Marley ei ollut kumpikaan heistä. Harold T. koppasi toisen miehen sormista liukkaan konepistoolin ja hyppeli seinän viereen. Pimeästä hänen silmiinsä osui lattialla kiiluva metallimuna. Se oli ollut suutari.
Missä Marley oli? Äkkiä hän oivalsi.
-Marley! Marley, vanha runkku! Tanner huusi ilmaan.
-Marley! Marley, pistit pojat hommiin ja jäit itse suolailemaan taustalta. Vanha paskiainen! Tanner melkein nauroi.
Pimeän käytävän toisesta päästä kuului vastaus.
-Niin pistin. Olet liian hyvä, Tanner.
-Niin olenkin! Tanner raakkui, Marley, tule tänne!
-Tule sinä tänne, Tanner.
-Mitä tämä on?
-Uusi operaatio.
-Vittuun operaatiot, saatanan kampurajalka. Ne on molemmat kuollu, perkasin ne tänne matolle. Tule hakemaan pois!
-Kunnon ampujia on vaikea löytää näinä päivinä, Marley sanoi surullisesti.
-Miksi sinä haluat tappaa minut?
-Minulle asia on aivan yhdentekevä. Sinä vain osuit tähtäimeen. Tulit väärästä ovesta... Koputit väärällä tavalla...
Tanner kuuli kuinka Marley nilkutteli ympäriinsä olohuoneessa. Hän painoi talouspaperitukon haavaansa.
-Marley, minä olen haavoittunut. Lähdetään täältä, yhdessä. John tarvitsee meidät molemmat.
-Harold, sinua ehkä kiinnostaa, että tänne on tulossa pian lisää miehiä. Lisää pikku partiopoikia suolistettavaksi... Oliko kivaa? Minä soitan sinulle, jos muutan mieltäni.
Ontuvan kapteenin ääni kaikui vielä käytävässä, kun Harold Tanner häipyi. Hän oli kävellyt sisälle kylmiöön, jonka iso teräsovi oli ollut koko ajan avoinna. Kylmiö ei kumminkaan ollut umpinainen ruokakomero, vaan sen takaseinässä oli pieni ovi. Tanner nuiji oven auki ja painui sisälle valaisten aukkoa ryöstämällään taskulampulla. Hän oli äkkiä tajunnut, minne piskuinen käytävä johti.
Oli aivan kuten hän muisti: Rakennus oli todella joskus kuulunut esikunnan omistamiin kiinteistöihin, ja niissä oli oma vanha huoltotunnelinsa, joka oli kaiketi rakennettu joskus kylmän sodan kuumimpina päivinä ja joka todennäköisesti oli yhteydessä väestönsuojaan. Tannerilla ei ollut mitään käsitystä oikeasta suunnasta. Äkkiä tunnelin laidasta avautui tikassyvennys. Tanner halusi päästä maan alta niin pian kuin suinkin. Hän kapusi kymmenisen metriä ja tuli luukulle. Konepistoolin varmistin poistettuna kapteeni raotti luukkua, ja huomattuaan tilan olevan pimeä, kömpi ylös. Hän tajusi lemuavansa yhä vahvasti mausteille.
Tupakansytytin leimahti, ja Tanner näki pienessä pannuhuoneessa kaksi tuoleilla istuvaa hahmoa. Toisella oli kaksipiippuinen haulikko, joka osoitti suoraan hänen päähänsä. Haulikkohenkilö poltti tuhtia maissipiippua, joka oli välkkyvien hampaiden välissä, ja piteli tupakansytytintä toisessa kädessä. Hän vei liekin lähemmäs kasvojaan. Tanner tajusi katselevansa silmästä silmään nuorta latinonaista, jonka tumma tukka oli valtoimenaan olkapäillä ja joka puhalsi hampaittensa välistä ilmaan savupilven ja jonka pikimustat silmät katselivat häntä villieläinmäisen tarkkaavaisesti.
-Vielä kuppi kahvia, kapteeni?
Puhuja oli toinen hahmoista. Ääni kuului Miriam Loganille.
Tanner vipusi itsensä seisomaan.
-Ei kiitos. Meillä sotilailla on herkkä vatsa.
Miriam Logan hymähti ja viittasi tulemaan lähemmäs.
-Conny, pistä se pois. Ei, ei, polta vain, kaikessa rauhassa. I meant the shotgun.
Latinotyttö pani norsupyssynsä nurkkaan ja katsoi uteliaana entistä Alpha-jaoksen komentajaa.
-Räsynukkenne kaipaa paikkaamista, rouva.
-Siltä näyttää, Miriam Logan sanoi ja värähti. -Älkää näyttäkö noin kiusaantuneelta, kapteeni Tanner. Tämä kaunotar on Conny, minun yhdistetty puutarhurittareni ja keittäjättäreni. Hän tulee Puerto Ricosta.
Conny nyökäytti ja iski hävyttömästi silmää. Sitten hän kävi käsiksi Tannerin haavaan.
-Olemme vanhassa panssariautotehtaassa, kapteeni, tarkemmin sanottuna sen lämmityshuoneessa. Siirrättekö sen laatikon siihen luukun päälle, kas noin. Emme odota enempää seuraa. En pidä siitä, että kotonani ammuskellaan, ja olen teille hyvin vihainen, kapteeni Tanner. Mieheni teki sitä yhtenään. Siis ammuskeli. Mutta sitten hänet ammuttiin.
-Otan osaa, Harold Tanner mumisi epäselvästi.
-Miksi minun kaunis kotini on tärvelty korjauskelvottomaksi?
-Kyllä te tiedätte. John.
-Niin niin. Kyllähän minä tiedän. Pueri pueri sunt, jos pikku sitaatti sallitaan. Harrastatteko latinaa, kapteeni? Minä harrastan. Kahvinkeiton lomassa ehtii kaikenmoista...
Ikääntyvä nainen tarkkaili Tanneria nenälasiensa yli. Conny työskenteli antiseptisen liuoksen kanssa.
-Mutta nyt meidän pitää kyllä lähteä täältä, vai kuinka? Saabini on tässä kulman takana, mieheni piti tätä yksityisenä autotallinaan ja puunaili sitä yhtenään. Mukavaa, että sillekin tulee käyttöä.
Hän nousi. Conny pölläytti maissipiipustaan savut kapteenin naamalle ja heilautti haulikon sirolle olkapäälleen. Tanner seurasi rouvaa terhakka latinotyttö vanavedessään.
***
Myös kommetointia halutaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
W.B., Skorpiooni, joku!
"Sue, koitappa suostutella tuo hiton lippumestari tänne näin. Tässä alkaa olemaan vitsit vähissä, katsotaan tietääkö se mitä on tekeillä", John L käski matkaseuralaistaan. Sue katseli edelleen junan vessan oven raosta matkustajavaunuun, jossa konduktööri puhui radiopuhelimeensa, silloin tällöin katselleen ympärilleen.
"Joo, mutta koita vielä ottaa yhteyttä siihen kaveriis", nainen vastasi Johnille. John oli kuitenkin jo laittanut matkapuhelimen taskuunsa, ja katseli itseään peilistä. Junan heiluessa kevyesti puolelta toiselle, John ei ollut tunnistaa itseään. Vanha ja kärsinyt mies näytti jo enemmän kuolleelta kuin elävältä. Hän murahti jotain takaisin Suelle, joka poistui ripeästi kohti konduktööriä.
"Anteeksi, herra, voisitteko tulla katsomaan ystävääni ? Hän on huonovointinen ja tarvitsee apua", Sue kysyi vuosia treenatulla viattomalla katsellaan junan konduktööriä. "Please, Bill", hän vielä lisäsi. Bill Conelly-niminen lipuntarkastaja katseli alas ikäistään, tosin hyvin säilynyttä pimua.
Conellyä oltiin informoitu vartti sitten tilanteesta. Junaan oli lähtöaseman ampumavälikohtauksen yhteydessä hypännyt kyytiin kaksi aseistettua ja vaarallista vankikarkuria, mutta tuntomerkkejä heistä ei vielä annettu. Junan tarkoitus on matkata normaalisti Atlantaan asti, jossa rikolliset napataan kiinni. Tuolloin minimoidaan mahdollisuus panttivankeihin ja sivullisiin uhreihin. Tai ainakin näin hänelle kerrottiin valvomosta.
Mutta oli miten oli, Conelly tiesi ainoastaan nämä faktat, ja niiden perustella hän oli alkanut epäilemään vanhempaa pariskuntaa joka oli piiloutunut käymälään jo pidemmäksi aikaa. Mutta kenties pariskunnan mies olikin huonovointinen. Bill Conelly ei voinut ottaa riskejä. Hän oli saanut ensiapukoulutuksen ja vaikkei taitojaan useasti joutunut käyttämäänkään, nyt saattoi olla tositilanne käsillä. Kädet täristen hän katseli naista hämillään.
Miehen vielä änkyttäen jotain takaisin, Sue nappasi tätä hellästi kädestä ja lähti kuljettamaan kohti vessaa. Mutta saavuttuaan oven luo, Sue jähmettyi paikoilleen. Johnin käsi roikkui ulkona vessasta, ja avattuaan oven he näkivät hänen makaavan lattialla. Conelly syöksyi sisään vessaan, hädissään tietenkin, ehkä mies oli saanut sydänkohtauksen tai jotain.
Ennenkuin Conelly oli ehtinyt miettiä mitä edes tehdä, hän tunsikin jo kurkullaan kylmän yhdeksänmillisen pistooli piipun. John katseli konduktööriä julmasti ja kuiskasi "Tehkää yksikin virhe niin täällä on oikeasti ruumiita."
Sue huokasi äänekkäästi heidän takanaan, harppasi sisään ja sulki oven perässään, katsoen vielä ettei tilanne ollut herättänyt mitään huomiota.
* *
"Mr. Marley, kävimme tutkimassa Tannerin ja neiti Loganin jäljet. Ne johtivat viereiseen tehdasrakennukseen, mutta paikalla ei ollut enää ketään. Saimme tosin eräältä juoppolallita tietoa että paikalta oli poistunut tuntomerkkeihin sopiva mies kahden naisen seurassa, renkaat vinkuen jollain vanhemmalla eurooppalaisella autolla", Yksi NSA:n taustatiimin miehistä raportoi Marleylle radiopuhelimitse.
"Jaahas..", huokasi kapteeni Marley, "jatketaan tehtävää pakettiautolla. Palatkaa tänne ja sassiin", hän määräsi. 'Voi saakelin saakeli, Tannerin mulkvisti on edelleen elossa', Marley kirosi itsekseen. 'Mutta eipä tiedä mitä Loganin suhteen on suunniteltu, nyt pitää vain toimia hieman näkyvämmällä paikalla. Logan on tulossa Atlantaan, joten häntä täytyy mennä vastaan juna-asemalle. Miriam Loganin asunto kuhisee vartin kuluessa poliiseja', tuumi mies itsekseen. Samassa hänen puhelimensa soi jälleen.
Ennen kuin kännykkä ehti soida toiste, Marley vastasi jo; "Marley. Puhu vain". Linjan toisessa päässä kuului John Loganin käheä ääni: "Luojan kiitos, Marley! Tarvitsen apua ja sassiin!"
* * *
Ps. Kommentointia chapeaun pyynnöstä... Asiallisesti kuvailtua väkivaltaviihdettä viime osassa, hyvä meininki. Lisää vahvoja naishahmoja mukaan tarinaan =) Hyvä tarinahan tästä on kokonaisuudessaan syntynyt =)
Enimpien adrenaliinien liuettua hänen verestään, ampumahaavat Tannerin vatsassa alkoivat sykkiä kipua ympäri kehoa. Hän kerjäsi epätoivoisesti morfiinia, aspiriinia, mitä tahansa, mutta auton ainoat särkytabletit olivat hänen Glock 19:nsa lippaassa, ja ne oli kaikki varattu Marleylle. Muutaman minuutin kuluttua hän tyytyi kerjäämään kuuden tuuman rautanaulaa, jonka vääntelyyn olisi tuskaansa purkanut.
"Minne me olemme menossa?" Miriam Logan kysäisi ratin takaa. Tanner makasi takapenkillä Connyn viimeistellessä vanhasta lakanasta improvisoitua sidettä, joka kiersi sotilaan vatsan ympäri muutaman kerran, ja olkapään yli pysyäkseen paremmin paikoillaan.
"Suoraan sanottuna," Tanner ähisi takapenkiltä, "Minulla ei ole aavistustakaan. Armeijan miehet odottavat Atlantan asemalla, joten John pitäisi saada pois junasta ennen sitä. Valitettavasti Marleykin tietää sen, enkä tosiaan haluaisi törmätä hänen miehiinsä toista kertaa tässä kunnossa."
"Mitä tämä Marley aikoo?" Miriam kysyi, pieni pelon häivä äänessään.
"En tiedä mitä sen miehen päässä liikkuu nykyään," Tanner sanoi ääni kivusta väristen. "Mutta vaikka hän aikoisikin tappaa Johnin, hänen täytyisi viedä tämä johonkin syrjäisempään paikkaan."
"Eli me napataan se jätkä tältä Marleyltä?" Conny liittyi keskusteluun. "Okei."
"Ettekö voi ottaa yhteyttä armeijaan, ja käskeä miehiänne valtaamaan juna heti vauhdista?" Miriam ehdotti.
"Minä olen karkuri, samoin kuin John ja Marley," Tanner naurahti. "Ei minua kuunneltaisi, eikä siellä ole tarpeeksi miehiä, jotka ovat meidän puolellamme. Sitä paitsi, jos junaan tunkeuduttaisiin, siellä saattaisi syntyä tulitaistelu, jossa kuolisi helposti kymmeniäkin sivullisia. Se on liian riskialtista."
"Sano että sillä on purkki pernaruttoitiöitä," Conny keksi. Hänen tummat, melkein mustat silmänsä nauroivat, mutta loput kasvoista olivat peruslukemilla, eikä Tanner osannut sanoa, vitsailiko tyttö vai ei.
"Sitten se juna kyllä vallataan," Tanner myönsi, "mutta John ammutaan seulaksi."
Yllättävä tuska-aalto väänsi Tannerin lähes kaksin kerroin, säikäyttäen vieressään istuvan tytön. Luodit olivat tulleet siististi läpi selästä; pieniltä suolistovaurioilta ei ollut voinut välttyä, mutta mitään pahempaa tuskin oli tapahtunut. Kunhan hän tottuisi kipuun, hän pysyisi hengissä jopa päiviä ilman sairaalahoitoa. Hän puri hampansa yhteen ja ajatteli koiranpentuja leikkimässä huolettomasti niityllä.
Miriam käänsi autoradion päälle, ajatellen musiikin kenties helpottavan kipua. "Don't go 'round tonight, well it's bound to take your life, there's a bad moon on the rise," John Fogerty lauloi vanhan hitin tahtiin. Miriam vaihtoi välittömästi kanavalle, jolla Billy Ray Cyrus lauloi särkevästä rikkinäisestä sydämestä.
"Ei millään pahalla," Miriam aloitti varovasti, "mutta mistä me tiedämme, että te tosiaan olette Johnin puolella? Sitä se Marleykin väitti."
"Koska minä olen yksin," Tanner sanoi, koska ei keksinyt mitään muutakaan. "Minulla ei ole epämääräisiä pukumiehiä riehumassa konepistooleilla."
Vastoin Tannerin odotuksia, Miriam näytti tyytyvän tähän selitykseen. "Vaarallista touhua. Miksi te teette sen?"
"Olen sen velkaa Johnille," Tanner totesi, viitaten tiettyihin tapahtumiin monia vuosia sitten Syyriassa, mistä siviilit eivät ilman korkeaa turvaluokitusta saaneet kuulla sanaakaan. "Sempö fai."
Miriam naurahti Tannerin amerikkalaiselle ääntämykselle. Hän ei enää jatkanut keskustelua, ilmoitti vain tietävänsä, mihin kannattaisi seuraavaksi ajaa. Takapenkkiläiset eivät vastustelleet.
** ** **
Marley kiroili itsekseen pakettiautonsa takaosassa, vaikka tila oli täynnä NSA:n iskuryhmää. Hänen uskolliset apumiehensä olivat kuolleet, ja vaikka Uusi Järjestys olikin järjestänyt uudet NSA-miehet, hän ei tuntenut heitä. Siitä voisi aiheutua ongelmia.
"No niin," Marley mumisi, levittäen käsiinsä Alabaman tiekartan niin, että kaikki näkivät. "Tehtävänä on tunkeutua junaan, jossa kohde on, napattava kohde matalaa profiilia ylläpitäen ja poistettava hänet junasta. Tämä kaikki on tehtävä niin, että yläpuolella seuraava armeijan helikopteri ei huomaa mitään."
"Vaikein osa on päästä junaan huomaamatta," Marley selitti. "Tuossa kohtaa maantie ylittää rautatien sillalla, jonka kohdassa juna joutuu hiljentämään vauhtia edessä olevan mutkan takia. Kun juna kulkee ali, neljä miestämme, jotka roikkuvat sillan alapinnassa köysillä, tiputtautuvat katolle. Helikopterin on ylitettävä silta, jolloin lentäjä ei näe junaa muutamaan sekuntiin. Juna on vanhaa mallia, jossa mahdutte livahtamaan kahden vaunun väliin. Tästä kaksi miestä lähtee kohti junan etuosaa ja kaksi kohti takaosaa yrittäen paikantaa kohteen, eversti John Loganin. Viimeisten tietojen mukaan hän on siviilivaatteissa, ja kulkee tunnistamattoman naishenkilön mukana. Tässä on ajan tasalla olevia kuvia."
Kommandoilla ei ollut kysyttävää tässä vaiheessa. Vaikka konepistoolit pullottivatkin miesten rintakehien kohdalta groteskisti, he olivat pukeutuneet mustiin design-pukuihinsa, kravatit ja kaikki. Tarkoitus olisi, ettei kukaan junassa olija epäilisi mitään ja tekisi ilmoitusta viranomaisille.
Marley jatkoi. "Tainnutatte kohteen nukutusnuolella. Jos tulee ongelmia, sanotte olevanne valtion agentteja pidättämässä vankikarkuria, eikä tarvitse huolestua, tilanne hallinnassa."
"Meidän miehemme ovat lähettäneet toisen junan lähtemään Atlantasta etuajassa vastakkaiseen suuntaan. Välttääkseen törmäyksen, kuljettajan on peruutettava junansa tälle rautatienpätkälle, joka johtaa vanhalle rautakaivokselle. Olemme järjestäneen vanhan rahtivaunun kyseiselle radanpätkälle niin lähelle päärataa, että junan on pakko tulla sen kanssa kosketuksiin, jos mielii mahtua väistämään. Juna on pysähtyneenä noin kaksi minuuttia, jonka aikana poistutte junasta viimeisen vaunun takaoven kautta rahtivaunumme sisään. Istutte hiljaa vaunussa, ette poistu edes kuselle, kunnes minä saavun paikalle. Kysyttävää?"
Ei ollut.
"Ja muistakaa sitten, että on tärkeää, ettei kohteen poistumista huomata ennen Atlantan asemaa, että saamme tarpeeksi etumatkaa pakoon."
Marley vilkaisi kelloaan. "Sillalle saapumiseen kolme minuuttia, ja junan saapumiseen kahdeksan. Laittakaa itsenne valmiiksi."
========
Kommenttia Chapeaulle, kun kerran pyysit. Loistavaa tekstiä, ehkä yksi parhaista osista tähän asti. Yksi kielikuva vain jäi huolestuttamaan: "kuuma veri purskahti katkaistuista valtimoista hänen kasvoilleen ja kädelleen kuin sperma." Hmmm... mitä kaikkea Freud saisikaan tästä irti?
Kellon tullessa jo iltapäivän puolelle, alkukesää jo pidemmän aikaa siunannut uskomattoman hyvä sää senkuin jatkui paahtavana. Elohopean noustessa lähemmäs kolmeakymmentä, joukko pukuihin pukeutuneita ihmisiä kokoontui Bostonilaisen kartanon puutarhaan. Tarjoilijoiden hääriessä ympäriinsä tuoden kookkaaseen pöytään toinen toistaan herkullisempia päivällisruokia ja virvokkeita, yksi seurueen miehistä, nuorin heistä, vetäytyi sivummalle käymään lyhyehkön puhelinkeskustelun.
Muun seurueen jo aloittaessa maistelemaan alkupaloja ja apertiiveja, mies palasi pöydän ääreen. Sytyttäen kevytsavukkeen ja vetäen siitä pari kiihkeää sauhua, hän rykäisi saadakseen hiljaisuutta hilpeään pöytäseuraansa. "Tosiaan keskustelin äsken Mr. Blackleyn kanssa. Viimeinen linkki on hoidettu.. Operaatio Horisontti on valmis toteutettavaksi - professori Yaniwaga on eliminoitu onnistuneesti Washingtonissa."
Uudeksi Järjestykseksi itsensä nimennyt ryhmittymä hlijeni hänen kertomasta. Useimpien ilmeet vaihtuivat vakavemmiksi, sillä kaikki he tiesivät että heidän operaationsa vaikein ja uhkarohkein vaihe oli vasta alkamaisimillaan.
Heidän jokaisen vuosien työ salaseuran hyväksi oli lähestymässä vääjäämättömästi sen huipentumaa.
"Erinomaista, Jonathan...", jatkoi hetken kuluttua ryhmän vanhin elossa oleva jäsen. Mies jonka sanaa ei enää kyseenalaistettu, hän joka oli koko porukan 'mestariaivot'. Mies jatkoi, "... mutta meillä on edelleen muutama huolenaihe. Kenraali McCoughanin tuleva oikeudenkäynti on vielä järjesteltävänä, sekä eversti Loganin kylmääminen. Miten miehemme Marley onkaan edistynyt tehtävässään ? Odotin jotain konkreettista tulosta jo lounasaikaan." Vanhus puhui jo hieman kovempaan äänensävyyn.
Nuorimies katseli vanhusta hieman hermostuneesti, mutta säilyttäen äänensä maltillisena. "Sir, tilanne on Atlantassa se että asiat ovat hieman... mutkistuneet. Kontaktini Pentagonissa eivät pysty enää kauaa hidastamaan armeijan operaation edistymistä. Odotan itseasiassa puhelua Marleyltä hänen tiiminsä onnistumisesta aivan näillä minuuteilla. Marleyn tuntien hän kyllä hoitaa hommansa tai kuolee sitä yrittäessään".
Eräs nuorukaista jonkin verran vanhempi, tummanpuhuva arpikasvoinen mies tokaisi pöydän toiselta puolen, "´Jonathan.. jos kapteeni ei saa Logania hengiltä niin saat hoitaa sen itse henkilökohtaisesti. Emme halua hänen joutuvan Puolustusministeriön käsiin." Nuorukainen tokaisi hetimiten takaisin suostumuksensa, ja hetken hiljaisuuden jälkeen joukon vanhus nousi seisomaan, nosten viinilasiaan. "Vaikeuksien kautta voittoon - nostakaamme malja Horisontille! Olemme nyt lähempänä kuin koskaan!"
* *
Marleyn vielä manaillessa Johnin käyttämän puhelimen äkillisesti tyhjäksi mennyttä akkua, hän katseli kuinka pakettiautosta poistui NSA:n nelihenkinen iskuryhmä. He lähtivät etenemään Parkinsonin sillalle johtavaa vaarallisen näköistä huoltotasannetta, josta heidän oli määrä laskeutua aivan hetken kuluttua saapuvaan junaan. Vaikka nuo tunteettomiksi tappajiksi koulutetut miehet tiesivät tarkalleen työnsä kuviot, Marleyllä oli epäilyksensä asioista.
Hän olisi halunut paljon mielummin keskustella Johnin kanssa, puhua mies ansaan. Iskuryhmän käyttäminen everstin kiinnisaamiseksi huomaamattomasti oli pirullinen riski. Todennäköisyys epäonnistua oli jo paperillakin naurettavan suuri.
Pakettiauton valvomossa alkoi tunnelma tiivistyä, kuumuus myöskin. Surkea ilmastointilaite yritti pitää vaunua viileänä, Marleyn tarkkaillessa monitoreita ja kuunnellessa iskuryhmän raportointia edistymisestä. "Ryhmä 1 asettunut paikoilleen", hänelle kuitattiin sillalta. "Ryhmä 2 valmis", raportoitiin rahtivaunulta. Kului vain muutama sekunti, kun taas radiosta kutsuttiin. "Kuljetus näkyvissä. Toistan, kuljetus näkyvissä". Marley syöksyi ikkunaan, ja näki kun kaupunkiin johtavan rataosuuden mutkasta ilmeistyi juna näkyviin, hidastaen tahtiaan lähestyessään siltaa.
"Tuleppa papan luo", Marley letkautti.
voisko joku teistä jatkaa ihanan jännää tarinaanne ???
Olin juuri aikeissa, kunhan maltat muutaman tunnin odottaa. :)
hupsista meni nimi merkki ja otsikko sekasin =D
Neljä vaimeaa tömähdystä tärähdytti junan kattoa lähes yhtäaikaisesti; ne harvat matkustajat, jotka ne kuulivat, ohittivat asian olankohautuksella. Ehkä joku pikkupoika oli halunnut vääntää kolikon mutkalle, tai metsäkana oli halunnut ylittää rautatien omalta kannaltaan sopimattomaan aikaan.
John istui lattialla polvet koukussa, seinään nojaten pitääkseen haavan kurissa. Verenvuoto oli jo tyrehtynyt, mutta liikkeessä se olisi saattanut alkaa uudestaan, eikä hänellä ollut enää yhtään verta tuhlattavaksi asti. Hän antoi pistoolinsa Suelle varovasti, koko ajan osoittaen sillä konduktööriä, ettei tämä saisi tilaisuutta alkaa riehua.
"Minä en ole taistelukunnossa," John totesi, "joten tästä lähtien toimitte ihastuttavan apulaiseni ohjeiden mukaan. Viette hänet junan kuljettajan puheille."
Konduktööri nyökkäsi hätäisesti. Hänellä ei ollut aikomustakaan leikkiä sankaria surkean työnantajansa puolesta.
"Kun pääsette sinne," John jatkoi Suelle, "sanot kuljettajalle, että juna on kaapattu, eikä pysähdy mistään syystä. Hän ilmoittaa sen valvomolle, minkä jälkeen et anna hänen käyttää radiota. Atlantan jälkeen me poistumme junasta parhaaksi katsomallani hetkellä. Ja tuokaa joku katsomaan tätä helvetin haavaa."
Sue nousi seisomaan, vetäen konduktöörin mukanaan. "Mennään," hän sanoi uhkaavalla äänellä, "ja jos edes hengität epäilyttävästi, roiskin suolesi matkustajien niskaan."
Kaksikko poistui vessasta, ja John lukitsi oven heidän perässään. Hän nosti paitansa helmaa loisteputken valossa varovasti juuri sen verran kuin tarvitsi saadakseen haavansa näkyviin. Alkuperäinen pistimenpisto oli leventynyt haavan reunojen repeillessä. Hän kuivasi hitaasti hyytyvää verta haavasta suurella vessapaperitupolla, kunnes pystyi näkemään sisään lähes pohjaan asti. Oli hän ennenkin sotilaiden suolia nähnyt, muttei koskaan omiaan. Kokemuksesta hän tiesi, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä omien suoliensa näkeminen johti hitaaseen ja tuskalliseen kuolemaan.
Hän oli näkevinään jotain, joka ei haavaan kuulunut. Ensisilmäyksellä hän luuli sitä kyhmyksi hyytynyttä verta, mutta se oli liian särmikäs. Hän pesi kätensä varovasti pesualtaan viereisestä telineestä roikkuvalla erittäin vahvalla saippualla, ennen kuin uskalsi työntää sormensa haavaan. Tärisevät sormet saivat otteen vieraasta esineestä.
Sen liikuttelu sattui kuin löysän hampaan heiluttaminen. Nopealla liikkeellä John sai kiskaistua sen ulos ja onnistui juuri ja juuri pidättämään tuskanhuutonsa. Verenvuoto alkoi uudelleen, mutta ei kovin vakavana. John puristi haavaa vessapaperitupolla, mutta keskittyi nyt tutkimaan uteliaana pientä, muutaman sentin levyistä mustaa muovirasiaa.
Hän kaivoi linkkuveitsensä esiin. Rasian reunaa kiersi sauma, johon puukon terän sai ujutettua. Heikkoudestaan ja tärinästään huolimatta John väänsi rasian puolia erilleen, kunnes se lensi poksahtaen auki, paljastaen pienen elektronisen piirilevyn. Hän tuijotti epäuskoisena pieniä vastuksia, kondensaattoreita ja muita komponentteja, joiden nimiä ja tarkoituksia hän ei tiennyt.
Jäljityslaite. Se selitti, miten armeijan miehet olivat löytäneet hänet New Orleansin rautatieasemalta niin helposti, ja miten he olivat tienneet, mitä junaa seurata. Se selitti myös, miksi terveyskeskuksessa kukaan ei ollut ihmetellyt mitään; kaikille osavaltion sairaaloille oli varmasti lähetetty Johnin tuntomerkit ja väitetty hänen olevan vaarallinen murhaaja pakomatkalla. Älkää missään tapauksessa yrittäkö pysäyttää, laittakaa vain tämä jäljitin mukaan mihin ikinä saattekaan sen tungettua.
Ensimmäisenä hänelle tuli mieleen vetää jäljitin heti vessasta alas, mutta sujauttikin sen taskuunsa. Jos hän halusi päästä junasta, sille tulisi vielä käyttöä.
Matkalla veturille Sue joutui väistämään kahta mustiin pukeutunutta valtion agenttia. Heidän pukunsa olivat pölyyn tahriutuneet, varsinkin toisella oli pitkät viirut selässään, kuin hän olisi liukunut pitkin junan peltikattoa; epätavallista. Toinen tutki sekunnin ajan Suen kasvoja luullen tunnistaneensa tämän ohjeidensa mukana annetuista valokuvista, mutta päätti olleensa väärässä. John ei ollut lähettyvillä.
Viimeisen oven ikkunasta näkyi metsän reunustama rautatie pakenemassa sadan mailin tuntivauhdilla. "Näitkö häntä?" Pölyn raidoittamaan pukuun sonnustautunut agentti kysyi pariltaan.
Toinen pudisti päätään. "Negative," hän totesi.
"No ei kai noiden lasien takaa mitään näekään," Liituraita kommentoi parinsa tyyliä pitää aurinkolaseja sisätiloissa.
"En minä huomannut sinunkaan pidättävän ketään," Aurinkolasi vastasi.
Liituraita otti povitaskustaan pienen radiopuhelimen ja veti antennin suoraksi. "Ryhmä beeta kutsuu johtajaa, over."
"Johtaja kuulee, over," Marley vastasi. Hän muutti äänensä elektronisella mikserillä varmuuden vuoksi, vaikka radioissa olikin salausjärjestelmä.
"Kohdetta ei löytynyt, over."
"Samaa se alfa-ryhmäkin sanoi. Tutkikaa vessat, over."
"Roger that, over and out." Liituraita tunki radion taskuunsa.
Toisaalla konduktööri Connelly astui varovasti veturiin. "Terve Bill," kuljettaja huikkasi iloisesti. "Mikäs kun oot noin kalpea? Aaveita kyydissä vai?"
Kuljettajan hymy hyytyi äkisti, kun hän näki Suen pistoolin.
"Ole vaan rauhassa," Sue sanoi, tönäisten konduktöörin kauemmas ja kääntäen aseensa kohti kuljettajaa. "Tottele, niin ei tarvi ruveta räiskimään." Sue selitti tilanteen kuljettajalle, värittäen kertomustaan muutamalla arabiterroristilla ja dynamiittipötköllä.
"Meidän on pakko pysähtyä pian," Kuljettaja mutisi kainalot märkinä kylmästä hiestä. "Meitä vastaan lähti juna etuajassa, ja sitä pitää väistää."
"No soita niille ja käske lähteä peruuttamaan," Sue ärähti. "Ei se nyt niin vaikeaa voi olla. Onko teillä lääkintähenkilökuntaa?"
Kuljettaja nyökkäsi. Kaikilla heillä oli ensiapukoulutus, mutta vakavampien tilanteiden varalta piti olla ainakin yksi, jolla oli koulutusta ainakin ensihoitajaksi asti.
"Meillä on yksi mies haavoittuneena kolmanneksi viimeisen vaunun vessassa," Sue kertoi. "Jos se kuolee, niin se ei ole ainoa."
Kuljettaja tarttui tärisevin käsin radiopuhelimeensa ja valitsi oikean miehen taajuuden. "Frank, mene välittömästi kahdeksantoista vessaan. Yksi niistä on haavoittuneena siellä."
"Yksi mistä?" Frank kysyi, mutta kuljettaja oli jo sulkenut yhteyden.
"Meillä ei ole varaa pysähdellä eikä hidastella," Sue sanoi, "joten ota se toinen juna langan päähän ja käske sen häipyä meidän raiteilta."
John havahtui pikaiseen koputukseen lukitun oven takaa. Hän muisti antaneensa pistoolinsa Suelle, joten jäljellä ei ollut enää kuin puukko. Eipä silti, ei hän siinä kunnossa olisi pystynyt taistelemaan pistoolilla sen paremmin kuin puukollakaan. "Niin?" Hän huusi värisevällä äänellä.