Halusin kirjoittaa tänne, jos teillä sattuisi olemaan vastaavanlaisia kokemuksia, tuntemuksia ja ajatuksia. Joten olen kiinnostunut kuulemaan teidän kokemuksistanne, ja mielipiteistäkin :).
Olen siis 24 vuotias nuori nainen. Olen hyvin avoin ja sosiaalinen ihminen ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Minulla on ihana perhe, sisaruksillanikin on lapsia. Minulla on myös ihania ystäviä, maailman parhaita, joita ilman elämäni olisi hyvin tyhjää. En uskalla edes ajatella, mitä se voisi olla ilman heitä. He ovat aina tukeneet minua, kun minulla on ollut vaikeaa. Joten minulla on siis paljon läheisiä, ihania ihmisiä ympärilläni. Olen heistä ikionnellinen.
Mutta rakkautta en ole päässyt vielä koskaan kokemaan. En ole edes viimeisen vuoden aikana miettinyt asiaa kovinkaan paljon, mutta huomaan, että nyt olen alkanut miettimään asiaa jostain syystä enemmän. Miksi en ole vielä kokenut rakkautta? Miksi en ole ollut parisuhteessa?
Koen siis olevani jotenkin poikkeava ( paitsi kaikkihan me olemme poikkeavia ;) ), en nimittäin kiinnostu tai ihastu todellakaan helposti. Lähinnä jopa ahdistus kuvaa paremmin mielentilaani, jos vastakkainen sukupuoli osoittaa kiinnostustaan. Kuitenkin kaipaan suunnattomasti sitä oikeaa, rakkautta. Haluan todella rakastaa jotakuta yli kaiken ja olla rakastettu. Kyse ei siis ole siitä, että haluaisin olla yksin, mutta tällä hetkellä toiseen tutustuminen lähinnä ahdistaa. Melkoinen ristiriita, eikös?
En varsinaisesti ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta minulla on ollut kaksi "vakavampaa" suhdetta kuitenkin. Toinen suhde perustui lähinnä molempien läheisyyden kaipuuseen ja seksiin. Suhde oli hyvinkin pitkä "on-off- suhde", mutta varsinaiseksi parisuhteeksi sitä en kykene nimittämään. Tutustuttuamme tiesin, että välillämme ei tule olemaan mitään muuta kuin ystävyyttä. Paitsi myöhemmin seksiä. Jouduin kuitenkin lopettamaan " suhteen" ja toteamaan hänelle, että "olet ihana ja hyvä mies, mutta meidän on parempi lopettaa tähän."
Hänen jälkeensä tapasin miehen, jota kohtaan olen tuntenut ehkäpä eniten, voidaan puhua jopa ihastumisesta. Vietimme yhdessä muutaman ihanan kuukauden. Mies oli todella ihastunut minuun ja olisi halunnut jatkaa. Mies oli kaikin puolin ihana mies ja ihminen, täydellinen suorastaan, mutta en vain pystynyt jatkamaan. Se "jokin" kai puuttui. Ei tuntunut vain oikealta. Kyllä sydän tietää. Mies oli todella hajalla, ja niin minäkin. Sain oppia kantapään kautta, miten on kuunneltava oman sydämen ääntä.
Näiden lisäksi minulla on ollut kaiken kaikkiaan vain muutamia ihastumisia, lähinnä teini-ikäisenä, aikuisiällä ihastumisia on ollut erittäin harvassa. Kaiken kaikkiaan ihastumiset voidaan laskea yhden käden sormilla. Treffeillä olen käynyt muutaman kerran parikymppisenä ihan vain treffeillä käymisen ilosta. Mutta heillekin olen jo ensimmäisen kahvittelukerran jälkeen joutunut sanomaan minulle tutun peruskaavan " sä olet tosi ihana, mutta mä en nyt halua enempää".
Tästä viimeisimmästä miehestä on noin vuosi aikaa, ja sen jälkeen en ole ajatellut juurikaan miehiä, minulla ei siis ole ollut mitään "vipinää". Kesällä tosin pari miestä on pyytänyt minua kahville, mutta ahdisti, enkä lähtenyt. Minua siis ahdistaa ajatus siitä, että pitäisi tutustua johonkuhun, mutta kuitenkin haluaisin. Ehkä minua pelottaa lähinnä se, että joutuisin taas sanomaan kyseiset tutut sanat, etten halua enempää. En jaksaisi enää särkeä ihmisten sydämiä sillä, että en halua enempää. Niiden sanojen sanominen voi olla tosi raskasta ja kuluttavaa!
Joten siis, onko teillä muilla vastaavanlaisia kokemuksia? Uskon kuitenkin vahvasti, että se oikea tulee, kun on tullakseen. Kovin väärään ei voi mennä, jos uskoo omaa sydäntään. Mutta olen kuitenkin viime aikoina miettinyt, että olenko vain liian vaativa tai onko minussa jokin vika, kun en kiinnostu? Vai onko kyse siitä, että olen niin itsenäinen? Tai pitäisikö antaa useimmin mahdollisuus uudelle tuttavuudelle? Mutta toisaalta, miksi käyttäisin aikaani sellaisen ihmisen kanssa, joka intuitioni sanelemana ei vain tunnu hyvältä? Uudet tuttavuudet ovat aina mukavia ja tervetulleita, mutta ystäviä minulla on ennestäänkin. Ehkä olen vain tunteeton nainen, joka päätyy vanhaksi piiaksi:D.
Olen siis 24 vuotias nuori nainen. Olen hyvin avoin ja sosiaalinen ihminen ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Minulla on ihana perhe, sisaruksillanikin on lapsia. Minulla on myös ihania ystäviä, maailman parhaita, joita ilman elämäni olisi hyvin tyhjää. En uskalla edes ajatella, mitä se voisi olla ilman heitä. He ovat aina tukeneet minua, kun minulla on ollut vaikeaa. Joten minulla on siis paljon läheisiä, ihania ihmisiä ympärilläni. Olen heistä ikionnellinen.
Mutta rakkautta en ole päässyt vielä koskaan kokemaan. En ole edes viimeisen vuoden aikana miettinyt asiaa kovinkaan paljon, mutta huomaan, että nyt olen alkanut miettimään asiaa jostain syystä enemmän. Miksi en ole vielä kokenut rakkautta? Miksi en ole ollut parisuhteessa?
Koen siis olevani jotenkin poikkeava ( paitsi kaikkihan me olemme poikkeavia ;) ), en nimittäin kiinnostu tai ihastu todellakaan helposti. Lähinnä jopa ahdistus kuvaa paremmin mielentilaani, jos vastakkainen sukupuoli osoittaa kiinnostustaan. Kuitenkin kaipaan suunnattomasti sitä oikeaa, rakkautta. Haluan todella rakastaa jotakuta yli kaiken ja olla rakastettu. Kyse ei siis ole siitä, että haluaisin olla yksin, mutta tällä hetkellä toiseen tutustuminen lähinnä ahdistaa. Melkoinen ristiriita, eikös?
En varsinaisesti ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta minulla on ollut kaksi "vakavampaa" suhdetta kuitenkin. Toinen suhde perustui lähinnä molempien läheisyyden kaipuuseen ja seksiin. Suhde oli hyvinkin pitkä "on-off- suhde", mutta varsinaiseksi parisuhteeksi sitä en kykene nimittämään. Tutustuttuamme tiesin, että välillämme ei tule olemaan mitään muuta kuin ystävyyttä. Paitsi myöhemmin seksiä. Jouduin kuitenkin lopettamaan " suhteen" ja toteamaan hänelle, että "olet ihana ja hyvä mies, mutta meidän on parempi lopettaa tähän."
Hänen jälkeensä tapasin miehen, jota kohtaan olen tuntenut ehkäpä eniten, voidaan puhua jopa ihastumisesta. Vietimme yhdessä muutaman ihanan kuukauden. Mies oli todella ihastunut minuun ja olisi halunnut jatkaa. Mies oli kaikin puolin ihana mies ja ihminen, täydellinen suorastaan, mutta en vain pystynyt jatkamaan. Se "jokin" kai puuttui. Ei tuntunut vain oikealta. Kyllä sydän tietää. Mies oli todella hajalla, ja niin minäkin. Sain oppia kantapään kautta, miten on kuunneltava oman sydämen ääntä.
Näiden lisäksi minulla on ollut kaiken kaikkiaan vain muutamia ihastumisia, lähinnä teini-ikäisenä, aikuisiällä ihastumisia on ollut erittäin harvassa. Kaiken kaikkiaan ihastumiset voidaan laskea yhden käden sormilla. Treffeillä olen käynyt muutaman kerran parikymppisenä ihan vain treffeillä käymisen ilosta. Mutta heillekin olen jo ensimmäisen kahvittelukerran jälkeen joutunut sanomaan minulle tutun peruskaavan " sä olet tosi ihana, mutta mä en nyt halua enempää".
Tästä viimeisimmästä miehestä on noin vuosi aikaa, ja sen jälkeen en ole ajatellut juurikaan miehiä, minulla ei siis ole ollut mitään "vipinää". Kesällä tosin pari miestä on pyytänyt minua kahville, mutta ahdisti, enkä lähtenyt. Minua siis ahdistaa ajatus siitä, että pitäisi tutustua johonkuhun, mutta kuitenkin haluaisin. Ehkä minua pelottaa lähinnä se, että joutuisin taas sanomaan kyseiset tutut sanat, etten halua enempää. En jaksaisi enää särkeä ihmisten sydämiä sillä, että en halua enempää. Niiden sanojen sanominen voi olla tosi raskasta ja kuluttavaa!
Joten siis, onko teillä muilla vastaavanlaisia kokemuksia? Uskon kuitenkin vahvasti, että se oikea tulee, kun on tullakseen. Kovin väärään ei voi mennä, jos uskoo omaa sydäntään. Mutta olen kuitenkin viime aikoina miettinyt, että olenko vain liian vaativa tai onko minussa jokin vika, kun en kiinnostu? Vai onko kyse siitä, että olen niin itsenäinen? Tai pitäisikö antaa useimmin mahdollisuus uudelle tuttavuudelle? Mutta toisaalta, miksi käyttäisin aikaani sellaisen ihmisen kanssa, joka intuitioni sanelemana ei vain tunnu hyvältä? Uudet tuttavuudet ovat aina mukavia ja tervetulleita, mutta ystäviä minulla on ennestäänkin. Ehkä olen vain tunteeton nainen, joka päätyy vanhaksi piiaksi:D.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Et ole tunteeton, sitäpaitsi välität kavereistasi ja läheisistäsi. Itse olin nuorempana ihan samanlainen. Ota ilo irti elämästäsi, kyllä se sitten joku kolahtaa aikoinaan, ennemmin tai myöhemmin jos on kolahtaakseen. Ei kaikkien tarvitse elää saman kaavan mukaan.
Teet aivan oikein kun odotat. Se jokin tulee sieltä aivan varmasti. Itse odotin ensimmäisen vaimoni jälkeen 10 vuotta tietäen löytäväni hänet joka kuuluu kohdata. Ja, kyllä, sen tunnisti heti. 5 pv viestittelyn jälkeen olimme varmoja, 5 kk jälkeen asuimme yhdessä ja vuoden jälkeen avioiduimme. Sitä elämänlaatua kanssaan tulen aina muistamaan lämmöllä. Nyt hän on kuollut mutta rakkautemme ei ;)
Toiset etenee nopeasti toiset hitaasti, kaikkea taivaan ja maan väliltä, mikään tapa ei ole mielestäni väärin, enkä lähde sanomaan mikä on oikea, tapoja on niin paljon kuin parinmuodostajiakin. Toisilla se alkaa seksistä, toisilla kirjeenvaihdolla.
Olen itse seurustellut kunnolla vain muutaman kerran, olen vanhempi kuin aloittaja, ja monen mielestä varmaan seurustellut ikäisekseni vähän. Jos mielessäni tilastoja luon, niin varmasti näin on. Toisaalta on ikäisiäni ihmisiä ja vanhempiakin kenellä on neitsyys vielä tallella, oli mies tai nainen.
En ihastu myös kovin helposti. Minusta on oltu kiinnostuttuneita useammin mitä itse olen elämäni aikana ollut ja se kuilu on, jos ei syvä, niin hyvin selkeä ainakin. Saatan ihastua pintapuolisesti joihinkin, mutta ne ei kohdallani kanna usein mihinkään, ei edes petiin asti. Koen tarvitsevani jotain todellista tunnetta, mistä ei ole epäilystä, jotain todella intensiivistä tai sitten olen vaan nirso. Ei silti väkisin, sitä en koskaan, en kaipaa ketään vain sen takia ettei yksin tarvitsisi olla.
Viimeisin suhteeni etene hyvin nopeasti, vaihdoimme kuulumisia aikamme, kahvittelimme ensimmäisen toisen ja kolmannenkin kerran, ja ei aikaakaan kuin asuimme saman katon alla, pian olimme jo kihloissa, suhde ei kuitenkaan kestänyt, eikä hän ollut oikea, kuin sen hetken, yli neljä vuotta kuitenkin. Olemme nykyään ystäviä ja väleissä, ystävyys on tätänykyä platonista. Ensimmäinen suhteeni kesti paljon vähemmän ja oli erillainen, ikäkin huomioiden.
Olen tietyissä tilanteissa sosiaalinen, toisissa varautuneempi, en anna itsestäni aina kovin helposti, elämä ja sen vaiheet muovaa persoonallisuutta ja sitä miten itseensä luottaa, joko lisäten tai vähentäen sitä.