Taistelu on ohi..

Surullista itsekin jouduin munuaisvaivojen takia lopettaa kaverini(15v) vuosi sitten ja suru on vieläkin..Koiruuteni oli jo vanha mutta ei se helpottanut sekään kun olimme niin paljon yhdessä kokeneet.

Osanotto ja tiedän mitä olet kokenut munuaisvaivat on ikävä sairaus kun se tulee hiipuen ja joutuu katsomaan tilannetta milloin aika on tehdä päätös. Oma koirani oli sissi ja meni täysillä ja ehkä loppu oli enemmän levottomuutta ja ikävää oloa selkäkin meni kaarelle ja päätös oli tehtävä vaikkei millään olisi halunnut..vieläkin itkettää tuo koville ottanut päätös. Mutta olisin ollut itsekäs jos en olisi antanut kaverini lähteä..tosin en usko että kauaa olisi enään mennyt. :(

En ole ottanut uutta vielä annan ajan helpottaa hieman eihän sitä entistä kaveria takaisin saa - aina särkyy sydän jollain tapaa kun joutuu antaa rakkansa mennä pois.

Minua on helpottanut että olen ressulleni sanonut että oottaa siellä minä tulen perässä kun aikani on..kummallista miten sitä kiintykään eläimeen. Enkä ymmärrä kuinka joku voi antaa vanhan koiransa pois ja toivon ettei ainakaan minun niin tarvitsisi koskaan tehdä.

Koiran menetys tuntuu aina yhtä vaikealta ja ylitsepääsemöttömältä. :/
Tiedän itsekin useamman koiran jo vuosien aikana menettäneenä että suru on pohjaton, ja se kestää niin kauan kun kestää. Surua on turha peitellä. Pitää itkeä kun itkettää. Jos tuntuu ettei jaksa, niin silloin ei tarvitse jaksaa. Muista kuitenkin, ettet ole yksin. Moni ihminen ei ymmärrä miten koiran kuolema voi ottaa niin koville, mutta kyllä se totuus on että koiran menettäminen on perheenjäsenen menettäminen, ja sen kuuluu sattua. Luopumisen tuskan kuuluu sattua ja kovaaa. Suru on rakkauden hinta.
Alkuun tulee kaikenlaisia kysymyksiä "miksi juuri meidän koira? Olisinko voinut tehdä jotain toisin?" jne. Tulee myös syyllisyyden tuskia siitä, miksei tehnyt sitä tai tätä koiran kanssa silloin kun se vielä eli. Miksei osannut nauttia koirasta kaikkina niinä hetkinä. Se on normaalia. Totuus kuitenkin on se, että olet tehnyt parhaasi ja koira eli niin hyvän elämän kun pystyit sille tarjoamaan. Muihin kysymyksiin ei ole vastausta. Luopuminen vain kuuluu elämään, niin kauheaa kuin se onkin. Jo sillä hetkellä kun koiran ottoa perheeseen alkaa harkitsemaankaan, täytyy kysyä itseltään se tärkein kysymys: "onko minusta kokemaan koiran kuolema? Voinko päästää koiran lähtemään silloinkin kun päätös äkkiarvaamatta puun takaa tulee?" Älä ota koiraa mikäli et pysty vastaamaan tähän kyllä. Vaikeaa se on joka tapauksessa, vahvimmillekin.
Aikanaan helpottaa. Ikävä jää ikuisesti rinnan alle, mutta suru häviää. :) Myöhemmin pystyt nauramaan yhteisille muistoillenne ja nauttimaan taas elämästä.. Et tule koskaan unohtamaan, eikä ikävä koskaan hellitä, mutta aikanaan huomaat että elämä jatkuu. Kaikesta huolimatta elämä vain jatkuu.
Tässä eräs kohta Kotiteollisuuden biisistä Tuonelan koivut. Olen itse aina ko. biisiä kuunnellut läheisen lähtiessä..

Vierii kyynel vierii toinen vierii
Silmistä vesi veden jälkeen
Rinnoilta helmoille, helmoilta joeksi ja joesta järveen
Järvi syvä kuin synkin suru on
Musta kuin yötaivas pimeä
Tuonelan koivut lehdettömät kuiskivat meidän kahden nimeä

Muista, että surra saa ja surra pitää. Kukin omalla tavallaan. Älä silti "huku" suruusi, vaan juttele ystäviesi, perheesi, ammattiauttajan tms. kanssa asiasta jos siltä tuntuu!

Kiitos paljon teille! Pahinta on tulla kotiin ja huomata ettei kaveri tule vastaan, mutta toivottavasti tämä ajan kanssa helpottaa.. Oli vielä ensimmäinen koira ja ensimmäinen kerta kun moista joudun kokemaan

älä ota uutta jos ei ymmärrä että elämä on elämää ei sen enempää hetki tää koita ymmärtää.

Otan osaa. Kyllä elämä vielä iloksi muuttuu. Tsemppiä!

Osanottoni :(! Juhannuksen alla saman taudin takia oma rakas 10 v koirani oli minun päästettävä menemään. Se oli jotain sanoinkuvaamattoman vaikeata kyseisen koiran kohdalla, koska se oli minun paras ja pisimpään koskaan kanssani ollut koira. Ei kuitenkaan ensimmäinen, niitä on jo ehtinyt olla useampikin. Elämääni sulostuttamaan astui n. viikko tuon koiran kuoleman jälkeen uusi saman rotuinen pentu. Mutta suru, se ei ole vielä hellittänyt ja tiedän, ettei hellitä vielä pitkään pitkään aikaan. Niin ikävä on juuri tuota ihanaa 10 vuotiasta vipeltäjää. Koskaan ei kukaan sitä korvaa, mutta uusi koira helpottaa jaksamaan tuomalla elämään uutta sisältöä. Koska on uuden aika, se on ihan jokaisen omassa harkinnassa. Voimia sinulle :(

Osanottoni

Meiltä on kuollut tämän kesän ja alkusyksyn aikana 2 koiraa ja voin kuvitella kuinka pahalta sinusta juuri nyt tuntuu.

Toinen koirista sairastui syöpään 5 vuotiaan. Hän eli 2 kuukautta diagnoosin saamisen jälkeen. Diagnoosi tuli niin "puskista" kuin vain voi tulla ja oli tosi kova pala hyväksyä. Ei minun kaunis ja energinen koirani. Vaikka teimme saattotyöt nuo 2 kk, ei luopumiseen voi silti totutella. Aivan hirveää oli tulla ensimmästä kertaa kotiin, kun kenenkään pörröinen pää ei kurkistanut aidan yli.

Toinen koira kuoli tasan 2 kk edellisen jälkeen. Tällä koiralla ikää oli jo ruhtinaalliset 11v, joten hänen kuolema ei tullut sinäänsä yllätyksenä, mutta pahalta se tuntui silti.

Suru on vieläkin ja jotkut valokuvat saavat kyyleneet silmiin vieläkin, mutta elämä jatkuu. Jatkumisesta on pitänyt omalta osalta huolta 5 kk ikäinen pentu.

Suruun ei auta muu kuin aika. Onneksi meidän yhteisistä päivistä jäi paljon valokuvia, joiden ääressä voimme muistella koira ystäviämme.

Kiitos paljon teille edelleen!

Olen itsekin miettinyt että uusi koira auttaisi selviämään surusta paremmin, mutta tiedän ainakin vielä selvästi ettei sen aika ole. Luultavasti vain vertailisin uutta koiraa liikaa menetettyyn..

Haluaisin vielä kysellä koiransa menettäneiltä, milloin pystyitte alottamaan normaalin elämän? Parin-kolmen päivän jälkeen alitajuisesti otin asenteen, että kielsin koiran poissaolon. Tänään kuitenkin kaikki purkautui kun tuli ilmoitus että uurna on haettavissa. Tuntuu kuin olisi palannut alkuun ja elämä tuntuu erittäin vaikealta.