Erosimme vaikeasta liitosta puolitoista vuotta sitten. Poikani oli tuolloin vajaa kolme vuotias. Ero oli ahdistava tietenkin kaikille meille kolmelle. En kiistä sitä, etteikö se olisi vaikuttanut lapseemme. Teimme kaikkemme, ettei lapselle tule enempää paineita tai murheita, ja olemme selvittäneet asiat mahdollisimman siististi.
Huomasin jo heti eron alkuvaiheissa, kun olin tarhassakin asiasta puhunut, että lapsemme joutui jotenkin silmätikuksi tarhassa, hyvässä ja pahassa. Mitä tahansa hän teki, alkoi spekulointi, että johtuuko tämä tästä vaikeasta tilanteesta. Hyvä tietenkin, että asia oli tiedossa, ja tilanteisiin lasta tuettiin yms.
Nyt mua on vaan alkanu pahasti nyppimään, kun tuntuu ettei lapsellani ole oikeutta normaaliin uhmaan, kiukutteluun, rajojen kokeiluun, kuten mielestäni kaikilla lapsilla on, ja kaikilla on oikeus ne käydä läpi. Viimeksi eilen ystäväni kysyi lapseni uhmasta, että luulenko että se on normaalia uhmaa vai vaikuttaako ero käyttäytymiseen. MITÄ? Siis eikö malliydinperheiden lapsilla siis ole uhmaa, vai mitä? Vai onko uhma kielletty eroperheen lapsilta, ilman että ollaan heti miettimässä, että lapsi parka, kun on eroperheestä jne. Eikö lapsellani ole oikeutta omaan temperamenttiinsa, luonteenpiirteisiinsä, itsensä ilmaisemiseen tai mihinkään muuhunkaan, koska hän on eroperheestä??? Mua ahdistaa toi asenne. Nämä ydinperheäidit voivat voivotella oikuttelevia lapsiaan, ja he saavat tukea toisilta äideiltä, mikä on tietysti kiva asia. Mutta jos minä sanon samasta asiasta, niin herkästi joku toteaa, että on sillä varmaan vaikeeta kun se on eroperheestä, kaipaa varmaan isäänsä tmstms.
Oonki päättäny, etten puhu meidän uhmakohtauksista, kasvukivuista tai yhtään mistään, kun en jaksa enää pahoittaa mieltäni. Mielestäni lapsellani on uhmaan ihan samat oikeudet kuin muillakin. Kyllä me yh:t varmasti kaivattais myös niitä kannustavia kommentteja ystäviltämme, koska raskaita ne uhmat on meillekin. Ja vielä raskaammaks sen tekee syyllistäminen eron seurausten muistuttamisesta. Luulenpa, että moni kanssani samassa tilanteessa oleva tekee kaikkensa lapsiensa eteen, että heillä olisi mahdollisimman onnellinen ja ainutlaatuinen lapsuus ja nuoruus.
Toisekseen, oli kyse ns normaali uhmasta tai eron tuomista "traumoista", tilanne on kuitenkin käsillä ja jollain tavalla ratkaistava, käsiteltävä ja autettava lasta. Se että todetaan, että se voi johtua teidän tilanteesta, ei juurikaan ratkaise itse asiaa.
Ja vielä voisin todeta, että meillä menee mainiosti. Lapsella on nyt kaksi onnellisempaa vanhempaa, jotka rakastavat lastaan. Meillä on runsaasti hyviä ja onnellisia hetkiä ja lapsi on mitä rakastettavin vintiö. Mutta välillä meillä myös huudetaan pettymyksiä, itketään ja raivotaan. Mieletäni aika normaalia neljävuotiaalle tulisielulle.
Huomasin jo heti eron alkuvaiheissa, kun olin tarhassakin asiasta puhunut, että lapsemme joutui jotenkin silmätikuksi tarhassa, hyvässä ja pahassa. Mitä tahansa hän teki, alkoi spekulointi, että johtuuko tämä tästä vaikeasta tilanteesta. Hyvä tietenkin, että asia oli tiedossa, ja tilanteisiin lasta tuettiin yms.
Nyt mua on vaan alkanu pahasti nyppimään, kun tuntuu ettei lapsellani ole oikeutta normaaliin uhmaan, kiukutteluun, rajojen kokeiluun, kuten mielestäni kaikilla lapsilla on, ja kaikilla on oikeus ne käydä läpi. Viimeksi eilen ystäväni kysyi lapseni uhmasta, että luulenko että se on normaalia uhmaa vai vaikuttaako ero käyttäytymiseen. MITÄ? Siis eikö malliydinperheiden lapsilla siis ole uhmaa, vai mitä? Vai onko uhma kielletty eroperheen lapsilta, ilman että ollaan heti miettimässä, että lapsi parka, kun on eroperheestä jne. Eikö lapsellani ole oikeutta omaan temperamenttiinsa, luonteenpiirteisiinsä, itsensä ilmaisemiseen tai mihinkään muuhunkaan, koska hän on eroperheestä??? Mua ahdistaa toi asenne. Nämä ydinperheäidit voivat voivotella oikuttelevia lapsiaan, ja he saavat tukea toisilta äideiltä, mikä on tietysti kiva asia. Mutta jos minä sanon samasta asiasta, niin herkästi joku toteaa, että on sillä varmaan vaikeeta kun se on eroperheestä, kaipaa varmaan isäänsä tmstms.
Oonki päättäny, etten puhu meidän uhmakohtauksista, kasvukivuista tai yhtään mistään, kun en jaksa enää pahoittaa mieltäni. Mielestäni lapsellani on uhmaan ihan samat oikeudet kuin muillakin. Kyllä me yh:t varmasti kaivattais myös niitä kannustavia kommentteja ystäviltämme, koska raskaita ne uhmat on meillekin. Ja vielä raskaammaks sen tekee syyllistäminen eron seurausten muistuttamisesta. Luulenpa, että moni kanssani samassa tilanteessa oleva tekee kaikkensa lapsiensa eteen, että heillä olisi mahdollisimman onnellinen ja ainutlaatuinen lapsuus ja nuoruus.
Toisekseen, oli kyse ns normaali uhmasta tai eron tuomista "traumoista", tilanne on kuitenkin käsillä ja jollain tavalla ratkaistava, käsiteltävä ja autettava lasta. Se että todetaan, että se voi johtua teidän tilanteesta, ei juurikaan ratkaise itse asiaa.
Ja vielä voisin todeta, että meillä menee mainiosti. Lapsella on nyt kaksi onnellisempaa vanhempaa, jotka rakastavat lastaan. Meillä on runsaasti hyviä ja onnellisia hetkiä ja lapsi on mitä rakastettavin vintiö. Mutta välillä meillä myös huudetaan pettymyksiä, itketään ja raivotaan. Mieletäni aika normaalia neljävuotiaalle tulisielulle.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Totta kai lapsella on oikeus uhmaan oli eroperheestä tai ei!!
Meillä uhmataan oikeen kunnolla mieheni lapsi (4-vuotias tyttö) kokeilee rajojaan kunnolla. Lapsi oli alle vuoden ikäinen kun mieheni ja lapsen äiti erosivat.. Lapsi jäi mieheni luokse asumaan ja on nyt vasta 3 vuotiaasta lähtien nähnyt enemmän omaa äitiään joka ei alunperin jaksanut olla lapsen kanssa. Emme tiedä miten lapsi käyttäytyy äitinsä luona kun hän ei siitä puhu mutta käynit siellä ovat taas vähentyneet niin veikkaan että uhmaa sielläkin joten ei ainakaan voi olla vanhemmista tai heidän erostaan kiinni vaan ihan lapsen kasvuun kuuluvasta uhmaiästä ja oman itsensä etsimisestä.
Ja en kuitenkaan usko että on meistä uusistakaan puolisoista kiinni koska mies kenen kanssa lapsen äiti seurustelee on todella mukava ja huomioi lasta jos äiti ei kerkeä, samallalailla toimitaan myös kotioloissa.
Onko neuvoja miten saataisiin vähennettyä uhmaamista??
Avioero jossa taistellaan lapsista jättää syvät jäljet lapsiin ja nuoriin, mikäli heidän toivomuksia ja tarpeita ei oteta huomioon.
Lapsen erokriisin voi estää, kun ottaa selville mitkä asiat ovat lapsille ja nuorille tärkeitä ja toimii senmukaisesti.
Lapselle tärkeitä asioita ei huomioida riittävästi.
Lainaus Opettaja TV:n keskustelusta. Erolapsi koulussa.
Isä ja äiti olivat tehneet eropäätöksen, 11v. tytön isä kysyi tyttäreltään, mitä sinä haluat tulevalta elämältäsi?
Isä kirjasi lapsen toivomukset, ja teki niistä yhteenvedon sosiaalitoimelle.
Tytön toivomukset.
Toivoisin, että huotajuuspäätöksessä otettaiin huomioon seuraavat toivomukseni.
Kaikki parhaat ystäväni asuvat kotikaupungissani. Muutto toiselle paikkakunnalle ja toiseen kouluun tuntuisi vaikealta.
Asumisjärjestelyt: Toivoisin, että veljeni asuisivat kanssani. Toivoisin, että uusi asunto löytyisi läheltä kouluani, tai muuten hyvien kulkuyhteyksien päässä koulustani.
Toivoisin, että saisin asua veljieni ja isäni kanssa..
Tytär allekirjoitti toivomuslistan.
Isä varasi ajan sosiaalitoimesta, jossa lapsi kävi yksinään keskustelemassa sosiaalityöntekijän kanssa.
Lisäksi isä varasi ajan koulun terveydenhoitajalle, jossa tytär sai keskustella tulevasta elämänmuutoksesta.
Terveydenhoitaja kysi lapselta saako hän kertoa asiasta opettajalle ja luokanvalvojalla, johonka tytär suhtautui myönteisesti.
Nämä tapaamiset viestittivät lapselle, että hänellä on opettajan ja luokanvalvojan tuki, mikäli hänen terveydentilassaan ja koulumenestyksessä on havaittavissa jotain sellaista, jossa he voivat olla lapselle tukena.
Sosiaalitoimen päätös asumisesta ja koulusta toteutuivat lapsen toivomalla tavalla.
Tapaamisoikeuksisille ei asetettu minkäänlaisia rajoja, vaan lapset saivat tavata etävanhempaansa aina kun se sopi heidän aikatauluun, sekä pitkään välimatkaan 300 km etävanhemman luokse.
Nyt tytär on 25 vuotias, muutti kaksi vuotta sitten poikakaverinsa luokse Helsinkiin, kihlautuivat..
Hän on töissä eräässä suuressa Helsikiläisessä yrityksenä sihteerinä ja pidetty työntekijä
Tärkeintä lapselle on turvallisuus ja tulevaisuus, tuttu kasvuympäristö, isovanhemmat, sisarukset, kaverit, koulu, opettajat , vanhempien tuki ja kyky tiedostaa nämä seikat.
Lapset ja nuoret ovat oman elämänsä asiantuntjoita, jotnka heidän mielipde olisi otettava vakavasti huomioon.
--