Kommentoikaa, edes joku.
=========================================
Ei ollut viiniä eikä leipää, ei edes sellerinvartta pureskeltavaksi.
-Sanoit sen jo. Ja mitä tuo on tuo jauhaminen vyöttämättömästä mekosta, se jos mikä on liian paksua jos minulta kysytään! Mokoma klisheemaakari!
-Saanko minä nyt kumminkin kertoa. Sinä et edelleenkään tunne tätä Juliaa, ja hämmästyisit siitä, miten hyvin hän täyttää kaikki klisheiden vaatimukset. Sitä en kiellä, etteikö koko hänen olemuksensa olisi yksi klishee, mutta sanopa vain, senkin professori, mitä omaperäistä itse omaat.
No niin. Julia siis astui porraskäytävään, johon oli toissa vuonna kasattu pinoon kahdeksantoista turkkilaista mattoa, joita kukaan ei ollut siitä siirtänyt yhtään minnekään. Siinä ne makasivat, isot veltot sikariruumiit, kosteina ja pölyisinä. Julia astui mattojen yli.
Sitten hän käveli portaat alas. Hän tosissaankin käveli, niin kuin nälkäiset ihmiset aamulla tekevät, mehuttomina haamuina portaita ylös alas, valmiina antamaan puoli valtakuntaa kupista appelsiinimehua. Julia tosin ei ollut koskaan nähnyt appelsiinia, mutta se ei ollut hänen syynsä. Isommat ja vahvemmat olivat vieneet kaikki appelsiinit omiin isoihin tiilitaloihinsa ja mässäilleet niillä siihen asti kunnes oksensivat tai kuolivat punatautiin, eikä Julia ollut nähnyt edes appelsiinin kuoria. -Eikä tämä sitten ole sosiaalipornoa, vaan kylmä fakta, ettäs tiedät. Mutta niin Julia siis joka tapauksessa käveli, näki appelsiineja tai ei.
Eteenpäin siis. Hän tuli pohjakerrokseen, Erdgeschoss (niin ei tosin lukenut missään, ei pidä hämääntyä). Julia, tahroja huulistaan yhä nuoleskellen, (mikä tietysti näytti erityisen rivolta), kulki kuolleen hallin poikki ja avasi ulko-oven. Aurinko paistoi lisää.
Oikeastaan sillä hetkellä kun ovi avautui - se muuten oli aika vankka ovi, saarnia tai jotakin semmoista -, Julia tajusi, ettei hänellä ollut kenkiä. Iloinen, riehakas, ilkamoiva, raisu kesätuulen puhuri tarttui hänen purjemaiseen mekkoonsa ja oli temmata sen hänen yltään, melkein, mikä tietysti olisi herättänyt yleistä pahennusta. Vaikka toisaalta monet eivät olisi panneet mekotonta tyttöä oikeasti pahakseen, osalle Julian mekottomuudessa taas ei olisi ollut mitään uutta. Osa taas piti enemmän appelsiineistaan ja katsoi häntä jo valmiiksi nenänvarttaan pitkin.
-Anteeksi vain, mutta jos meinaat juuttua tuollaisiin aivottomiin spekulaatioihin tästä Julian-hupakosta, ja sotket siihen vielä oman libidosi mukaan, niin et ikinä pääse siihen kohtaan, missä tyttö tulee suolatorin laidalle.
-Miten ihmeessä sinä voit tietää, että hän menee suolatorille?
Julia siis tuli suolatorin laidalle. Niin ja siksi tietenkin, että se oli käytännössä ainoa menemisen arvoinen paikka. Hän näki tädin, jolta pyysi leipää. Täti antoi leipää. Leivän lisäksi täti antoi neuvon. Täti sanoi:
-Pikku Julia, (huomaatko, hänkin sanoi "pikku") mistä sinä olet viiniä saanut? (Ja Julia nuoleskeli häpeissään huuliaan entistä innokkaammin)
-Ota tästä leipää ja hyvä neuvo. Miten sinä näytätkin ihan lumpulta?
-Minä olen lumppu.
-Pötyä. Sinun pitää naida prinssi.
-Mistä minä löydän prinssin?
-Ei prinssejä toki puussa kasva, se on aivan totta. Mene silti etsimään.
Ja niin tahrahuuli-Julia lähti etsimään prinssiä. Yllättävää kyllä, prinssi löytyi varsin pian.
-Psst, olet unohtanut maisemakuvauksen.
-Pahus vieköön, olet oikeassa. Siis hiukan maalailua tähän väliin, ennen kuin kerron sinulle prinssin ja Julian kipinöivästä kohtaamisesta. Olkoon menneeksi.
Aurinko hymyili irstaasti taivaalta, se oli seurannut pikku Juliaa jo kuusitoista vuotta ja odottanut, milloin aika olisi kypsä, tai siis Julia olisi. Nyt auringolla oli vaikeuksia pysyä housuissaan.
-Hyi olkoon, pyyhi tuo pois! En halua kuulla sinun kuolaavasta auringostasi.
-Ei sitten, miten tahdot. Mutta huomauttaisin, että minä en kertojana ole missään vastuussa taivaankappaleiden mielihaluista.
No niin. Aurinko sädehti, se kirkasti koko taivaanvahvuuden säkenöiväksi kultalautaseksi, platinaisilla pilvenhattaroilla koristelluksi suunnattomaksi juustokuvuksi kaupungin yllä. Aamukaste tipahteli räystäiltä ja syöksytorvista, katukivien lomassa smaragdinvihreä sammalnukka hohteli kosteita pikkuhelmiä. Kivirakennukset seisoivat ylväinä ja uljaina, niiden kohokuvien ja reliefipatsaiden kiehtova upeus saattoi enteillä vain täydellistä moraalista rappiota.
Varis liisi torin yli, tuo koruttomaan mustaan pukeutunut portinvartija. Punaposkiset omenat hymyilivät ja odottivat porsaan suuhun pääsemistä vanhan vääräsäärisen miehen rattailla, jotka lonksuttivat alas mukulakiviä, niin kuin vanha mieskin. Myyjien pöydällä raikkaat, hopeakylkiset lohet aukoivat suutaan virren tahtiin ja ahvenet lauloivat psalmeja.
-Tuo äskeinen meni kyllä hiukan liioitteluksi. Kerro mieluummin siitä prinssistä.
Hyvä on. Julia kyseli ihmisiltä, missä prinssejä mahtaisi olla tavattavissa. Useimmiten hänelle oltiin ystävällisiä.
Prinssi löytyi veistämästä suihkulähdettä.
-Suihkulähdettä, taas yksi loppuunkaluttu tylsyys. Et sinä osaa kirjoittaa, apinoit vain suuria mestareitasi. Pian sinä varmaan laitat tämän ihanan Juliasi uimaan siinä fontanassa. Kuules nyt, tämä ei ole mikään Dolce vita!
-Älä koko ajan marmata siinä korvan juuressa.
Prinssi siis todella veisti suihkulähdettä. (Mitä minä sanoin moraalisesta rappiosta?)
-Anteeksi, sanoi Julia, mutta miksi sinä tuhoat sitä? (Hän ei vielä tiennyt, että vastassa oli prinssi)
-Häh? sanoi prinssi.
-Onpa hieno nenä, sanoi Julia. (Nyt hän tiesi sen)(Pitää kertoa, että Julia ei ollut tyhmä tyttö ja hänellä oli silmät päässä, ja että kyllä hän prinssin tunnisti kun sellaisen näki)
-Kiitos, sanoi prinssi. -Pidätkö siitä?
-Minä en ymmärrä taidetta, sanoi Julia. -Mutta tuo on hieno nenä.
-Sinullakin on kaunis nenä, sanoi prinssi. (Hän oli koulussa oppinut lausumaan kohteliaisuuksia)
-Hih. Kiitos, sanoi Julia hämillään. (Todellisuudessa tämä oli tökeröintä mitä hän oli ikinä kuullut)
-Hemmetti soikoon, lopeta jo nuo kaarisulut, minä en voi keskittyä tähän syttyvään romanssiin.
-Minusta sulut ovat keskeisempiä kuin romanssi, ja huomautan, että minä edustan tässä kertomataiteen perinnettä.
-Pyh. Tämä olisi ihan hyvä juttu jos et pilaisi tätä noilla typerillä pseudokyynisillä twain-pastisseillasi.
-Paljonko sinä maksat? kysyi prinssi.
-Paljonko sinä maksat? uteli Julia.
Ja katso, sillä hetkellä heille molemmille valkeni, miten suuri sosiaalinen kuilu heidän väliinsä oli äkkiarvaamatta repeytynyt, tai paremminkin: minkä kalliosiirroksen olemassaolon pienoinen parin sanan maanjäristys olikaan osoittanut.
-Tämä on nyt valmis, sanoi prinssi, ja laittoi linkkuveitsensä tuppeen, jota kantoi vyössään.
Ja hän ihasteli kättensä jälkeä parin kyynärän päästä.
-Se on pakahduttavan henkeäsalpaava, sanoi Julia, joka oli jo oivaltanut oikean puheenparren merkityksen seuraelämässä.
Prinssi yritti näyttää vaatimattomalta.
-Mennäänkö naimisiin, kysyi Julia prinssiltä.
-Anna kun näytän ensin linnan, jossa asun, sanoi prinssi, peittäen hätäännyksen vikkelästi hymyilemällä. Todellisuudessa hänen sydämensä oli puhdas.
-Mikäs siinä.
-Tahdotko tulla syömään appelsiineja? kysyi prinssi.
-Mitä on appelsiinit? kysyi Julia. -Tai siis, ovat.
-Ne on aplareita, sanoi prinssi, iski silmää ja nauroi. Juliakin nauroi. Hän piti prinssistä ja tämän huumorintajusta.
Prinssi vihelsi paikalle kaksi valkeaa hevosta, joiden selkään he kipusivat vaivattomasti kamariherrojen avustuksella. Sitten he ratsastivat pois suihkulähteeltä.
-Ja tämäkö nyt oli sitten loppu?
-Jep.
=========================================
Ei ollut viiniä eikä leipää, ei edes sellerinvartta pureskeltavaksi.
-Sanoit sen jo. Ja mitä tuo on tuo jauhaminen vyöttämättömästä mekosta, se jos mikä on liian paksua jos minulta kysytään! Mokoma klisheemaakari!
-Saanko minä nyt kumminkin kertoa. Sinä et edelleenkään tunne tätä Juliaa, ja hämmästyisit siitä, miten hyvin hän täyttää kaikki klisheiden vaatimukset. Sitä en kiellä, etteikö koko hänen olemuksensa olisi yksi klishee, mutta sanopa vain, senkin professori, mitä omaperäistä itse omaat.
No niin. Julia siis astui porraskäytävään, johon oli toissa vuonna kasattu pinoon kahdeksantoista turkkilaista mattoa, joita kukaan ei ollut siitä siirtänyt yhtään minnekään. Siinä ne makasivat, isot veltot sikariruumiit, kosteina ja pölyisinä. Julia astui mattojen yli.
Sitten hän käveli portaat alas. Hän tosissaankin käveli, niin kuin nälkäiset ihmiset aamulla tekevät, mehuttomina haamuina portaita ylös alas, valmiina antamaan puoli valtakuntaa kupista appelsiinimehua. Julia tosin ei ollut koskaan nähnyt appelsiinia, mutta se ei ollut hänen syynsä. Isommat ja vahvemmat olivat vieneet kaikki appelsiinit omiin isoihin tiilitaloihinsa ja mässäilleet niillä siihen asti kunnes oksensivat tai kuolivat punatautiin, eikä Julia ollut nähnyt edes appelsiinin kuoria. -Eikä tämä sitten ole sosiaalipornoa, vaan kylmä fakta, ettäs tiedät. Mutta niin Julia siis joka tapauksessa käveli, näki appelsiineja tai ei.
Eteenpäin siis. Hän tuli pohjakerrokseen, Erdgeschoss (niin ei tosin lukenut missään, ei pidä hämääntyä). Julia, tahroja huulistaan yhä nuoleskellen, (mikä tietysti näytti erityisen rivolta), kulki kuolleen hallin poikki ja avasi ulko-oven. Aurinko paistoi lisää.
Oikeastaan sillä hetkellä kun ovi avautui - se muuten oli aika vankka ovi, saarnia tai jotakin semmoista -, Julia tajusi, ettei hänellä ollut kenkiä. Iloinen, riehakas, ilkamoiva, raisu kesätuulen puhuri tarttui hänen purjemaiseen mekkoonsa ja oli temmata sen hänen yltään, melkein, mikä tietysti olisi herättänyt yleistä pahennusta. Vaikka toisaalta monet eivät olisi panneet mekotonta tyttöä oikeasti pahakseen, osalle Julian mekottomuudessa taas ei olisi ollut mitään uutta. Osa taas piti enemmän appelsiineistaan ja katsoi häntä jo valmiiksi nenänvarttaan pitkin.
-Anteeksi vain, mutta jos meinaat juuttua tuollaisiin aivottomiin spekulaatioihin tästä Julian-hupakosta, ja sotket siihen vielä oman libidosi mukaan, niin et ikinä pääse siihen kohtaan, missä tyttö tulee suolatorin laidalle.
-Miten ihmeessä sinä voit tietää, että hän menee suolatorille?
Julia siis tuli suolatorin laidalle. Niin ja siksi tietenkin, että se oli käytännössä ainoa menemisen arvoinen paikka. Hän näki tädin, jolta pyysi leipää. Täti antoi leipää. Leivän lisäksi täti antoi neuvon. Täti sanoi:
-Pikku Julia, (huomaatko, hänkin sanoi "pikku") mistä sinä olet viiniä saanut? (Ja Julia nuoleskeli häpeissään huuliaan entistä innokkaammin)
-Ota tästä leipää ja hyvä neuvo. Miten sinä näytätkin ihan lumpulta?
-Minä olen lumppu.
-Pötyä. Sinun pitää naida prinssi.
-Mistä minä löydän prinssin?
-Ei prinssejä toki puussa kasva, se on aivan totta. Mene silti etsimään.
Ja niin tahrahuuli-Julia lähti etsimään prinssiä. Yllättävää kyllä, prinssi löytyi varsin pian.
-Psst, olet unohtanut maisemakuvauksen.
-Pahus vieköön, olet oikeassa. Siis hiukan maalailua tähän väliin, ennen kuin kerron sinulle prinssin ja Julian kipinöivästä kohtaamisesta. Olkoon menneeksi.
Aurinko hymyili irstaasti taivaalta, se oli seurannut pikku Juliaa jo kuusitoista vuotta ja odottanut, milloin aika olisi kypsä, tai siis Julia olisi. Nyt auringolla oli vaikeuksia pysyä housuissaan.
-Hyi olkoon, pyyhi tuo pois! En halua kuulla sinun kuolaavasta auringostasi.
-Ei sitten, miten tahdot. Mutta huomauttaisin, että minä en kertojana ole missään vastuussa taivaankappaleiden mielihaluista.
No niin. Aurinko sädehti, se kirkasti koko taivaanvahvuuden säkenöiväksi kultalautaseksi, platinaisilla pilvenhattaroilla koristelluksi suunnattomaksi juustokuvuksi kaupungin yllä. Aamukaste tipahteli räystäiltä ja syöksytorvista, katukivien lomassa smaragdinvihreä sammalnukka hohteli kosteita pikkuhelmiä. Kivirakennukset seisoivat ylväinä ja uljaina, niiden kohokuvien ja reliefipatsaiden kiehtova upeus saattoi enteillä vain täydellistä moraalista rappiota.
Varis liisi torin yli, tuo koruttomaan mustaan pukeutunut portinvartija. Punaposkiset omenat hymyilivät ja odottivat porsaan suuhun pääsemistä vanhan vääräsäärisen miehen rattailla, jotka lonksuttivat alas mukulakiviä, niin kuin vanha mieskin. Myyjien pöydällä raikkaat, hopeakylkiset lohet aukoivat suutaan virren tahtiin ja ahvenet lauloivat psalmeja.
-Tuo äskeinen meni kyllä hiukan liioitteluksi. Kerro mieluummin siitä prinssistä.
Hyvä on. Julia kyseli ihmisiltä, missä prinssejä mahtaisi olla tavattavissa. Useimmiten hänelle oltiin ystävällisiä.
Prinssi löytyi veistämästä suihkulähdettä.
-Suihkulähdettä, taas yksi loppuunkaluttu tylsyys. Et sinä osaa kirjoittaa, apinoit vain suuria mestareitasi. Pian sinä varmaan laitat tämän ihanan Juliasi uimaan siinä fontanassa. Kuules nyt, tämä ei ole mikään Dolce vita!
-Älä koko ajan marmata siinä korvan juuressa.
Prinssi siis todella veisti suihkulähdettä. (Mitä minä sanoin moraalisesta rappiosta?)
-Anteeksi, sanoi Julia, mutta miksi sinä tuhoat sitä? (Hän ei vielä tiennyt, että vastassa oli prinssi)
-Häh? sanoi prinssi.
-Onpa hieno nenä, sanoi Julia. (Nyt hän tiesi sen)(Pitää kertoa, että Julia ei ollut tyhmä tyttö ja hänellä oli silmät päässä, ja että kyllä hän prinssin tunnisti kun sellaisen näki)
-Kiitos, sanoi prinssi. -Pidätkö siitä?
-Minä en ymmärrä taidetta, sanoi Julia. -Mutta tuo on hieno nenä.
-Sinullakin on kaunis nenä, sanoi prinssi. (Hän oli koulussa oppinut lausumaan kohteliaisuuksia)
-Hih. Kiitos, sanoi Julia hämillään. (Todellisuudessa tämä oli tökeröintä mitä hän oli ikinä kuullut)
-Hemmetti soikoon, lopeta jo nuo kaarisulut, minä en voi keskittyä tähän syttyvään romanssiin.
-Minusta sulut ovat keskeisempiä kuin romanssi, ja huomautan, että minä edustan tässä kertomataiteen perinnettä.
-Pyh. Tämä olisi ihan hyvä juttu jos et pilaisi tätä noilla typerillä pseudokyynisillä twain-pastisseillasi.
-Paljonko sinä maksat? kysyi prinssi.
-Paljonko sinä maksat? uteli Julia.
Ja katso, sillä hetkellä heille molemmille valkeni, miten suuri sosiaalinen kuilu heidän väliinsä oli äkkiarvaamatta repeytynyt, tai paremminkin: minkä kalliosiirroksen olemassaolon pienoinen parin sanan maanjäristys olikaan osoittanut.
-Tämä on nyt valmis, sanoi prinssi, ja laittoi linkkuveitsensä tuppeen, jota kantoi vyössään.
Ja hän ihasteli kättensä jälkeä parin kyynärän päästä.
-Se on pakahduttavan henkeäsalpaava, sanoi Julia, joka oli jo oivaltanut oikean puheenparren merkityksen seuraelämässä.
Prinssi yritti näyttää vaatimattomalta.
-Mennäänkö naimisiin, kysyi Julia prinssiltä.
-Anna kun näytän ensin linnan, jossa asun, sanoi prinssi, peittäen hätäännyksen vikkelästi hymyilemällä. Todellisuudessa hänen sydämensä oli puhdas.
-Mikäs siinä.
-Tahdotko tulla syömään appelsiineja? kysyi prinssi.
-Mitä on appelsiinit? kysyi Julia. -Tai siis, ovat.
-Ne on aplareita, sanoi prinssi, iski silmää ja nauroi. Juliakin nauroi. Hän piti prinssistä ja tämän huumorintajusta.
Prinssi vihelsi paikalle kaksi valkeaa hevosta, joiden selkään he kipusivat vaivattomasti kamariherrojen avustuksella. Sitten he ratsastivat pois suihkulähteeltä.
-Ja tämäkö nyt oli sitten loppu?
-Jep.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Editoin "sosiologian" tarinaa mieleisemmäkseni. Minkälaiselta tuntuu?
Tahrainen Julia II / kirjoittanut: sosiologia
Ei ollut viiniä eikä leipää, ei edes sellerinvartta pureskeltavaksi.
- Sanoit sen jo, mutta mitä tuo jauhaminen vyöttämättömästä mekosta on?
- Et näytä edelleenkään tuntevan tätä Juliaa, joten saanko kertoa. En kiellä, etteikö koko hänen koko olemuksensa olisi klishee, mutta sanonpa vain, senkin professori, että mitä omaperäistä sínulla itselläsi muka olisi!
Julia astui porraskäytävään. Lattialle oli toissa vuonna pinottu kahdeksantoista turkkilaista mattoa. Kukaan ei ollut siirtänyt yhtäkään minnekään. Siinä makasivat, isot veltot sikariruumiit, kosteina ja pölyisinä.
Julia astui mattojen yli ja käveli portaat alas. Tosissaan, niin kuin nälkäiset ihmiset aamulla tekevät, mehuttomina haamuina portaita ylös ja alas, valmiina antamaan puoli valtakuntaa kupillisesta appelsiinimehua. Julia ei ollut koskaan nähnyt appelsiinia. Isommat ja vahvemmat olivat vieneet kaikki appelsiinit omiin isoihin tiilitaloihinsa ja mässäilleet niillä kunnes oksensivat tai kuolivat punatautiin. Julia ei ollut nähnyt edes appelsiinin kuoria.
- Eikä tämä sitten ole sosiaalipornoa, vaan kylmä fakta, ettäs tiedät.
Mutta niin Julia siis käveli, näki appelsiineja tai ei. Hän tuli pohjakerrokseen, Erdgeschoss, ja kulki - tahroja huulistaan nuoleskellen - kuolleen hallin poikki ja avasi ulko-oven. Aurinko paistoi.
Kun ovi, joka oli saarnia tai jotain, avautui, Julia tajusi, ettei hänellä ollut kenkiä. Iloinen, riehakas, ilkamoiva, raisu kesätuulen puhuri tarttui hänen mekkoonsa ja oli temmata sen hänen yltään. Mekko kuin purje! Mekoton Julia ei olisi mitään uutta, siis muutamille. Jotkut taas katsoivat häntä jo valmiiksi nenänvarttaan pitkin.
- Anteeksi vain, mutta jos meinaat juuttua libidoinesi tuollaisiin aivottomiin spekulaatioihin tästä Julian-hupakosta, et ikinä pääse kohtaan, missä tyttö tulee suolatorin laidalle.
- Miten ihmeessä sinä voit tietää, että hän menee suolatorille?
Julia tuli suolatorin laidalle. Niin ja siksi tietenkin, että se oli ainoa menemisen arvoinen paikka. Hän näki tädin ja pyysi leipää. Täti antoi. Leivän lisäksi Julia sai neuvon.
- Pikku Julia, mistä olet saanut viiniä?
Julia nuoleskeli huuliaan taas ja taas. Hän oli häpeissään.
- Miten näytätkin ihan lumpulta?
- Minä olen lumppu.
- Pötyä. Sinun pitää naida prinssi.
- Mistä sellaisen löytäisin?
- Ei prinssejä toki puussa kasva, se on aivan totta. Mene silti etsimään.
Ja niin tahrahuuli-Julia lähti etsimään prinssiä. Yllättävää kyllä, prinssi löytyi varsin pian.
- Psst, olet unohtanut maisemakuvauksen.
- Pahus vieköön, olet oikeassa. Siis hiukan maalailua tähän väliin, ennen kuin kerron prinssin ja Julian kipinöivästä kohtaamisesta. Olkoon menneeksi.
Aurinko hymyili taivaalta. Se oli seurannut pikku Juliaa jo kuusitoista vuotta ja odottanut, milloin aika olisi kypsä, tai siis Julia. Nyt auringolla oli vaikeuksia.
- Hyi olkoon, pyyhi tuo pois! En halua kuulla kuolaavasta auringostasi.
- Ei sitten, mutta huomauttaisin, että minä en kertojana ole vastuussa taivaankappaleiden mielihaluista.
No niin. Aurinko kirkasti koko taivaanvahvuuden suunnattomaksi juustokuvuksi kaupungin ylle. Aamukaste tipahteli räystäiltä, ja sammalnukka hioi kosteita pikkuhelmiä katukivien sekaan. Kivirakennukset seisoivat ylväinä ja uljaina. Moraalinen rappio tulossa?
Varis, tuo koruttomaan mustaan pukeutunut portinvartija, liiteli torin yli. Punaposkiset omenat hymyilivät ja odottivat pääsyään porsaan suuhun. Rattaat lonksuttivat alas mukulakiviä, niin kuin niitä työntävä vanha, vääräsäärinen mieskin. Hopeakylkiset, tuoreet lohet aukoivat myyjien pöydillä suutaan virren tahtiin ja ahvenet lauloivat psalmeja.
- Nyt meni liioitteluksi. Kerro mieluummin siitä prinssistä.
Hyvä on. Julia kyseli ihmisiltä, missä prinssejä mahtaisi olla tavattavissa. Useimmiten hänelle oltiin ystävällisiä.
Prinssi löytyi veistämästä suihkulähdettä.
- Suihkulähdettä, taas yksi loppuunkaluttu tylsyys! Et osaa kirjoittaa, apinoit suuria mestareitasi. Pian ihana Juliasi ui fontanassa. Kuulehan, tämä ei ole mikään La dolce vita!
- Älä marmata.
Prinssi veisti suihkulähdettä, siis todella. Mitä minä sanoin moraalisesta rappiosta?
- Anteeksi, sanoi Julia, mutta miksi tuhoat suihkulähdettä?
- Siis? sanoi prinssi.
- Onpa hieno nenä, Julia sanoi.
- Kiitos, sanoi prinssi. - Pidätkö siitä?
- En ymmärrä taidetta, mutta tuo on hieno nenä.
- Sinullakin on kaunis nenä, sanoi prinssi.
- Hih, kiitos, sanoi Julia.
- Hemmetti soikoon, lopeta jo nuo kaarisulut, minä en voi keskittyä tähän syttyvään romanssiin. (Huom! Nimimerkki "Ediittori" poistanut kaarisulut.)
- Minusta sulut ovat keskeisempiä kuin romanssi, ja huomautan, että edustan kertomataiteen perinnettä.
-Pyh. Tämä olisi hyvä juttu, jos et pilaisi sitä noilla typerillä pseudokyynisillä twain-pastisseillasi.
-Paljonko maksat? kysyi prinssi.
-Paljonko s i n ä maksat? Julia kysyi.
Ja katso, sillä hetkellä heille molemmille valkeni, miten suuri sosiaalinen kuilu heidän välilleen oli repeytynyt.
- Tämä on nyt valmis, sanoi prinssi, ja laittoi linkkuveitsensä tuppeen ja ihasteli kättensä jälkeä parin kyynärän päästä.
- Se on henkeäsalpaava. Pakahduttava! sanoi Julia, joka oli nyt oivaltanut puheenparren merkityksen seuraelämässä. Hän kysyi prinssiltä, menisikö tämä naimisiin hänen kanssaan.
-Anna kun näytän ensin linnan, jossa asun, prinssi sanoi.
- Mikäs siinä.
- Tahdotko tulla syömään appelsiineja?
- Mitä ovat appelsiinit? kysyi Julia.
- Aplareita, sanoi prinssi, iski silmää ja nauroi.
Juliakin nauroi. Prinssi kiehtoi häntä.
Prinssi vihelsi paikalle kaksi valkeaa hevosta. Hän ja Julia kiipesivät kamariherrojen avustuksella niiden selkään ja ratsastivat pois.
- Tähänkö Suomi24h-tarinasi loppui?
- Jep.
- - -
Vaikkei tässä nyt omaan kirjoitukseeni olekaan kajottu, niin minä en silti tajua miksi joillain on ihme vimma editoida toisten tekstejä, etenkään kuin heillä ei useimmiten ole siihen minkäänlaisia kykyjä.
Tuossa päällekirjoitetussa versiossa on alkuperäiseltä tekstiltä riisuttu sen kirpeän persoonallinen ilme ja laimennettu se täysin turhin sanamuunnoksin yhdentekeväksi mössöksi, joka vielä kuhisee omituisia lauserakenteita.
Täytyy kyllä myöntää, että kirjoituksesi oli hauskaa luettavaa....tosin voisit vielä vähän kehitellä tämän Julian hahmoa ja kertoa, miksi hän haluaa juuri prinssin matkaan...ja jos vähän lisäisit kertojan ja kuuntelijan/arvioijan vuoropuhelua sekaan...Jos todella haluat tuon julkaista, saat keksiä paremman ja pitemmän tarinan tarinan sisään. Mutta potentiaalia löytyy, kyllä minun mielestäni...
Itseasiassa, kommentoiden nyt *AA*-nimimerkin viestiä, sitä prinssi-juttua ei edes ole tarpeellista selittää. Se kyllä selittyy itsekseen, kun asiaa ajattelee -mikäli olin oikeassa omissa johtopäätöksissäni. :)
Ja Ediittori-idiootti saa hypätä järveen. Inhoan ihmisiä, jotka alkavat editoida muiden tekstejä, varsinkin, jos kirjoittavat ne kokonaan uudelleen.:/
Mutta sitten. Oma mielipiteeni. Aluksi en pitänyt tästä hieman omituiselta vaikuttavasta tarinasta, mutta ne kirjoittajan ja arvostelijan kommentit olivat mainioita ja erikoinenkin lisä, koska ei niitä kai kovin monessa tekstissä näe.
"Psst, olet unohtanut maisemakuvauksen."
Hervotonta.
"Hyi olkoon, pyyhi tuo pois! En halua kuulla sinun kuolaavasta auringostasi."
"Ei sitten, miten tahdot. Mutta huomauttaisin, että minä en kertojana ole missään vastuussa taivaankappaleiden mielihaluista."
Vielä hervottomampaa. :)