Olen jo 50-vuotias nainen. Ihoni on hyvin vaalea ja verisuonet ovat lähellä ihon pintaa. Ihoni on myös kirjava: Sinisen, mustan, violetin,punaisen sävyttämä käsissä ja jaloissa.
Ja olen saanut perinnöksi äidiltäni aina punastuvan 'vian'.
Koko kouluajan minua on kiusattu tästä 'viasta'. Voi niitä varsinkin yläasteella olevia tunteja, mitä henkistä rääkkiä ja kestämistä se oli luokkatovereiden kiusan ja joidenkin opettajien taholta.
Minulta kun opettaja kysyi jotain asiaa, niin jotkut oppilaat kääntyivät yhteistuumin katsomaan minua virne ja ylimielinen asenne kasvoillaan, että kohta tuo punastuu. Ja niinhän sitä punastuu.
Minulla ei ollut ihmisarvoa ollenkaan tämän vaivan takia. Minun seurassa puhuttiin esim. jonkun esitelmän pidettyäni, että punastuiko se? Toinen vastasi että punastui...ja katseet minuun.
Kaiken tuon lisäksi päivittäiset kommentit: Minkä värinen on paloauto? Mikä väri olet liikennevaloista nyt? Mikä on sinun lempiväri?(varmaan punainen). Mikä vika sinulla on naamassa? Onko kuuma? Oletko punainen?jne...
Minut suljettiin ulkopuolelle tämän 'vian' takia monista asioista.
Tuohon aikaan ei puhuttu koulukiusaamisesta ja näin ollen sai olla ihan yksin ongelmansa kanssa.
Työelämään siirtyessä silläkin saralla löytyy ymmärtämättömiä ihmisiä.
Olen saanut aikuisiällä kuulla jos minkälaista kommenttia ja elettä: Minun kasvoihin on näytetty taskulampulla valoa virne suupielissä(punastu nyt!),minun kasvoihin on tökännyt kollega sormillaan joka sanoo tsiih(eli kuuma rauta polttaa), minua on nuorena työntekijänä sekoitettu tahallaan asioissa yhteistuumin katsoen koko ajan kasvoihin nauraen(nöösinä ollessa), minua on verrattu tomaattiin, minua on töllötetty ilkikuriseti koko ajan tietäen että punastun,auton jarruvaloja on poljettu lausahtaen: tuntuuko tutulta, mielipiteitäni on arvosteltu koska olen punastuja, minulle ei ole suotu mahdollisuutta edetä urallani koska punastun(luullaan että se on heikkouden merkki), muut saa 'tärkeät' tehtävät töissä(koska olen punastuja), ja se edelleenkin työelämässä olevat kommentit: Miksi olet noin punainen, onko kuuma, mikä sinulla on, toiselle työkaverille kommentit:olenko nyt niin punainen kun tuo(minä), älä punastele,miikää nyyt oon kuun puunastelet,....Lista on loputon.
Ja se tunne ettet ole minkään arvoinen, se ei helpota vaikka ikää on jo kertynyt.
Pidetään jotenkin tyhmänä ja ryhmään kuulumattomana tämän vaivan takia.
Kukaan ei mahda mitään sille, minkälaisena syntyy. Mutta aina on näitä kiusaajia ja ymmärtämättömiä ihmisiä, jotka saavat jonkun ihmisen koko elämän pilalle.
Ja olen saanut perinnöksi äidiltäni aina punastuvan 'vian'.
Koko kouluajan minua on kiusattu tästä 'viasta'. Voi niitä varsinkin yläasteella olevia tunteja, mitä henkistä rääkkiä ja kestämistä se oli luokkatovereiden kiusan ja joidenkin opettajien taholta.
Minulta kun opettaja kysyi jotain asiaa, niin jotkut oppilaat kääntyivät yhteistuumin katsomaan minua virne ja ylimielinen asenne kasvoillaan, että kohta tuo punastuu. Ja niinhän sitä punastuu.
Minulla ei ollut ihmisarvoa ollenkaan tämän vaivan takia. Minun seurassa puhuttiin esim. jonkun esitelmän pidettyäni, että punastuiko se? Toinen vastasi että punastui...ja katseet minuun.
Kaiken tuon lisäksi päivittäiset kommentit: Minkä värinen on paloauto? Mikä väri olet liikennevaloista nyt? Mikä on sinun lempiväri?(varmaan punainen). Mikä vika sinulla on naamassa? Onko kuuma? Oletko punainen?jne...
Minut suljettiin ulkopuolelle tämän 'vian' takia monista asioista.
Tuohon aikaan ei puhuttu koulukiusaamisesta ja näin ollen sai olla ihan yksin ongelmansa kanssa.
Työelämään siirtyessä silläkin saralla löytyy ymmärtämättömiä ihmisiä.
Olen saanut aikuisiällä kuulla jos minkälaista kommenttia ja elettä: Minun kasvoihin on näytetty taskulampulla valoa virne suupielissä(punastu nyt!),minun kasvoihin on tökännyt kollega sormillaan joka sanoo tsiih(eli kuuma rauta polttaa), minua on nuorena työntekijänä sekoitettu tahallaan asioissa yhteistuumin katsoen koko ajan kasvoihin nauraen(nöösinä ollessa), minua on verrattu tomaattiin, minua on töllötetty ilkikuriseti koko ajan tietäen että punastun,auton jarruvaloja on poljettu lausahtaen: tuntuuko tutulta, mielipiteitäni on arvosteltu koska olen punastuja, minulle ei ole suotu mahdollisuutta edetä urallani koska punastun(luullaan että se on heikkouden merkki), muut saa 'tärkeät' tehtävät töissä(koska olen punastuja), ja se edelleenkin työelämässä olevat kommentit: Miksi olet noin punainen, onko kuuma, mikä sinulla on, toiselle työkaverille kommentit:olenko nyt niin punainen kun tuo(minä), älä punastele,miikää nyyt oon kuun puunastelet,....Lista on loputon.
Ja se tunne ettet ole minkään arvoinen, se ei helpota vaikka ikää on jo kertynyt.
Pidetään jotenkin tyhmänä ja ryhmään kuulumattomana tämän vaivan takia.
Kukaan ei mahda mitään sille, minkälaisena syntyy. Mutta aina on näitä kiusaajia ja ymmärtämättömiä ihmisiä, jotka saavat jonkun ihmisen koko elämän pilalle.
Vastaukset 4
Vanhimmat
VAI NIIN
Täällä on näköjään paljon nuoria kirjoittelemassa, koska tällaisen 50-kymppisen kirjoitukseen ei kukaan vastaa.
Se on faktaa että jos omaa herkän ihon ja siihen vielä punastumis-oireen, niin se ei lopu lääkkeillä eikä iän myötä. Siitä saa kärsiä lopunikää.
Eri asia on minkälaisessa elinympäristössä elät,missä olet töissä,hyväksyykö puolisosi sinut punastelijana,...jos sillä saralla asiat ovat hyvin, ettei kukaan kiusaa ja mollaa sinua herkkää ihmistä, niin elämä on mukavaa.
Aina ei ole näin, minun kohdalla ainakaan.
Olen työelämässä ja asiakaspalvelijana. Joka päivä saa mennä pelonsekaisin tuntein töihin tietäen punastuvansa monta kertaa päivän aikana. Helpotusta tuohon ei tule kollegoitten kommentit siitä miten punainen olet, tai asiakkaiden säälivät katseet tai joidenkin kommentit.
Tämä helvetti pitää vaan sisulla mennä. Ei sitä punastujasta ja herkästä tule koskaan muuta.
En tiedä mitä ajattelette kommentistani mutta en missään nimessä halua vähätellä tai loukata teitä ihania punastelijoita,olen itse jännittäjä mutta en punastele.tunnen kyllä joskus että poskia kuumottaa kun häpeän itseäni.Olen itse asiakaspalvelussa ja joskus minulla käy esim pikkutyttöjä karkkiostoksilla jotka jännittäessään punastelevat ja ujostelevat minua.Minä aina liikutun silloin!Minusta se on inhimillisyyden merkki ja sellaiset ihmiset ovat toden totta herkkiä ja empaattisia.Sääli että jotkut tyhmät pitävät tätä pilkkaamisen arvoisena asiana.Minä ihailen tällaisia ihmisiä,en voi sietää liian itsevarmasti esiintyviä ihmisiä jotka luulevat olevansa parempia kuin muut vain sen takia että heidän jännittämisensä ei näy ulospäin...
Rohkea ei ole se joka ei pelkää vaan se joka toimii pelosta huolimatta!!
Hei Elanteeksi. Olen käynyt kaikki nuo läpi. Kouluaikaiset, työelämässä. Olin melkein jo unohtanut. Olen pääasiassa parantut nyt 60-vuotiaana, ehkä 5-6 vuotta olen ollut aika itsevarma ja pystyn kahvipöydässä ja kokouksissa ottamaan puheenvuoroja, kertomaan vitsejä ja muutenkin keskustelemaan normaalisti. Nyt kun luin kirjoituksesi, aloin miettimään, mikä minut on parantanut. Mitään muuta muutosta elämässäni en tiedä kun avioero suhteesta, jossa minua ei arvostettu ja vaihdevuosihormoonivalmisteen käyttö. Eli olisiko syy ensisijaisesti hormoonitoiminnan häiriöstä? Mutta tiedäthän sen, että vaiva on monilla, keskityt vain niin itseesi että et huomaan sitä muilla. Monet punastuvat, lähtevät keskenkaiken pois, välttävät puheisiinosallistumista jne. On kyllä yleisempää kuin uskoisi. Kyllä nykyisinkin joskus punastun, mutta pystyn kuittamaan huumorilla, eli olenko parkkiintunut. Nyt on niin fiksuja työkavereita, etteivät vinoile ollenkaan.
Aikanaan kävin jopa lääkärissä, joka ehdotti beta-salpaajaa, mutten koskaan ostanut sitä.