Kaukosuhteet on p*****stä

Mä päätin pari vuotta sitten, että en enää koskaan lähde kaukosuhteeseen.

Kun olin kaukosuhteessa, se oli aluksi mielenkiintoista ja jännää jollain tavalla. Mutta kun aikaa kului, se alkoi olla rasite. Ei ollut enää omia vapaita viikonloppuja, omaa perhettä tuli nähtyä harvemmin, rahaa paloi junalippuihin. Ja sitten kun toinen ei ollut kovin sosiaalinen, kökötimme hänen asunnossaan viikonlopun. Ja vastaavasti minun luonani olimme aina kaksin, koska häntä ei kiinnostanut tutustua minun kavereihini.
Minulle ei ainakaan sovi kaukosuhde. Tarvitsen suhteen jossa on spontaaniutta. Ei jaksa aina sopia näkemisiä kalenteri kourassa. :)

Ap:lle, elämässä täytyy ottaa riskejä. Niistä opit elämää ja saatat löytää sellaista mikä tekee sinusta onnellisen. Katsele rauhassa mihin suuntaan suhteenne menee. Jos vielä vuoden kuluttua suhde tuntuu hyvältä, niin anna mennä. :) Rakkaus ja kaipaus on hienoja asioita, vaikka ne välillä raastaakin sisintä. :)

tuttu juttu. ite jouduin eroamaan duunista rakkauskipujen vuoksi.

miehenä oli todella vaikea tehdä töitä, kun jatkuvasti otti eteen ja kyyneleet vain valui pitkin poskia.

en halua edes miettiä, mitä työkavereiden päässä on mahtanut liikkua...

Raskastahan tämä tällainen on... Otin vastaan toisella paikkakunnalla olevan työpaikan, joka merkitsee paljon urallani. Vaikka kysymyksessä ei olekaan mikään erityisen pitkä pesti, tuntuu omasta perheestä erossa oleminen raskaalta.

Työni on sen verran haastavaa, että töissä ei juuri ehdi pyöritellä muita asioita mielessä, ylitöitä on pakko tehdä ja iltaisinkin saattaa vielä pyöriä työasioita mielessä. Yksinäiset illat ovat kuitenkin kurjia, vaikka Skype onkin päällä koko ajan. Laiha lohtu nähdä perhe kameran välityksellä, mutta pystyypähän ainakin keskustelemaan iltapuuhien lomassa.

Yritän suhtautua tähän ajanjaksoon positiivisesti, ajattelemalla, että tämä merkitsee paljon paitsi itselleni, myös koko perheelle. Samalla sitä myös huomaa, että omat rakkaat ovat rakkaimmista rakkaat, eikä elämää ilman heitä voisi enää edes kuvitella. Puolison tuki on ehdoton tällaisen elämänvaiheen kanssa painiskellessa, ilman ehdotonta tukea en olisi koskaan tehnyt tällaista ratkaisua.

Kuulostaa teidän vastausten perusteella siltä, että ikävä ei tule helpottamaan ajan kanssa. Kai sitä sitten on vaan opittava tulemaan sen kanssa jotenkin toimeen, keksittävä keinot joilla keskittyä muihinkin asioihin välillä, vaikka olisikin ikävä. Mitään vinkkejä siihen, miten se tehdään?

Oon ollut kerran kaukosuhteessa, ikävä oli raastava mutta minkäs teet kun olet niin rakastunut että et voi olla ilmankaan.
Päätimme aluksi että emme edes ryhdy suhteeseen, vaan ollaan pelkästään kavereita, koska ehtisimme nähdä ehkä kerran kuukaudessa. Jatkuva ikävä oli silti koko ajan kummallakin, ja oltiin kumpikin oltu mustasukkaisia toisistamme. Pakottava tarve stalkata toista facebookissa, ja miettiä onkohan sillä nyt tuon tai tuon kanssa jotain juttua jne. Hermoja repi sekin kun kuvitteli hänet jonkun toisen kanssa.

No sitten tapasimme, ja kyllähän sen heti huomasi että tunteet oli edelleen molemminpuoliset, ja sitten se kaukosuhde alkoi. Helpompaa oli kuitenkin olla kaukosuhteessa kuin erikseen.
Kaukosuhdetta kesti päälle vuosi, sen jälkeen asuttiin n. vuosi yhdessä, viime kesänä erottiin kun tuntui että sittenkin halutaan elämältä eri asioita.

Tosiaan joskus se kaukosuhde on se ainut ratkaisu, jos ikävä on joka tapauksessa. Ei se mikään suhteen ihannetila ole ainakaan mulle, mutta joskus ei ole muita vaihtoehtoja.