Kävittekö armeijan ja miten koitte sen ajan? Entä sitä edeltävän ja jälkeisen ajan?
Miehet!
intd
221120
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Jep ja oli elämäni yksi suurimpia virheitä mennä sinne paskaan.
Samaa kiusaamista ja syrjimistä mikä oli alkanut jo tarhassa ja jatkui koulun kautta armeijaan.
Ei voi kyllä käsittää kuinka lapsellisia ja alkeellisia ihmiset ovat tuollaisissa laitoksissa, kantahenkilökunta mukaan ottaen.
Kävin armeijan paikoissa joissa 99 % porukasta oli pääkaupunki seudulta ja sen kyllä huomasi.
Pelkästään jo se että olit ihan muualta kuin muut aiheutti kiusaamista, myös kantahenkilökunnan puolelta.
Henkisesti armeija oli helvetin raskasta aikaa kiusaamisen takia.
Jos oot erilainen, ajattelet erilailla, olet muualta niin kannattaa pitää asiat omana tietona ja muutenki olla omissa oloissa.
Armeija on ihan kuin joku lastentarha tai peruskoulu, kun joku idiootti keksii jotain tyhmää tai kiusaa jotain niin lähes kaikki menee siihen heti mukaan.
Joukossa tyhmyys tiivistyy.
Valittaminen ei auttanut asioita yhtään, päin vastoin.
Vaikka teki valituksia korkeimmalle tasolle niin ei mitään auttanut.
JA sitten vasta joutuikin kaikien silmätikuksi ja sai paskaa niskaan entistä enemmän.
En suosittele armeijaa kenellekään.
Armeijan jälkeen sama paska jatkui siviilissä niinkuin ennen armeijaa.
Herää vain kysymys, kuinka ammattitaidotonta väkeä on ollut tarhassa ja koulussa töissä, kun ovat sallineet syrjimisen ja kiusaamisen...
Toinen asia on, että tietävätkö vanhemmat, jos heidän poikaansa kiusataan vai kokevatko pojat häpeällisempänä sen, että ovat kiusattuja eivätkä halua vanhempiensakaan asiasta tietävän...? Eikö vanhemmista ole apua?
Tuntuu, että paras tapa lopettaa kiusaminen, olisi se, että vanhempi menisi kouluun ja karjaisisi perkele, NYT LOPPU KIUSAAMINEN! ja asia olisi sitten siinä. Jos vanhempi (varsinkin äideillä taitaa olla taipumusta tähän) vain hyssyttelee ja säälittelee lastaan, niin se vain ylläpitää tilannetta.
Se, että vanhempi menee kouluun ja laittaa rajat kiusaajille, saattaa kuulostaa nololta lapsesta, mutta se on tehokas konsti ja mitä on yksi julkinen nolo tilanne verrattuna elinikäiseen vastaavaan?
Nyrkki pöytään kerran ja se on siinä! Soittakoot koulussa sitten vaikka poliisit paikalle, jos rupeaa muita vastavuoroisesti pelottamaan. Kyllä yhdellä pienellä lapsella on oikeus käydä koulua myös pelkäämättä muita ja sitä paitsi kysymys on l a p s i s t a. Ei aikuisten pitäisi pelätä lapsia.
Itsekin olin koulukiusaamisen uhri aikoinaan. Tosin sillä erotuksella aloittajaan että vedin aina aika ajoin kiusaajiani turpaan, 1*1 pärjäsin hyvin mutta 5*1 otteluissa otin aina pataani. Turpaan ottoonkin tottuu, varsinkin jos on tullut raiskatuksi lapsena. Aina välillä kiusaajani jäivät haukkomaan maahan henkeään, kun olin lyönyt ilmat pihalle heidän keuhkoistaan. Yleensä tämän jälkeen he valittivat opettajille, jotenkin kummasti opettajat uskoivat aina ennemmin heitä kuin minua (itsekin olin yrittäyt samaa saamatta apua, koska olin opettajien mielestä niin isokokoinen ja voimakas että pärjäisin itsekseni (mikä oli tavallaan tottakin, annoin 1*1 otteluissa 95% turpaan kaikille ikäisilleni)).
Opin jo nuorena että ainoa ihminen johon voi luottaa olen minä, muut valehtelee oman etunsa mukaan (mukaan lukien nais ystävät, joita on ollut pari "vakavempaa").
Vittuilijoita löytyy välillä edelleenki, mutta nykyisin olen löytänyt väkivaltaakin rakentavampia keinoja selviytyä heistä. Tosin välillä väkivaltaa ei voi välttää, olen hyväksynyt sen osaksi elämääni jo nuorelta iältä lähtien (olenhan niin iso ja vahva muiden mielestä...). On fyysisellä välien selvittelyllä se etu että jos sattuu voittamaan niin harvemmin se riita pukari tulee enää ainakaan yksin vastaan.
Armeijan kaltaiset laitokset ovat todellisia ongelmapaikkoja niille jotka eivät sopeudu joukkoon samalla lailla kuin muut. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja armeijassa on sekalainen seurakunta joka lienee jatke yläasteelle.
Ei ole kokemusta armeijasta, mutta tuon voi jo arvata pelkällä "mutulla". Syy on yksin kertaisesti siinä ultrasosiaalisuuden määrässä mitä tuommoiset paikat vaativat ja jos ei siinä leikissä pärjää niin jää hetimiten ulkopuolelle ja yleensä idiotismi lisääntyy seurahengessä.
"Armeija on ihan kuin joku lastentarha tai peruskoulu, kun joku idiootti keksii jotain tyhmää tai kiusaa jotain niin lähes kaikki menee siihen heti mukaan.
Joukossa tyhmyys tiivistyy. "
Niin armeija kun onkin just sellainen paikka, jossa ei olla koskaan hyväksytty minkäänlaista asioiden kyseealaistamista, itsenäistä ajattelua ja massasta poikkeavuutta. Just tämän vuoksi armeija ei sovikaan kenellekkään sellaiselle henkilölle, joka osaa ja uskaltaa kyseenalaistaa vähänkin näitä armeijan opettamia rasistisia ja vihamielisiä elämänarvoja, joiden mukaan muita ihmisiä on aina oikeus syrjiä heidän mielipiteiden ja erilaisuutensa takia.
Itse kävin aikoinaan siviilipalveluksen, mutta harkitsin vakavissani myös totaalikieltäytymistä. Silloin ei vaan rohkeus riittänyt totaalikieltäytymiseen, mutta nyt jos se asevelvollisuus tulisi mulla ajankohtaiseksi, niin alkaisin ihan ilman muuta just totaalikieltäytyjäksi.
Kotiseudulla ihmiset eivät kyllä voineet sietää sitä, kun tiesivät mun olevan sivari ja sen takia sain kuulla ja kokea aina jatkuvaa vittuilua ja syrjintää joka paikassa sen sivarivalintani takia. Tämän vuoksi muutinkin Helsinkiin, kun en kestänyt asua tollaisessa ahdasmielisessä ympäristössä, jossa saa kuulla aina joka paikassa niitä armeijajuttuja ja kokea kaikenlaista syrjintää oman valintansa takia. Kotiseuduille en meinaa koskaan enää takaisin palata, kun on mennyt välit poikki siellä niin monien ihmisten kanssa, enkä muutenkaan koskaan siellä viihtynyt. Helsingissä onneksi on helppoa elää siinä mielessä, jos ei ole halunnut sitä asepalvelusta suorittaa, koska täällä niistä armeijajutuista ei puhuta juuri koskaan.
itseäni on kans kiusattu peruskoulusta amikseen ja armeijaan. ainoa paikka missä olen tuntenut itseni hyväksytyksi on työpaikoilla, missä olen ollut töissä.
En ikinä kehdannut kertoa kiusaamisesta vanhemmilleni. Kyllä äiti sen huomas kun joka päivä ala-asteella koulusta tullessani melkein itkin. Koin äidin kyselyt kiusaamisestani todella häpeäälisiksi ja suutuin jos asiasta kyseltiin. Kotonani oli kristillinen kasvatus, eikä minkäänlaisia pahantekoja sallittu. Kun joskus saan omia lapsia, annan niille luvan ja kehotan vetäistä kiusaajia turpaan. Käsken vielä sanoa, että isä käski lyödä jos häntä kiusataan. tai jos ei luonteeltaan kykene lyömään käsken aiheuttamaan vaikka aineellista pahaa, piilottelemaan ja pöllimään kiusaajan tavaroita.
Armeijassakin minut suljettiin melkein ulkopuolelle ja naljailtiin koko ajan, en koskaan välittänyt puheista enkä edes näyttänyt loukkaantuneeni niistä, mutta silti pyrin ottamaan mahdollisimman vähän kontaktia ihmisiin joista en pitänyt.
Tämä menneisyys vaikuttaa vahvasti elämääni. parisuhdeasioissa en uskalla edetä, ajattelen etten kuitenkaan kelpaa ja olen itsekkin epävarma haluanko suhteeseen. Nytkin on juttua meneillään naisen kanssa viestitystasolla, mutta luulen senkin kaatuvan saamattomuuteeni ja omaan epävarmuuteeni.
Sai pystyttää telttaa keskelle suota vesisateessa, ja sit nukkua vesilammikossa.
Sivaripelle olin.
Nykyään on helppoa kun voi vaan sanoo et meen sivariin tai totaaliin ja silvä selvä.
Joskus ennen kun itsekin kävin tuon paskan niin olisin mennyt mieluummin sivariin jos ois vaan ollu helppoo ja yksinkertaista.
Siihen aikaan jo pelkän sivarin mainitseminen tiesi vaikeuksia kutsunnoissa ja passitusta kallotohtorille tai vuosien lykkäystä ja uudelleen kutsuntoihin menoa.
Pari kaveria hommas itelleen hullunpaperit vaan sen takia et ei joudu koskaan tekemisiin armeijan kanssa, ite en halunnut mitään hullun papereita.
Siihen aikaan ei tosiaan suvaittu edes harkita tai keskustella mistään kieltäytymisistä.
Tuli kans mieleen semmonen tapaus armeijasta kun siellä oli yks vähän nörtin olonen ja nökönen kaveri joka suoritti aseetonta palvelusta, eli sama armeija kuin muilla mut ei koskenuaseisiin koskaan.
Niin sitä kiusattiin kans niin paljon siellä ettei tosikaan, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja paljon.
Niin ja sit oli näitä alkoholisteja ja narkkareita kans jotka flippaili aina välillä siellä ja sai aina pelätä koska joku käy päälle tai ampuu tai tapahtuu jotain.
Tästähän taisin avautuakin jo johonkin toiseen threadiin. Itse koin armeijan todella positiivisena kokemuksena. Meidän patterissamme (jep, tykistö) ei esiintynyt syrjintää tai kiusausta, vaan henki oli älyttömän hyvä. Itsehän olen koko yläasteajana ollut täysin syrjittynä ja jatkuvasti kiusattuna ihan romahtamisen partaalle asti. Armeijassa huomasin kykeneväni ihan normaaliin elämään ensimmäistä kertaa masennuskauteni jälkeen, kunhan vain tosissaan yritti.
Kävin armeijan vuonna 1995. Tammikuussa menin ja syksyllä pääsin pois. Jostain syystä tykkäsin armeijasta. olin silloin hyvässä kunnossa joten ei ollut ongelmaa jaksamisessa. Alokas ajan olin Kuuskajaskarin saaressa rauman edustalla ja loppuajan olin öRön saarella ja Gyltön linnakkeella. gyltön linnake on korppoossa ja se oli musta hieno paikka. Olin merivalvontamies siellä. Vuorokaudessa oli 2 tuntia merivalvontaa ja loput vapaata. Viikonloppuisin olin 4-6 tuntii kun osa porukkaa oli lomalla. Välillä oli jotain sota harjoituksii mut ne oli kivoja. mettässäkin tuli oltua ihan riittävästi.
Sain myös muutaman kuntsarin alokas ajalta kun olin hyvä ampuja.
Gylton linnakkeella sai kalastella, ja urheilla vapaa-ajalla paljon ja aika meni nopeesti. armeijan jälkeen asuin turussa pari vuotta töitä tehden kunnes muutin takas raumalle. Amiksesta menin melkein suoraan armeijaan, mut eipä haitannut.
Miksette mene kantahenkilökunnaksi?
Tykkäsin armeijasta mut en niin paljoo et olisin halunnut jäädä sinne asumaan. kyllä se 285 päivää riitti mulle mainiosti
Palstalla itkeskelee ja morkkaa armeijaa pääosin sellaiset ketkä eivät ole edes armeijaa käyneet eivätkä siitä mitään tiedä.Olkaa sit sivarissa lastentarhassa pojille mallia näyttämässä nenärengas nenässä.Työelämä ei kyllä kaipaakkaan teitä sivari ja hippipellejä.
Armeijan käy ne säälittävät pellet jotka muutenkin tottelevat kaikkia ja tekevät mitä käsketään, ei mitään omaa ajattelua vaan perseen pyyhkimiseenkin odotetaan lupaa. Ajatelkaa omilla aivoillanne, tehkää kuten itse haluatte tehdä. Ei kukaan aidosti vapaa tarvitse toista ihmistä käskemään.
Turha kommentti numero 1
Kaikki ketkä ei ole käynyt armeijaa tai eivät aio käydä, ovat todellisia pas..kahousuja ja velliperseitä jotka imevät äitinsä tissiä loppuelämänsä
Turha kommentti numero 2
Intin kävin. Pääsin / jouduin varuskuntaan jonne ei eksynyt ketään tuttuja ja joka oli muutenkin niin kaukana että viikonloppuvapaasta meni noin 11 tuntia pelkkään reissaamiseen.
Ennen inttiä pelkäsin että joutuessani samaan läjään ikäluokkani kaikkien eri sosioekonomisten ryhmien edustajien kanssa niin homma menee ihan keturalleen. Tarkoitan siis että suurin osa ihmisistä on käytännössä idiootteja ja siitäkin porukasta huomattava osa on egoistisia öykkäreitä ja muita kriminaaleja.
Kyllä, tapasin intistä paljon ääliöitä. Mutta, ei, en joutunut olemaan heidän kanssaan niin tiiviissä tekemisessä kuin pelkäsin. Minkäänlaista kulttuurien yhteentörmäystä ei syntynyt, ei edes tapeltu, ei edes kiusattu "pienempiä". Kun kaikki ovat samanlaisissa turtles-puvuissa ja tekevät samoja juttuja niin eroavaisuudet hälvenivät. Itse asiassa 50 % porukasta oli ihan kivaa, loput 50 % mölisivät siellä taustalla. Joukossa oli tietysti aina muutama värikkäämpi persoona.
Itse aika intissä: eniten v****** kylmät lattiat ja märät sukat. Opin rötväileen ja pakoileen vastuuta. Rupesin arvostamaan lämpöpattereita ja sokerimunkkeja. Ja lattialle nukahtaminen keskellä päivää oli ihan jees. Opin myös että univormulla voi saada naisen (wautsi, en olis ikänä uskonu), ei se lyyli kovin kummoinen ollut mutta oli kumminkin. Elettiin siis aikaa jolloin oli vielä käytössä asialliset lomapuvut. Opin myös syömään aina kun aspuskaa oli tarjolla, lihoin intissä reippaasti, reippaasta liikunnasta huolimatta. Intin alkupuoli oli semmoista inhonsekaista tunnetta että ei herramunjee kaikkeen sitä joutuukin. Loppupuoli tuntui oikeastaan ihan siedettävältä. Suoraan sanoen aloin jo laitostua. Ja löytää itselleni sopivat porsaanreiät ja toiminnot. Esim. liikuntasalin vapaaehtoinen päivystysvuoro oli ihan asiaa; sain lueskellä eväineen mitä huvitti ilman että ääliöt mekaistaa vieressä jostain telkkarin höpöhöpöstä.
Intin jälkeen olen ollut sitä mieltä että inttin pitäis mennä pikkupoikana kun rosmo- ja poliisileikit, pyssyt, isot koneet, telttailu ja muu "seikkailu" oli vielä kova sana.
Vaikka kyllä siellä jotain ihan älyvapaitakin tyyppejä oli... niinku se yks lääkintämies polilla joka ei osannu muusta kailottaakaan kun jostain homojutuista, uskomaton mielikuvitus kaverilla. Se oli varmaan päässy ihanne "duuniinsa".
Jälkikäteen aatellen homma oli aikas iisiä ja kun asenne on kohdallaan, sopivasti "hällä väliä" -tyyliä ja itsekkyyttä niin se on ihan messevää. Aatelkaa ny, ite ei tartte päätään vaivata, vaatteet ja sapuska talon puolesta, sotkussa voi törsätä päivärahojaan ja IV:llä käydä vetämässä kuppia ihan vapautuneesti ja kaikki pitää sitä ihan normaalina.
11 kk käytännössä 24/7 valtion leivissä tietysti jättää pikkuisen jälkiä. Vikana päivänä olo oli jopa epätodellisempi kuin ekana. Että tässäkö se nyt oli. Olis voinu kuvitella että sitä olis viä jatkunu pari vuotta niinku Venäjällä. Mutta ei, siinä sitä seistä möllötti siviileissä kadulla ja katteli kevätaurinkoa menolippu taskussa ja mietti että mitähän sitten tekis. Paljon vapautuneempi ja tyhjempi olo kuin silloin kun valmistuu koulusta.
"11 kk käytännössä 24/7 valtion leivissä tietysti jättää pikkuisen jälkiä. Vikana päivänä olo oli jopa epätodellisempi kuin ekana. Että tässäkö se nyt oli. Olis voinu kuvitella että sitä olis viä jatkunu pari vuotta niinku Venäjällä. Mutta ei, siinä sitä seistä möllötti siviileissä kadulla ja katteli kevätaurinkoa menolippu taskussa ja mietti että mitähän sitten tekis. Paljon vapautuneempi ja tyhjempi olo kuin silloin kun valmistuu koulusta."
Totuuden sanoja. Intti kun loppu niin oli kyllä ammottavan tyhjä olo.
Kävin ja ihan hyvät muistot jäi. Menin sinne mielenkiinnolla. Siellä tunsin kuuluvani porukkaan, ja olikin outoa, kun muut tarvittaessa jeesasivat, ihan pyytämättäkin. Jostain syystä itseäni ei ahdistanut intissä yhtään, vaikka olisi voinut kuvitella, että tuollainen paikka nimenomaan lisäisi sitä. Kouluaikoina ahdisti välillä pahastikin. Muistan, kun lähdin pois kasarmialueelta viimeisen kerran, niin tuli hivenen haikea olo. Ei nyt niinkään inttiä itseään, mutta sitä kaverihenkeä, kun oltiin samassa jamassa ja puhallettiin samaan hiileen.
Intin jälkeen oli vähän varmempi olo, kun oli ollut yksi muista, eikä se, jota muut osoittelevat, kuten kouluaikoina. Mielestäni ihan hyvä kokemus, vaikka olihan siellä paljon paskaakin. Elämäni kylmimmän talven vietin Vekaranjärven viidakoissa.
Olin armeijassa 1974-1975. Jos vittuilun jättäis pois, jäis vaan suuauki.
Jotain olis kai pitänyt oppiakin, mutta ryhmänjohtajien ainoana päämääränä oli kuitata itse koetut vittuilut!