Esikoinen on nyt hiukan vajaa 1,5-vuotias ja omat ajatukset askartelee päivittäin seuraavan ajatuksen parissa: Toinen lapsi vaiko ei. Aiemmin ajattelin, että ehdottomasti kaksi lasta, jos vain mahdollista. Esikoisen vauvavuoden jälkeen asiasta on tullut yksi suuri kysymysmerkki, joskin enemmän olen kallellani "ei" vaihtoehdon puolelle. Niin moni asia mietityttää, että olen välillä ihan pyörällä päästäni näitä ajatuksia kelaillessani.
Ensinnäkin esikoinen valvotti koko ensimmäisen vuoden niin paljon, että väsymys oli käydä ylivoimaiseksi. Lähipiiri epäili jo masennusta, mutta itse tiesin kyllä että kyse oli vain unen puutteesta. Asiat korjaantuivatkin nopeasti, kun lapsi n. vuoden iässä alkoi nukkua öitään hyvin. Yhden lapsen kanssa oli vielä mahdollista saada pienet tirsat joskus päivisin (nukkui päiväunetkin huonosti), mutta kahden kanssa tilanne olisi taas aivan erilainen. Lapsi ei nytkään nuku enää kuin yhdet n. 1,5h päikkärit eivätkä nekään välttämättä osuisi yksiin vauvan unien kanssa. Miten siis selviäisin järjissäni taas yhdestä unettomasta vuodesta :)?
Toinen seikka on se, että esikoisen kanssa imetys takkuili pitkään ja ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä imettämistä. Miten pystyisin huolehtimaan isommasta ( kotitöistä), jos istuisin taas tuntikausia sohvalla imettämässä pientä. Miten saisin kaiken sujumaan niin ettei esikoinen kärsisi tilanteesta?
Kolmas seikka on se, että minua odottaa hoitovapaalta palatessani vakituinen työpaikka, jossa viihdyn ja palkkakin on tietysti huomattavasti parempi kuin kotihoidontuki... Toinen lapsi merkitsisi tietysti työhönpaluun lykkääntymistä enkä tiedä, jaksaisinko olla kotiäitinä vuosikausia. Kuitenkin haluan hoitaa lapsen/lapset kotona mahdollisimman pitkään ja taloudellisesti se todennäköisesti olisi joten kuten mahdollistakin. Tuntuisi siis väärältä viedä toinen lapsi hoitoon huomattavasti aiemmin kuin esikoinen vain sen vuoksi, että itse kaipaisin vaihtelua ja erilaisia haasteita arkeen.
Neljäs seikka on se, että mies on yrittäjä ja hyvin paljon pois kotoa. Kaikkiin "miten jaksan, miten järjestän, miten selviän" -ongelmiin minun olisi siis löydettävä resurssit ihan omasta itsestäni. Isovanhemmat asuvat kyllä lähellä ja auttavat mahdollisuuksien mukaan, mutta ovat kuitenkin vielä työelämässä eivätkä eläkkeellä olevinakaan tietenkään korvaisi poissaolevaa isää. Hän kyllä sanoo haluavansa toisen lapsen ja kuittaa minun epäilykseni asian suhteen sanomalla, että aina jotenkin selvitään ja lupailemalla olla aktiivisemmin apuna, mutta ne lupaukset olisi sitten oikeasti lunastettava. Muuten selviytyminen revittäisiin taas minun selkänahastani (ja yöunistani...)
Kaikki järkisyyt siis sanovat "ei" toiselle lapselle ja olen sen itselleni tehnyt jo moneen kertaan selväksi. Mutta silti jää tämä haikea ja surullinen olo. Kaipa se on vain luopumisen vaikeutta. Olisi kuitenkin kiva kuulla kokemuksia äideiltä, jotka ovat olleet edes suunnilleen samanlaisessa tilanteessa ja tehneet sitten ratkaisun suuntaan tai toiseen.
Ensinnäkin esikoinen valvotti koko ensimmäisen vuoden niin paljon, että väsymys oli käydä ylivoimaiseksi. Lähipiiri epäili jo masennusta, mutta itse tiesin kyllä että kyse oli vain unen puutteesta. Asiat korjaantuivatkin nopeasti, kun lapsi n. vuoden iässä alkoi nukkua öitään hyvin. Yhden lapsen kanssa oli vielä mahdollista saada pienet tirsat joskus päivisin (nukkui päiväunetkin huonosti), mutta kahden kanssa tilanne olisi taas aivan erilainen. Lapsi ei nytkään nuku enää kuin yhdet n. 1,5h päikkärit eivätkä nekään välttämättä osuisi yksiin vauvan unien kanssa. Miten siis selviäisin järjissäni taas yhdestä unettomasta vuodesta :)?
Toinen seikka on se, että esikoisen kanssa imetys takkuili pitkään ja ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä imettämistä. Miten pystyisin huolehtimaan isommasta ( kotitöistä), jos istuisin taas tuntikausia sohvalla imettämässä pientä. Miten saisin kaiken sujumaan niin ettei esikoinen kärsisi tilanteesta?
Kolmas seikka on se, että minua odottaa hoitovapaalta palatessani vakituinen työpaikka, jossa viihdyn ja palkkakin on tietysti huomattavasti parempi kuin kotihoidontuki... Toinen lapsi merkitsisi tietysti työhönpaluun lykkääntymistä enkä tiedä, jaksaisinko olla kotiäitinä vuosikausia. Kuitenkin haluan hoitaa lapsen/lapset kotona mahdollisimman pitkään ja taloudellisesti se todennäköisesti olisi joten kuten mahdollistakin. Tuntuisi siis väärältä viedä toinen lapsi hoitoon huomattavasti aiemmin kuin esikoinen vain sen vuoksi, että itse kaipaisin vaihtelua ja erilaisia haasteita arkeen.
Neljäs seikka on se, että mies on yrittäjä ja hyvin paljon pois kotoa. Kaikkiin "miten jaksan, miten järjestän, miten selviän" -ongelmiin minun olisi siis löydettävä resurssit ihan omasta itsestäni. Isovanhemmat asuvat kyllä lähellä ja auttavat mahdollisuuksien mukaan, mutta ovat kuitenkin vielä työelämässä eivätkä eläkkeellä olevinakaan tietenkään korvaisi poissaolevaa isää. Hän kyllä sanoo haluavansa toisen lapsen ja kuittaa minun epäilykseni asian suhteen sanomalla, että aina jotenkin selvitään ja lupailemalla olla aktiivisemmin apuna, mutta ne lupaukset olisi sitten oikeasti lunastettava. Muuten selviytyminen revittäisiin taas minun selkänahastani (ja yöunistani...)
Kaikki järkisyyt siis sanovat "ei" toiselle lapselle ja olen sen itselleni tehnyt jo moneen kertaan selväksi. Mutta silti jää tämä haikea ja surullinen olo. Kaipa se on vain luopumisen vaikeutta. Olisi kuitenkin kiva kuulla kokemuksia äideiltä, jotka ovat olleet edes suunnilleen samanlaisessa tilanteessa ja tehneet sitten ratkaisun suuntaan tai toiseen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Itse painiskelen samojen kysymysten ja tuntemusten äärellä. Päädyin siihen, että päätös toisesta lapsesta tehdään vasta sitten kun olen ollut tovin työelämässä taas. Nykyisellään olen niin tympääntynyt kotona olemiseen, etten voisi kuvitellakaan jääväni vielä vuosiksi kotiin. Ja samoin kuin sinulla, haluan kuitenkin tarjota sille mahdolliselle pikkusisaruksellekin pari ensimmäistä vuotta kotona oloa, kuten esikoinen saa olla.
Valitettavasti taitaa olla niin, että jos miehestä ei kotona ollessaan ole ollut apua tähänkään mennessä, niin ei se toinen lapsi asiaa miksikään muuta. Joten päätökset kannattaa tehdä siitä lähtökohdasta, jaksaako aidosti oikeasti itse yksin.
Eipä tainnut kirjoituksestani olla sulle apua, koska en vielä ole niihin ratkaisuihin asti päässyt...
Itse olin vähän samanlaisessa tilanteessa ja lopputulos on se, että lapsia on vain yksi. Joskus se tuntuu surulliselta, mutta toisaalta ajattelen myös, että olen todella onnekas, että minulla on edes tämä yksi ja että hän on iloinen ja terve lapsi. Toivon, että hän saisi hyviä ystäviä ja aikanaan sitten löytäisi hyvän puolison - ehkä hän sitten voisi olla onnellinen ilman sisaruksiakin.
Melko varmaa on se, että jos miehesi ei ole tähän mennessä auttanut kodin kanssa, ei hän auttaisi jatkossakaan. On niitä miehiä, jotka osallistuvat ja niitä, jotka eivät. Tee niin kuin koet yksin jaksavasi - älä laske kenenkään toisen varaan. Jos jaksat olla hyvä äiti kahdelle, hanki toinen, mutta jos pelkäät, että ensimmäinen jäisi ilman huomiota etkä jaksaisi, älä hanki enempää lapsia.
Jos olet vielä nuori (alle 40) niin kerkeäthän sinä toisenkin lapsen vielä synnyttää. Nauti ensimmäisestäsi , entinen naapurini teki 4 lasta ja heillä kaikilla oli 7 vuoden ikäero. Ei ehkä sisarusten mielestä hauskaa mutta ei äitikään väsynyt niin paljon kuin ehkä kahden kanssa joilla ikäeroa kaksivuotta.
Itsellä on kolmenkympin rajapyykkiin vielä pari vuotta, joten iän puolesta ei ehkä niin kiire olekaan. Jotenkin on vain ollut sellainen perhesuunnittelun "kaava" takaraivossa, että lapsilla pari vuotta ikäeroa olisi ideaali ja että ennen kolmeakymppiä lapset olisi meillä tehty. Mutta eihän elämä aina muutenkaan mene suunnitelmien mukaan eikä ole järkeä pitää niistä jääräpäisesti kiinni, jos epäilee jaksamistaan.
Meillä on miehen kanssa molemmilla sisaruksia ja läheiset välit heihin. Olisi sääli, jos omalla lapsella ei olisi edes mahdollisuutta kokea samaa, koska äiti oli liian mukavuudenhaluinen. Ts. tunnen syyllisyyttä siitä, etten halua useampaa lasta. Toisaalta on minullakin nuorimpaan sisarukseeni melkein kymmenen vuotta ikäeroa, samoin miehellä on ikäeroa sisaruksiinsa useampi vuosi, eikä se tosiaan enää aikuisiällä niin suurelta tunnu.
Kaikkein suurin kynnys toisen lapsen hankkimisen tiellä on kyllä se, ettei todellakaan houkuta enää kokea sitä jatkuvaa valvomista ja väsymystä, joka aika tehokkaasti vei ilon esikoisen vauvavuodesta. Enkä usko, että valvominen iän myötä käy ainakaan yhtään helpommaksi. Nykyään mies saattaa joskus herätä & nousta minun puolestani laittamaan tutin lapsen suuhun, jos lapsi yöllä herää, mutta vaikeimpana aikana kun lasta sai öisin kanniskella ja hyssytellä jatkuvasti hänestä ei ollut mitään apua. Ja kun mies on lähes koko ajan töissä, ei hänestä päiväsaikaan edes voi olla apua kotona. Eipä sitä millään voi vaatiakaan. Kun ollaan paljon kahdestaan lapsen kanssa ja asutaan keskellä ei-mitään, alan olla jo niin yksinäinenkin, että työn tarjoamat sosiaaliset kontaktit olisivat jo tosi tervetulleita.
Itsellä kaksi lasta 1,5 vuoden ikäerolla ja nyt kun kuopuksenkin vauvavuosi alkaa olla ohi, niin pakko myöntää, että on ollut kyllä TODELLA RASKASTA, ihan jo pelkästään siksi, että meillä molemmat lapset ovat olleet huonosti nukkuvia. Onneksi lapset sentään päivisin nukkuivat päikkärit samaan aikaan, ,mutta esikoinen heräsi vielä sen 5 kertaa yössä ja kuopus söi 2-3h välein 6kk ikään asti, niin ei helppoa ollut, mutta jotenkin sitä jaksoi! Esikoinen heräili öisin 2-vuotiaaksi ja kuopus herää edelleen myös sen pari kertaa yössä (joskin helpottanut, kun ei tartte kun laittaa tutin suhteen), mutta nyt alkaa jo hieman valvomisen suhteen helpottaa. Oma parisuhde sen sijaan on ehkä eniten kärsinyt, koska väsyneinä olemme miehen kanssa riidelleet paljon. Itse olen nauttinut kotiäitiydestä ja olen siitä iloinen, että lapsista on seuraa toisilleen ja esikoinen saa olla kotona 4-vuotiaaksi asti. Molemmat lapset oli toivottuja ja molempia rakastan, mutta ehkä tämä ikäero on liian pieni oman jaksamisen kannalta. Meinaan kolme vuotta huonosti nukuttuja öitä putkeen on liikaa kenelle tahansa...
Vielä sen lisään, että se monen vuoden putkeen valvominen on minulla oikeastaan ainoa syy, miksi en suosittele tätä ikäeroa. Jos esikoinen ja kuopus olisivat hyviä nukkujia, olisi arki ollut helppoa. Sen sijaan esim. toisen lapsen imetys ja hoidot sujuivat tosi helposti ekaan verrattuna ja lapsilla oli sama päivärytmi ja esikoisen päivärytmi ei sekaantunu paljon kun kuopus syntyi. Tietyllä tavalla se toinen meni päivisin siinä samassa kun esikoinenkin: Aamupäivällä ulkoiltiin ja vauva nukkui vaunuissa ja iltapäivällä molemmat nukkuivat päikkärit jne. 9kk ikään asti päivät olivat jopa "suht helppoja" kahden pienen kanssa, mutta ne yöt...olin välillä tosi väsy :-(.
Minulla on lapset 2 vuoden ikäerolla. Molemmat on olleet tosi hyviä nukkumaan yms. mitään ongelmia ei ole koskaan ollut, mies on pitänyt "vauvavuoden" molempien kohdalla, joten apua on ollut riittämiin. Mutta oli se silti raskasta, enkä olisi varmasti siihen ryhtynyt, jos mies ei olisi noita "vauvavuosia" pitänyt ja esikoinen ei olisi ollut nukkunut noin hyvin (nukkui siis 6h yöunet jo laitoksella, 10h yöunet kuukauden ikäisestä alkaen).
Siis en olisi järjissäni, jos olisi pitänyt öisin valvoa, miestä ei olisi ollut päivisin auttamassa ja yksin kahta lasta hoitaa! Mitenhän se imetyskään olisi kuopuksen kohdalla onnistunut, jos olisi samaan aikaan pitänyt vahtia esikoista?
Jos ap nyt odottaisi vielä vaikka pari vuotta ja kävisi vaikka siellä työelämässä välillä, niin esikoinenkin olisi jo sen verran isompi että sen hoidossa pääsisi sitten helpommalla.
Onhan se lapsen kannalta hienoa että on sisarus/sisaruksia vaikka ne nyt olisikin sitten vähän isommalla ikäerolla.
Niin... Jos ylipäätään päätämme/päätän joskus lähteä yrittämään toista lasta, ikäeroa tulee väkisinkin olemaan enemmän kuin pari vuotta. Jotenkin vaan ahdistaa, kun lähipiiri (molempien vanhemmat sisarukset) kärttävät ja kyselevät, että koskas tulee lisää vauvoja. Ei minun tietenkään tarvitsisi mitään vastata, mutta olen kuitenkin sanonut suoraan, ettei välttämättä koskaan. Siihen minun äitini tokaisi, että vai sellaisen aiot tehdä lapsellesi (siis jättää ilman sisaruksia) ja anoppi että totta kai te vielä toisen teette, kyllä se toinen sitten jo helppo on. No, en ole vielä kuullut, että vauvoille myönnettäisiin nukkumistakuita, joten en ota riskiä, ainakaan heti tähän hätään.
Kyllähän toisen lapsen kanssa varmasti siinä mielessä olisi helpompaa, että nyt on jo kokemusta vauvan hoidosta kun esikoisen kanssa kaikki oli vielä uutta ja outoa. Nyt varmaan osaisin ottaa rennommin ja luottaa enemmän omaan maalaisjärkeeni ja omiin vaistoihini. Rutiinitkin ovat aika hyvin jo tuolla selkärangassa... Varmasti siis saisin arjen jotenkin sujumaan kahdenkin lapsen kanssa KUNHAN en olisi valvomisen vuoksi täysin zombie. Mistä palataankin taas siihen, etten halua ryhtyä kokeilemaan onneani. Olisi se tosiaan parisuhteellekin aikamoinen koetinkivi, kun nytkin olen suoraan sanottuna tietyistä vauva-ajan tapahtumista ja tuen puutteesta hiukan katkera miehelleni. Tiedän ettei katkeruudesta mitään hyötyä ole ja että mennyt on mennyttä, mutta kyllähän sekin osaltaan vaikuttaa siihen, että toisen lapsen yrittäminen arveluttaa melkoisesti.
Mulla on ollu vauvan kaipuu anssa suunnilleen siitä asti kun esikoiseni kasvoi vauvaiästä ulos. Päätimme odottaa, koska järkisyitä oli paljon. Opiskelut olivat kesken, ym ym. Silti yhä mietin, olivatko ne oikeasti sellaisia syitä, ettei toista lasta voida nyt ottaa vastaan. Esikoinen täyttää kohta kolme, ja olemme kyllästyneet olemaan 3-henkinen perhe. Esikoisemme haluaisi pikkusisaruksen ja siskoja ja veljiä ilmestyy hänen piirrosiinsa, onhan kavereillakin sisaruksia. Serkkujaan tyttöni kutsuu myös jo siskoikseen ja veljikseen. Itse koen turhautumista, samoin mieheni. Joten kierrukka poistettiin ja nyt odotellaan, koska tulisin raskaaksi. Ja elämäntilanne ei ole kyllä sinänsä parempi, että opiskelu on edelleen kesken, ja olen lisäksi vielä työelämässä, kuten mieheni. Tarkoitan sanoa vain sitä, että voihan sitä välillä käydä töissä, jos tuntuu ettet heti jaksa uudelleen. Itseäni jäi silti harmittamaan se, etten tehnyt toista heti perään, jolloin sisarukset olisivat iältään lähempänä toisiaan ja voisivat paremmin leikkiä yhdessä. Toisaalta uskon, että kyllä meidän tyttö ainakin ottaa pikkuisen vastaan ilomielin, vaikka mustasukkaisuuttakin varmasti esiintyy.
moi
meillä esikoinen oli keskonen, vati todella paljon "ekstrahoitoa" kun kotiin vajaan kuukauden ikäisenä pääsi, syötöt oli ensimmäiset 4kk tarkalleen kolmen tunnin välein, välillä oltiin osastolla ja unet olivat kyllä todella vähissä. Päivisin sai toki sitten nukkua kun vauvakin nukkui, mutta hirveäähän se unettomuus oli. Kun poikamme täytti vuoden, aloin pohtia mieheni kanssa uutta vauvaa ja päädyimme yrittämään uutta..ja kas, tulin ensimmäisestä kierrosta raskaaksi. Nyt esikoisemme on tasan kahden vanha ja prinsessa kuukauden ikäinen. Rankkaa on, sen voin kertoa! vauvaa herää yöllä pari kertaa syömään eikä meinaa millään nukahtaa uudelleen uneen, juuri kun olen saanut vauvan aamuyöllä nukkumaan n klo 05:00 alkaa esikoinen heräilemään, kun esikoinen nukkuu päiväunet 2-2,5 h on vauva tuon ajan valveilla, vaikka kuinka yrittäisin rytmittää niin että nukkuisi silloin..välillä olen valvonut vuorokaudenkin putkeen kun sopivaa hetkeä nukkumiselle ei ole yksinkertaisesti tullut...nyt olemme tosin alkaneet pullottelemaan, eli pumppaan maitoa rinnoista jotta miehenikin voi syöttää vauvaa kun minä vetelen sikeitä, yöllä annan aika usein myös pullosta, vauva nukahtaa helpommin...tiedän että rinta olisi kaikkein paras vauvalle, mutta joskus munkin on pakko nukkua, eikä mun tarvi tuntea syyllisyyttä esikoisen puolesta, ei esikoinenkaan koskaan tissilapsi ollut (keskosuuden vuoksi). Kaiken sen väsymyksen unohtaa kun isoveikka käy halimassa vauvaa ja "pussailemassa", sanoo siskokseen ja raahaa omia lelujaan vauvalle, niin ja kun vauva on vaikkapa ulkona nukkumassa, etsii esikoinen häntä hädissään, sisarrakkautta parhaimmillaan siis
Meillä poika täytti alkusyksystä 2v ja olen ollut todella paljon sitä mieltä että ehdottomasti EI! lisää lapsia. Kesällä kun vietimme lähes koko 4 viikkoisen kesälomani kaksin isin rakentaessa uutta taloamme tulin siihen tulokseen että leikkikaveri olisi saatava. Poika on muutenkin kokoajan seuraa vailla, eikä sitä yhteistä aikaa voi viettää 24/7. Ja siis odottelemme keväällä syntyvää pikku sisarta. Ainakin nyt meinaan sitä että esikoinen jatkaa normaalisti päivähoidossaan ja isukki pitää kesälomansa samaan aikaan kuin esikoinen että ei minun tarvitse olla yksin kahden lapsen kanssa.
Nytkö se on päätettävä? Etkö voi palata töihin vähäksi aikaa ja sitten miettiä asiaa?
Hoidan esikoisen kotona kolmevuotiaaksi asti. Jos sen jälkeen olen vielä pari vuotta töissä ja mietin asiaa, niin lasten ikäero kasvaa vuosi vuodelta samalla kun minä vanhenen. Lopulta lapsista ei ole toisilleen enää mitään seuraa eivätkä yövalvomiset ainakaan helpommaksi iän myötä muutu. Joten kyllä minulla on sellainen olo, ettei asiaa kovin montaa vuotta kannata jahkailla.
Mitä väliä sillä lasten ikäerolla ihan oikeasti on? Tuntuu olevan joillakin ainoa kriteeri se, että on sen ja sen verran ikäeroa. Eivätkö lapset ole enää ihania yksilöitä, vaan jokin tietyn ikäinen sisarus-rimpsu?
Tuntuu, että sulla on joku outo pakkomielle tehdä lapset pienellä ikäerolla "kun muutkin" ja "seuraa toiselle pitämään". Kuvitteletko, että ikä muka määrää sen kuinka läheisiä lapsista tulee ja viihtyvätkö toistensa seurassa? Ei kai lapsia ylipäätään ole tarkoitus tehdä toistensa seuraksi tai kaveriksi?
Sori nyt vaan, mutta tuo sun pähkäily kuulostaa omaan korvaani naurettavalta, oikein priima esimerkki nykypäivän yhteiskunnan ehdollistamasta ihmisestä, joka ei ajattele mitään omilla aivoillaan vaan tekee kuten muutkin ja kärsii siitä vielä vapaaehtoisesti. Opettele elämään hetkessä ja nauti lapsestasi, jonka olet lahjana saanut.
Ei ikäero minulle ainoa kriteeri ole (ja jos luit aloitusviestini, se ei myöskään ole ainoa seikka joka minua askarruttaa), mutta ei se aivan merkityksetön tekijä lasten keskinäisissä suhteissa ole, minkä olen ihan omissa sisarussuhteissani todeksi kokenut. Enkä harkitse toista lasta ainoastaan seuralaiseksi ensimmäiselle, mutta kun asutaan syrjässä eikä lähiympäristöstä löydy noin vain leikkikaveria, mietityttää väkisinkin jäisikö ainoa lapsi kovin yksinäiseksi. Koska päätökseni suuntaan tai toiseen koskettaa itseni ja mieheni lisäksi myös lasta, mietin totta kai asiaa myös hänen kannaltaan.
Sinua ärsyttää minun pähkäilyni vaikka samaan lauseeseen haukut minut ihmiseksi joka ei ajattele MITÄÄN omilla aivoillaan. Melko huolettomasti heitetty arvio, samoin kuin päätelmä siitä, että jos ajatukseni askartelevat tässä hetkessä kokemieni tunteiden vuoksi myös tulevassa, en osaisi nauttia tai arvostaa sitä mitä minulla nyt on. Osaan kyllä, kiitos vaan huolenpidostasi.
Niin, mutta kun mulle ei oikeasti auennut, että miksi ihmeessä et voisi ottaa rennosti ja nauttia elämästä, mennä takaisin töihin kun on sen aika ja katsoa myöhemmin, josko olisi toisen lapsen aika vai ei? Miksi täytyy olla joko yksi ainokainen tai sitten kaksi tietyllä ikäerolla??
En ole ikinä ymmärtänyt tätä ikäero-hössötystä enkä vaan ymmärrä vieläkään, tulee sellainen kuva, että lapset tehdään juuri tämmöisinä sisarusrimpsuina, vailla omaa yksilöllisyyttä. Perhe on sellainen, jossa kaikilla on oma paikkansa iästä riippumatta, perheessä kaikki ovat "toistensa seurana" ja läheiset välit syntyvät kyllä ihan muusta kuin siitä minkä ikäisiä perheenjäsenet ovat. Tietysti yksinäistä voi olla kellä tahansa joka asuu syrjässä eikä ikätovereita ole kymmenen kilsan säteellä, mutta meneehän lapsi jossain vaiheessa kouluun ja saa varmasti kavereita sieltä.
Itse en ainakaan halua viettää 20-vuotta elämästäni pikkulapsiaikaa yövalvomisineen jne. Helpompaa heräillä vauvan kanssa öisin, kun ei ole välillä tottunut nukkumaan kokonaisia öitä. Eikä se heräily varmastikaan iän myötä helpotu. Mielummin teen lapset pienellä ikäerolla ja sitten kun lapset on tehty, voi tavallaan taas mennä elämässä eteenpäin toisella tavalla mm. työelämässä.
Meillä lapset 5,5vuoden ikä erolla, ja itse olen tyytyväinen, ei liikaa eikä liian vähän. Sitä en ymmärrä, miksi lapset pitää ns. tehdä alta pois että voi taas mennä elämässä eteenpäin tai muuta vastaavaa. Itse olen elänyt ihan täysillä ja mennyt eteenpäin elämässä ihan samaan malliin kuin ennen lapsiakin (no tietysti osan ajasta aina välillä äitiyslomalla, mutta se oli vain ihanaa :) ). Lapset vain tulivat omalla ajallaan elämäämme mukaan, muttei se elämä mihinkään siinä pysähtynyt tai pahemmin edes muuttunut.
Niin no sekin on sitten eri asia, monestako lapsesta haaveilee. Itse haluaisin ehkä 3 tai 4 lasta. Tottakai elän tälläkin hetkellä elämäni parasta aikaa, mutta esim. työpaikkaa ei lähivuosina kannata lähteä vaihtamaan, koska saan nykyisessä työssäni mm. vuorot niin mahtavasti sovittua. Työ ei kuitenkaan todellakaan vastaa koulutustani eikä palkkakaan päätä huimaa, mutta tämän hetkiseen elämäntilanteeseen sopii hyvin, kun on pieniä lapsia.
Vaikka nyt kuinka mieli tekee sitä toista lasta, sanoisin että älä tee, sillä uuvut pian ja senjälkeen seuraa ero ja lapsilla ei ole enää mitään kunnon kotia.
Olen tämän asian liian läheltä nähnyt. Hirvittävä tarina.
Elämä ei vain kanna jos uuvutaan. Sillä ainakin toisen on pakko käydä työssä ja ei jaksa olla sen jälkeen paljon avuksi, pian olet syyttämässä häntä kaikesta ja niin se elämä sitten onkin pelattu loppuun. Lapsille ei ole oikein äitiä eikä isää eikä varsinkaan kotia.
Hette niitä uusia leikkikummpaneita ja aikaa lapsille ei olekaan, näinhän käu, uusin lienee tuo Manner Riikka tapaus, varmasti on uusi jo jossain. Kuka kärsii pieni lapsi.
Olen myös alkanut inhota Katri-helenaa ja uskon hänen lastenkin katselevan äitiään jo aika vinoon,. seikkailee nuoten miesten kanssa, 66- vuotias paljastee pintaa punaisessa rumassa asussa, on mennyt maine ja kunnia minun ja luulen monen muunkin silmissä.
"Sillä ainakin toisen on pakko käydä työssä ja ei jaksa olla sen jälkeen paljon avuksi"
Erikoinen ajattelutapa, jos kaikki energia menee pelkkään työhön ja työssäkäyvän vanhemman kuuluu olla vain apuna kodin hoidossa. Meillä miehen kanssa oltu nyt vuoden verran töissä eri aikaan. Kun toinen on töissä, hoitaa toinen lasta ja kotia. Ja molemmat on jaksanut. Kohta jään taas äitiyslomalle ja on kyllä luksusta, kun saa olla miehen kanssa kotona joka päivä samaan aikaan.
Mää kans mietin toista lasta. Siis lasta. Ongelma onkin siinä, että haluan toisen LAPSEN mutten vauvaa :( tiiän että tää kuulostaa AIVAN kamalalta, mutta en jaksa taas odotus aikaa saati vauvan ensimmäisiä kuukausia.. Tuntuu kamalalta että ajattelen näin.. Ei eka raskaus ollut edes kamala eikä vauvan ekan kuukaudet tavallista vaikeampia mutta en vain jaksaisi taas sitä aikaa kun on nii sidottu kotiin ja plaah..
Meillä poika on nyt 10kk ja odotan meille toista auringonpaistetta. Ikäeroa näille tulee 1v.4kk ja varmasti tulee olemaan rankkaa. Ite punnitsin asiat niin että kaikki nyt samaan syssyyn niin voin sitte myöhemmin keskittyä työelämään eikä tarvii miettiä lapsia enään. Mua on auttanu tässä valvomisen keskellä ajatus että ei tätä ikuisuutta kestä, loppujen lopuks tämä rankka aika kestää vähän aikaa kun miettii elämää!! Muutaman vuoden päästä sitä harmittelee ku lapset on jo niin isoja...