Pelottaa...ärsyttää..ahdistaa...

Missä päin asut? Käytätkö meseä? Vois jutella

t. m25

Se on jo hyvin kun sun puhelin soi joskus. Mun ei ole soinut kuukausiin. mikäs täs kotona neljän seinän sisällä. Vettä on satanut jo 7 päivää putkeen tääl et ei ulloskaan huvita mennä kuin pakosta.

Hmm,kuulostaa oikeesti pelottavankin tutulta jossain määrin.Ite olen 19 vuotias nuori nainen,valmistuin viime keväänä ja nyt vaan kotona ihmettelen tätä kaikkea.Seurustelin 3,5 vuotta ja vuoden ihminen ehti mun luona asuakkin kunnes tuli ero tossa noin 2 kuukautta sitten ja nyt vain kavereita.Olen päässyt erosta yli ja kaks pientä säätöä ollut sen jälkeen mutta nekin loppunut ennen ku ehtivät kunnolla edes alkaa.Ennen olin todella sosiaalinen ja melkein joka ilta jossakin ja näin paljon kavereita.Kaikki muuttui kun eksä muutti tänne,oikeestaan vähän ennen.Ihmiset ei oikein pitänyt siitä ja eikä oikein halunneet tulla täällä käymään ja jätkä taas ei vuorostaan halunnut mua melkeinpä mihkään päästää.No niinhän se on että ystävät on ja pysyy mutta miehiä tulee ja menee.Minä tyhmä valitsin miehen kun rakastunut olin.Nykyään päivät ja illat menee kotona koneella ja telkkua tuijottaessa.Tykkään lenkkeillä mutta sekin on taas jäänyt sateiden vuoksi ja yleisesti tuntuu ettei mikään muukaan enään kiinnosta.Kaverit tai mitä ne nyt onkaan soittelee joskus ja jouluna mutta näkemistä tapahtuu vieläkin harvemmin.Alkoholista on tullut uusi tuttava,en juo humalahakuisesti mutta onpa edes vähän muuta ajateltavaa,poltankin jopa välillä muuten vaan.Musiikin kuuntelu on sekin pakokeino sinänsä mutta ei sekään murheita poista.Toisaalta kaipaan seurustelua,ihmistä joka pitäisi minusta kiinni mutta en taida olla vielä valmis luottamaan ja tulla taas petetyksi.Ikävöin ihmisiä,naurua ja hauskanpitoa.Ei huvita yksin lähteä baariin ja tälläisessä tuppukylässä ei taatusti löydä uusia naamojakaan joten tässä menee taas yksi lauantai ilta,lonkero kädessä,telkku ja kone auki ja suihkuun menoa lykätessä puoleen yöhön asti.Aina lupaan muuttua mutta miksi se on niin vaikeaa.Kiitos jos edes joku jaksoi lukea.

Jos olisit mie kukaan ei pyytäisi pöytään istumaan. MIETI kerroit kerran käynees baarissa ja pyydettii seuraksi ? Voi vittu jos olisit mies niin, kukaan ei olis tullu juttusille. Ite 179 cm 63 pelkkää lihasta. Akat vaan kattelee kaukaa, mutta kukaan ei tule juttelemaan. Jos itse menen niin eivät kunnolla vastaa. perkele, jos olisin syntynyt naiseksi, niin antaisin kaikille. miksi elämä on niin epäreilua.

Tässä ei nyt ollutkaan pointtina tuo "tultiin pyytämään istuskelemaan" vaan siis tämä olotila, yksinäsisyyttä osittain, osittain tyytymättömyyttä omaan itseensä, turhautuneisuutta, surullisuutta ym.

Kauheinta tässä on se ettei kukaan esim. perheestä varmaan tajua kuinka paha mulla on välillä on olla. Olen aina tappanut tunteet sisälle ja antanut olla. Meiän perheessä ei olla mitään keskustelijoita. Toki vanhemmat ja sisarukset on tietoisia näistä mun "sosiaaliongelmista"mutta aina tulee samaa sanoma: "Menet vaan rohkeasti mukaan, kyllä se siitä."

Esimerkiksi kukaan joka ei ole kokenut sitä tunnetta että on esim. koulussa niin yksin ettei jaksaisi aamulla nousta sängystä ylös tai että pyörii öisin sängyssä unta saamatta miettien näitä juttuja, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu.

Oikeasti, ainakin omalla kohdalla tuntuu että tämä vaikuttaa kaikkeen elämässä. Mä olen niin yksin ja tuntuu ettei ulospääsyä tästä tilanteesta ole...

Sä mietit mun mielestä liikaa sosiaalisia kontakteja. Itse olen menettänyt ja luonut uudet kontaktit jo useamman kerran tähän 27 vuoteen mitä olen tällä kierroksellani viettänyt. Syynä useat muutot paikkakunnalta toiselle työn perässä.

Olen kuitenkin vuosien mittaan oppinut vastuuden tuntoa, mikä on johtanut siihen että olen alkanut epäröidä uusien nais-suhteiden suhteen. Koska minulla on HPV infektio ja todennäköisesti myös syfilis infektio. En enää haluaisi tartuttaa ketään. Tietämättömänä ennen jaoin tautejani joillekin, tosin en koskaan ole ollut mikään varsinainen casanova.

Mutta asiaan kuulostat mielestäni kiinnostavalta, koska elämäsi ei ole ollut aina niin helppoa. Mutta ymmärrän kyllä että et terveenä voisi koskaan olla kiinnostunut minusta.

Kuullostaa todella tutulta.
Sama täällä olen 23 vuotias naisen alku ja kärsin täysin samoista ongelmista.
Toisaalta tähän on jo kai tottunut kun on niin kaun ollut yksin
Mutta olisi kiva muuttaa elämänsä suuntaa ennen kun se valuu ohitse mutta se ei ole aina niin hleppoa kuin miltä kuullostaa..
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia kanssasi lonely forever

mistä päin olet lonely forever?

Lonelyforever:

Ymmärrän sen omien tunteiden ja niiden seuraamusten pelon todella hyvin. Itse olen tappanut tunteitani, haudannut niitä erittäin syvälle sisimpääni niin että kaikki sosiaaliset kontaktit elämässäni jäivät vain pinnallisiksi yhtä tai kahta lukuunottamatta. Valitettavasti ennemmin tai myöhemmin se jäämuuri murtuu, jonka jälkeen jokainen tunne jonka sinne on haudannut tuleekin sitten sellaisella ryminällä että oksat pois.

Ehkä sinulle se vaikein asia on sellaisten kokemusten löytäminen, joka toisi positiivisia tuntemuksia. Mikä sinua kiinnostaa? Voisitko löytää jotain kiinnostavaa tekemistä tai harrastusta jossa olisit edes vähän ihmisten kanssa tekemisissä? Positiiviset kokemukset, etenkin jos ne tekee jonkun kanssa auttaa nostamaan omanarvontuntoa vähän kerrallaan ja vähä vähältä se sosiaalisuuskin alkaa tulla luonnollisemmaksi.

Tietenkin se on jokaiselle yksilöllistä miten kokee asiat ja miten niihin voi vaikuttaa. Voi olla että antamani neuvot ovat täyttä huuhaata mutta tässä nyt olisi yksi, joka on valmis kuuntelemaan, tajoamaan turhia neuvoja ja ratkaisuja (mies kun olen). Jos haluat purkaa tunteita, jakaa ajatuksia tai vain jutella niin:

[email protected]

Minulla on 2 poikaa, jotka myös roikkuu netissä kaikki illat ja yöt. Pojat on yksinäisiä, mutta eivät osaa edes valittaa seuranpuutetta. Toinen on 15v ja toinen 17v. Samassa 17v iässä olin itse seurustellut jo 2 vuotta. Vähän ihmettelen, kun tytöt ei juurikaan poikiani kiinnosta, vaikka Feissarissa on kavereita yllin kyllin. Poikani pelaavat enimmäkseen sotapelejä netissä. Nuorten odotukset ovat valovuosien päässä toisistaan. Pojat eivät kaipaa hellyyttä tai rakkauttakaan, mikä tunne on heille täysin vierasta. Ehkä tunne löytyisi, jos oikea tyttö sattuisi kohdalle. Vahinko vain, omat poikani tuskin kykenisivät tekemään aloitetta, miten tutustua tyttöihin, kun mitään yhteistä ei ole.
Antaisin sinulle neuvon osallistua harrastuksiin, missä on mukana ikäisiäsi poikia mm taistelujajit, melonta tai Lapin vaellukset. Jotta kontaktia syntyisi, olisi tytön itse tehtävä aloite, mistä pojat varmaan pitäisivätkin. Voisi pyytää poikia elokuviin tai vaikka synttäreille ... . Olenkin huomannut, että vain rohkeat nuoret löytävät seurustelukumppanin.
Myöskään ei tule asettaa korkeaa rimaa, millainen pojan pitäsi olla, koska useimmat nuoret miehet ovat todella ihania, mutta valitettavasti ujoja.

Tuo aloitus voisi olla niin minun kirjoittamani. Mulla oli yläasteella paljon kavereita, sen takia vain kun koko ala-asteen ajan mulla oli vain yksi kaveri, muut kiusasivat, mutta hän oli jo silloin rohkea ja itsenäinen ja hyvin sosiaalinen joten hänen ansioistaan liikuin isossa porukassa jossa kaikki oikeasti olimme kavereita enkä silloin tuntenut itseäni yksinäiseksi. Kaikki muut sitten jatkoivatkin peruskoulun jälkeen samoissa tiloissa olevaan lukioon. Minä aloin kulkemaan joka päivä bussilla 40 kilometrin päässä ammattikoulussa.
Nämä muut kaverit jäivät vaikka yritin roikkua perässä, mutta tunsin itseni niin ulkopuoliseksi että masennuin vain. Hehän viettivät kaikki päivät edelleen yhdessä ja emme joka viikonloppu löytäneet aikaa..
Sain silti uudesta koulustani jo ensimmäisenä päivänä hyvän ystävän joka on nykyisinkin ainoa ihminen jonka kanssa pidän minkäänlaista yhteyttä. Viime talven ravasin hänen luonaan 200 kilometrin päässä melkein joka viikonloppu. Kun siis tämän ammattikoulun jälkeen muutin vielä yli 200 kilometrin päähän kaikista sukulaisista ja entisistä tutuista. Kaverini kuitenkin alkoi talvella seurustelemaan ja muutti aika pian yhteen tämän miehen kanssa joten en sen jälkeen ole siellä kovin usein käynyt. Eikä oikein tunnu siltä että edes haluaisin mennä. Meillä oli kesällä ehkä pahin riiita sinä aikana kun olemme tunteneet. Pahinta on että en edes tiedä mistä kaverini suuttui. Yleisesti kai vain minun luonteestani. Olen aika hiljainen ja ujo ja useinmiten annan muiden tehdä päätökset että mitä tehdään ja miten. Sanon kuitenkin mielipiteeni jos se jotenkin eroaa päätöksestä. Sovimme kuitenkin, ja nykyisin soittelemme taas viikottain vähintään ja keskustelemme mesessä, mutta olen itsekkin nyt kiukkuinen kun kaverini vieritti kaiken syyn minun niskoilleni sanomalla että voisit joskus olla sellainen ja tälläinen ni hän ei ehkä sitten kiukuttelisi. No joo o. Kiva. Hänellä on kuitenkin paljon muitakin kavereita, eikä niin aikaa minulla ja kun vielä asun näin kaukana nii...
On mulla täälläkin koulussa joitain kavereita. Ei kuitenkaan ketään jonka kanssa voisi vaikka viikonloppuna viettää aikaa. En jaksa selittää.. Vain semmoisia koulukavereita.. En edes enää ole niin ujo ja hiljainen kuin olen ollut. Juttelen ihmisten kanssa koulussa, en kovin oma-aloitteisesti, mutta kuitenkin, yritän.
En ole myöskään ikinä seurustellut. Tuolta treffipalstalta oon yrittäny hakee seuraa ja käynykki muutaman kans kahvilla mut oon tullu siihen tulokseen, et suurin osa on jotai ääliöitä. Ei mulle ihan kuka vaan kelpaaa vaikka aika epätoivonen oonki. Enkä ees oo mikään nirsoin ihminen, annan ihmisten olla sellaisia kun ovat, mutta en vaan voisi alkaa seurustelemaan ihmisen kanssa joka jo ensimmäisillä treffeillä alkaa puhumaan seksistä ja on ihan pöyristynyt kun mulla ei ole minkäänlaisia seksileluja enkä osaa kertoa fantasioistani. Itte tietysti höpöttää valtavasta seksilelukokoelmastaan ja omasta avoimesta suhtautumisestaan. Ei kiitos. Tai sitten toinen joka kehuu itseään jatkuvasti, vielä sanoen että en nyt halua kuulostaa itsekehuvalta enkä ole ollenkaan itserakas, mutta olen kuljetusfirmani nopein ja ahkerin työntekijä ja jatkuvasti.. Tai sitten on vielä tuppisuisempi kuin minä, myöntelee vain. Yksi olisi saattanut olla ihan mukava kun olisi enemmän tutustuttu, mutta minua yli 10 senttiä lyhyempi ja laiha kuin tikku. Näytin varmasti sumopainijalta hänen rinnallaan. >.< Eikä juttukaan niin hyvin luistanut että olisi ollut kova halu nähdä uudestaan. Yhden muistan vielä, mutta hän katkaisi kaikki yhteydet ensimmäisen tapaamisen jälkeen, vaikka olimme jutelleet netissä monta viikkoa.
En edes ole mikään järkyttävän ruma ihminen. En pidä itseäni minään kauniinkaan, mutta ihan sopusuhtainen pikkasen pyöreä, kuitenkin normaalipainoinen vartalo mulla on ja muutenkin välitän ulkonäöstäni, käyn kamoaajalla silloin tällöin, meikkan niukasti jne, ihan tavallinen..

Oikeesti välillä tuntuu että valitan ihan turhasta. Ulkopuoliset ihmisetkin sanoo että sun kannattaa olla onnellinen kun sulla on kaikki niin hyvin. Tuntuu siis hyvin kiittämättömältäkin kun kuitenkin olen näin surullinen ja masentunut ja mulla on niin paha olo, että välillä tuntuu että en oikeesti kestä enää.
Mulla on kans tosi ihanat vanhemmat ja sisko ja veli, mutta ne kaikki asuu kaukana ja näen niitä ehkä kerran kuukaudessa-kahdessa. Et niidenkin ikävöinti ei todellakaa auta asiaa.
Oon usein aatellu, että jos kuolisin jossaki mettäs tai täälä kämpässäni ni menis varmaa kaks viikkoo ennenku joku alkas ees vähä kaipaamaa ja sen jälkeenki vois mennä toiset pari viikkoo ennenku joku alkas oikeesti huolestuu.

Ei tästä kilometriviestistä tainnu kauheesti mitään apua olla, paitsi ny ehkä tiedät ettet oo ainoo. Mut ainaki sain avautua. Kiitos näkemiin.

Kannattaa aloittaa joku harrastus tai jokin liikuntamuoto ennenkuin ongelmat syvenevät. Omalla kohdalla liikunta on auttanut parhaiten ahdistukseen ja alemmuuskompleksiin. Olen kyllä niellyt kaikenmaailman pillereitä ahdistukseen ja sos. til. -pelkoon mutta ne tekivät vain mielestä suttuisen, kylmän ja riippuvaisen..


Tekisi mieli aloittaa jooga mutta toistaiseksi kynnys on ollut vielä liian suuri joten olen tyytynyt vain googlettamaan joogaliikeitä ja onhan noista jotain apua ollutkin.

Meikäläinen iha samassa tilanteessa, tosin kellään ei oo minkään sortin tietoa että olen näin yksinäinen ja ahdistunut. Perheelle ja tuttaville aina selittelen ja suoraan sanottua valehtelen mun menoista kun todellisuudessa istun pimeessä kotona yksin.

Helpompaa sillä tavalla itelle ja heille, mä saan olla rauhassa ja he ei huolestu,

Sosiaalinen olen tarvittaessa, joku palkinto pitäis mulle myöntää kun näyttelen niin hyvin iloista ihmistä, koulussakin ihmiset luulee että mulla olis asiat hyvin ja ois menoa ja meisinkiä.
Mutta ei kait siinä, päivä kerrallaan eletään. Kaise mitta joskus tulee vastaan mutta ei ainakaan vielä tänään

t.
26v/mies/pääkaupunkiseutu

Ensi kerralla, kun se sun seurusteleva kaveri ottaa suhun yhteyttä ja pyytää jonnekin, niin menet vaan rohkeasti mukaan. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka sulla olisi tosi kivaakin.

Täältä löytyy myös yksi naispuoleinen ihminen, joka tunnistaa aloitusviestistä itsensä aika monesta kohtaa. Minulta tosin löytyy kolme todella hyvää ystävää, joiden kanssa tulee pyörittyä. Silti elämä tuntuu niin.. puulta. Tuntee olevansa niin hukassa, kun ihmiset ympärillä toteuttavat unelmiaan, opiskelevat ja tekevät töitä, ennenkaikkea tietävät mitä haluavat elämältään... Minä hyörin ja pyörin, vaihtelen opiskelupaikkoja enkä tiedä itsekään, mitä lopulta haluan. Sitä tuntee olevansa täysi nolla kaikessa mitä tekee. Opiskelen sosiaalialalla ja silti tunnen olevani täysin epäsosiaalinen ja jollain tavalla yhteiskuntaan kuulumaton. En osaa kuvitella itseäni aikuisena, mutta samalla haaveilen, että joskus vielä löytäisin ihanan aviomiehen, jonka kanssa perustaa perhe.
Kuten sanoin, ystäviä minulta löytyy, kavereita kourallinen. Vaikka parhaat ystäväni tuntevat minut läpikotaisin, he eivät tosiaankaan tiedä, minkälaista kamppailua käyn itseni kanssa jokaikinen päivä. Eivät he aavistakaan, miten rikki, hajalla, väsynyt olen. Todelliset tunteet on niin helppo salata... Muista kavereistani on turha edes puhua - pidän heistä, mutta omalla käyttäytymiselläni ja välinpitämättömyydelläni olen vahingossa työntänyt heidät pois luotani. He eivät tunne minua, heidän kanssaan viettämäni ajan yritän vain esittää olevani kiinnostunut ja innoissani. Istun mieluummin kotona murehtimassa kuin esitän jotain, mitä en ole.
Asun pääkaupunkiseudulla, mutta kaipaan maaseudun rauhaan. En tunne kaupunkia kodiksi, en ole koskaan tuntenutkaan... Haluisin vain muuttaa kauas pois, löytää uusia piirejä ja uusia ystäviä - tätä yritinkin, kun ahdistus nousi liian suureksi - muutin ulkomaille, mutta siellä jäin entistä enemmän yksin.

22 vuotta mennyt jo ja tuntuu, etten ole ikinä tuntenut edes kunnollista onnea. Miltähän se edes tuntuu, kun ei ole lainkaan asioita, joita murehtia...

Äh, epäselvää ja sekavaa nillitystä... Pahoittelen. Mutta voimia silti teille kaikille sielunsisaruksille. Ehkä mekin vielä joskus löydetään se punainen lanka elämässä, toivottavasti...

Mikä on perhe? ei mulla sellasta ole ollut. ihan outo sanakin vielä.

Kiitos kaikille kannustavista vastauksista :)

Valitettavasti tuntuu, että tämä kaikki vaan pahenee varsinkin näin tosi pimeän ja muutenkin masentavan marraskuun aikana...

Viime päivät on varsinkin ollut tosi raskaita, koulussakin tuntuu näitten mun kaverien kanssa että oon ihan hukassa..en keksi puhuttavaa kun sen verran erilaisia ollaan. Yksi sellanen samantyyppinen kaveri mulla siellä on mutta ei nähdä kuin syömässä :/

Muuten istun iltaisin ja katson telkkaria/olen koneella tuntikausia.

Tuntuu ettei mikään kiinnosta, kouluunkin menen kun pakko joku koulutus saada on ja onpa edes jotain "elämää"... yksi päivä oli kuitenki vaan pakko jäädä peiton alle piiloon tältä tilanteeltä ja maailmalta yleensä.

Musta tuntuu että mulla ei ole elämäniloa lainkaan, mikään ei tunnu hauskalle... kännykkäänkään kukaan ei ikinä soita/viestitä.
Turha kapistus muutenkin, kuka siihen toisaalta edes soittelisi.. :/

Huoh... pitäis varmaan apua hakea, mutta tunnen itteni jo niin epäonnistuneeksi kaikessa. Elämä menee ohi ja mä annan sen mennä. :(

Noh, jos yhtään lohduttaa niin kaikesta huolimatta tälläkin palstalla on varmaan 1000 miestä jotka olisi kiinnostuneita tutustumaan sinuun.

Niin ja vaikka tämä onkin klisee, niin hae nyt edes sitä ammattiapua. On sitten sentään jotain konkreettista, jolla yrität päästä parempaan. Ja koulusta ei kannata olla pois, se vaan masentaa lisää. Olen huomannut.

moro!
Tuttuja tunteita sulla pyörii päässä ja toi tilanne muutenki ikävän tutun kuulonen.. Mitä harrastusta oot ajatellu? Oot varmasti mukava nainen mutta ensin pitäis tosiaa kait uskaltaa antaa muille mahdollisuus tutustua suhun paremmin. Emt keksi itselles joku päämäärä mitä tavottelet vastoinkäymisistä huolimatta koska niitä kuuluu jokasen elämää. Ja mennyttä et voi muuttaa mutta mieti sitä vaikka seuraavan kerran ku tulee se tilanne missä pitäis laittaa itsensä likoo tutustuaksee uusii ihmisii.. koskaa ei oo liian myöhästä muuttua :)