Siinä otetaan miehestä mittaa ja punnitaan naisen neuroosit.Eikä siinä auta mitkään kepulikonstit!Iskut,potkut ja poliisiotteet ovat sallittuja,mutta vyön alle lyöminen ja maton vetäminen jalkojen alta ei kuulu asiaan.
Vuosien kuluessa taistelupari oppii tuntemaan toistensa hyvät ja huonot puolet.
Ja kun kunnioitetaan toisen heikkouksia ja varotaan vahvuuksia,niin hyvä on käydä taistoon maailmaa vastaan.
Yhteiselämä on auvoista ja kumpikin voi ottaa motokseen sen vanhan,oivallisen sanonnan:Lyö sie,mie vikisen!
Vuosien kuluessa taistelupari oppii tuntemaan toistensa hyvät ja huonot puolet.
Ja kun kunnioitetaan toisen heikkouksia ja varotaan vahvuuksia,niin hyvä on käydä taistoon maailmaa vastaan.
Yhteiselämä on auvoista ja kumpikin voi ottaa motokseen sen vanhan,oivallisen sanonnan:Lyö sie,mie vikisen!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Minua ei koskaan ole mieheni uhannut väkivallalla.
Ehkäpä minä häntä, vitsimielessä, joskus tosissanikin. Vahvempaani.
Ekassa talossamme kerran löin maitopurkin niin voimallisesti pöytään, että pärskyt tavoittivat katon.
No, monta muutakin mukavaa olen saanut aikaan, mutta silti on hyvä olla, kaksin.
Minä, nainen, olen paljon hallitsematon.
Emme kamppaile, kaksi yhtä vahvaa.
Nyt pitänee lepuuttaa nilkkaa, nyrjähtänyttä.
.
Joo kyllä se silloin joskus jopa painiotteluksi meni, Mutta kun alkoi nyrkkipokan peluu niin siihen loppui usko toivo ja rakkaus.
Miehelläni oli alko-ongelma.
Hän jäi aikaisin eläkkeelle, itse olin työelämässä. Ei koskaan tiennyt mitä oli odottamassa, saattoi nukkua pöydän vieressä pää soppalautasessa, sähkölevy päällä. Kerran oli paistinpannulta lentänyt palvaa kärventynyttä ruokaa lattialla, lattia paloi iloisest kun tulin töistä.
Ensimmäiset 20v valitin ja nalkutin, ei seauttanut mitään. Sitten vielä erehdyin hyysämmään, kävin hakemassa autolla kotiin pulijengistä.
Kun sain tarpeekseni, en puhunut mitään, annoin juoda eläkkeensä.
Sekään ei ollut miehen mielestä hyvä, vaikka ennen valitti että nalkutan, suu yhtä mittaa käy pläpäti läp.
Kun saavuttaa välinpitämättömyyden asteen mikään ei enää kosketa.
Mies joi kaikessa rauhassa vielä pari vuotta, olin hommannut itselleni asunnoun 20km päästä, kävin päivittäin töistä tullessani ktsomassa laskut ja onko ruokaa. Sitten menin omaan rauhaani.
Nyt olen hoitanut miestä, hän on helpompi nyt kun terveenä ollessaan.
Ei olisi ansainnut huolenpitoani, mutta ei minulla muutakaan tekemistä ole.
Päivän nukkuneena, melkein, sanoisin, terveen on helppo huonompaa halveksia.
Hyvä, ett sinä saat tuoda itseytesi hyvyyttä näytille.
Äitinikin huolehti isästäni kuolemaansa saakka, sitten minä jatkoin.
Ihmisyys ei ole rahaa.
Niin, lisään, vaikka olivat ottaneet avioeron vuonna 1960, ja, tuskin tunteet olivat entäneet sinnekään asti.
Lajisi esittelylaboratorio.
Sellainen olisi vanhempieni koti ollut.
Vyön alle lätkittiin puolin ja toisin.
Haukuttiin henkilökohtaisten ominaisuuksien ja takavuosien tekemisten lisäksi myös sukulaiset kielteisine piirteineen ja tekemisineen.
Tietenkin vedettiin suora yhteys puolison kelvottomien ominaisuuksien ja suvun väliin.
Tuo päivittäin toistuva "seurustelu" mahtunee noihin mainitsemiisi tekniikoihin.
Onneksi vuodenajasta riippumaton, joskus teräaseen siivittämä ulkoilu, tapahtui harvemmin.
Aivan viime vuosina, silloin en enää asunut vanhempieni luona, puukko oli vaihtunut sota-ajalta jääneeseen 7,65 FN:ään.
Toistensa heikkouksia vanhempani käyttivät "tähtäyspisteinä".
Jotain lienen oppinut kotioloistani!
Avioliitto on valtataistelua, siinä jompikumpi tahtoo ottaa johtajan paikan, yleensä se menee näin, " mies on perheen pää, mutta nainen sen pään kääntää "
Höpöjä haastat!
Kyse on asiasidonnaisuudesta!
Kuitenkin, vastuu henkilöityy aina!
Asiasta riippuu kummalla se on.
ehkä se avioliitto on joskus muinoin ollut valtataistelua mutta ei kyllä enää nykyään enää mun ikäluokassa enkä kyllä usko että kovin monilla enää yli kuuskymppisilläkään vanhat jäärät on oma lajinsa niitä ei kyllä enää onneks tapaa kovinkaan paljoo kyllä nykyään avioliitot on tasa arvoa kumpikaan ei vie eikä vikise mennään eteenpäin yhteivoimin ja tuumin ja jos ei mennä pistetään lusikat jakoon onneks nykyajan nuoret ja vähän vanhemmatkaan ei alistu.
Tuota taistelua en ole kokenut, vain sen tunteen, että toisen seurassa voi olla omana itsenään hyväksyttynä. Näin oli avioliitossani ja näin on myös nykyisen miesystävän kanssa. Tämä tunne on johdatellut minua, hyvin harva mies on sytyttänyt.
jokainen taaplaatyylillää, jokainen avioliitto ( suhde ) on yksilöllinen, onnistuessaan aina kompromissi toistensa arvostamista, hyväksymistä, tukemista, lohtua, hellyyttä, siis kaikkea sitä mitä vihkikaavassa luvataan toisileen, väittäisin " mies on perheen pää ja nainen sen pään kääntää." jos siihen tarve on.
Isäukko oli lauantaisin pikku punsissa ja mies talossa niin kauan kun sai päähänsä tyhjentää pöyrän.
Tollainen hoikka työn kovettama nainen on jumalattoman vkkelä kun se hermostuu.
Tiskirätti tai jokin jalkine toimi välineenä kun kruunu purotettiin ukon päästä.
Itte en jaksa en viitti viisaampaani vastustaa,en ainakaan kylässä,kotona joskus jos ei anneta mun keinun olla paikoillaan.
Kyläs sanailu vaivannuttaa toiset sivulliset siks me ratkotaan erimielisyyret kättä vääntämällä ja omien seinien sisällä.
mun isä oli kanssa pikku päissään viikonloppuisin mutta sen mukavampaa ja lupsakkaampaa miestä sai hakea meillä ei koskaan kotona tapeltu minkään asian takia hyvin olivat sopuisa pariskunta äiti ja isä vaikka isä olis voinu ikänsä puolesta olla vanhan ajan miehiä syntyi kahdeksantoista mutta joka tapauksessa pysyi hyvin kehityksessä mukana.
Ei tarvitse kamppailla. Mutta huumorintajua ja toisen kunnioittamista tarvitaan.