sinulle mies, että oon ihastunut sinuun aivan sydämeni pohjia myöten. sullakin tunteita mua kohtaan,olen huomannut kyllä. Pelkään vaan jos meille tulisi oikea suhde, niin tämä kaihoisa ikävän ja kaipuun tunne loppuisi. pelkään arkea ja yhteisiä juttuja, joista tulisi aikaa myöten rutiineja-------------------------siispä parempi vaan haaveilla kuin pikkutyttö.
en näytä
höppänä-kö
7391
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Pelkään vaan jos meille tulisi oikea suhde, niin tämä kaihoisa ikävän ja kaipuun tunne loppuisi."
Ole vielä mitään verrattuna siihen jos tutustut toiseen kunnolla ja rakastut, ei malttaisi olla päivääkään erossa :)
vihollinen :)
Ihastua voi, mutta vaimoani RAKASTAN!!!
Ehkä olen pikkutyttö myös koska miehenä vähän samankaltaisia ajatuksia.
Tosin todellisuudessa suorastaan odotan noita arjen yhdessä haettuja hetkiä, mutta koska samalla olen todella pahasti epäonnistunut aikaisemmissa suhdeyrityksissä niin minua pelottaa aivan vietävästi tunnustaa naiselle tunteitani.
En enää edes uskalla pyytää häntä ulos vaikka se olisi niin helppoa ja rohkeasti uskalsin häntä aiemmin jututtaa.
Rehellisesti sanottuna kyse on siitä että tunteiden tasolla hän (ehkä sinullekin tuo mies?) on jotain täysin käsittämätöntä jota en ole aiemmin kokenut ja jotenkin helpompaa pitää häntä kaipuun kohteena.
Kyse ei ole menetyksen pelosta kuten ei ehkä sinullakaan koska olen jo itse käsittellyt tuon asian aikaa sitten.
Johtuisikohan tuo siitä että olemme jonkin sortin masokisteja?
Minua pelottaa katsoa tätä naista enää silmiin koska tunnen joka kerta kuinka hän vie osan sydämestäni mukanaan.
Kaikkein veemäisintä ei ole se että josko hän ei välittäisi vaan se että ensi kertaa elämässäni en mahda näille tunteilleni mitään. Aivan kuin en olisi enää mies vaan todellakin joku pikkutyttö joka katselee ilmapalloaan joka karkasi taivaalle pilven hattaroiden sekaan vuorotellen ollen iloinen kun se on taivaalla ja vuorotellen ollen surullinen kun se ei ole kädessä.
Sinulle aloittaja kuitenkin sanon tuohon sinun tapaukseen että elämässä tulee aika jolloin on pakko yrittää. Anna sen arjen tulla ja tosiasia on että jos molemmat ovat aktiivisia sekä sointuvat yhteen niin arki voi tuntua kaikkea muulta kuin arjelta.
Rutiinit ovat kuitenkin todellisempia ja kestävämpiä kuin haaveilu ja jos et tee asialle mitään niin ehkä saatat joku päivä todella todella katua sitä.
Itse yritin ja tuntuu että raahasin itseni jonkin sortin miinakentän läpi tuon naisen takia, mutta voimat käytännössä loppuivat kun hän ei vain tullut tarpeeksi vastaan.
Vähän aikaa sitten suretti se ettei hänestä ollut siihen, mutta sovin itseni kanssa että nähtävästi hän ei vain ollut sitten riittävän kiinnostunut tai lainkaan ihastunut.
Ehkä sinun kannattaisi miettiä välillä myös sen miehen tunteita ja teidän suhdetta muutenkin kuin sinun kylmän karkeiden tunneodotustesi pohjalta?
Itse luovutin tosiaan kun ei vaan pää kestä enää, eikä sydän.
itse tykkään pikkutytöistä :)
given up,kirjoituksesi oli niin hieno..ehkä sittenkin kuljen tän tien loppuun ja katson mitä siel vastaan tulee. ehkä ikuinen onni ja autuus.:) elämällähän sen vain näkee.
Koskettavavasti kirjoitti given up. Pysähdyin täysin, tuntuu tutulta. Itseäni arki ei pelota yhtään, sillä sitä elämä pääasiassa on.
Itse on keksittävä merkitys ja tarkoitus kaikelle. Siihen toiset ihmiset antavat olemassaolollaan viestejä. Rakastuneena joutuu pohjia myöten mietiskelemään arvojaan ja kaikkia toimintojaan. Hyviä ja huonoja puoliaan.
Jos on toiminut mielestään järkevästi, ei voi tajuta mikä se voima on, jonka toinen ihminen aiheuttaa. Vain olemalla läsnä. Se räjäyttää kaiken.
Eikä sitä järjellä ymmärrä. Tässä mies ja nainen ovat samalla viivalla. Molemmille yhtä vaikeaa.
Miksi siihen ei uskalla heittäytyä, kun on sen harvinaisuuden kohdalleen saanut? Olisiko se paha, jos se arki tulisi myöhemmin, kun tunteet tasoittuvat? Ei voimakkaita tunteita kukaan kestä jatkuvasti. Eivät edes taiteilijat.