Pelko?
Mitä se on, ellei sisäisen lapsen tunnistamaton tai tukahdutettu turvattomuudentunne?
On olemassa liuta pelkoihin perustuvia toimintamalleja, joita jokainen voi itsessään tunnistaa.
Esimerkiksi voisin heittää marttyyriuden, jonka positiivinen ääripää on epäitsekkyys ja negatiivinen ääripää on uhriksi heittäytyminen.
Pohjimmiltaan marttyyriudessa on kysymys pelosta - jos en käyttäydy oikein, minua ei rakasteta.
Miten alle kolmivuotias lapsi voi käyttäytyä oikein, muuten kuin olemalla oma narsistinen itsensä?
Mitä se on, ellei sisäisen lapsen tunnistamaton tai tukahdutettu turvattomuudentunne?
On olemassa liuta pelkoihin perustuvia toimintamalleja, joita jokainen voi itsessään tunnistaa.
Esimerkiksi voisin heittää marttyyriuden, jonka positiivinen ääripää on epäitsekkyys ja negatiivinen ääripää on uhriksi heittäytyminen.
Pohjimmiltaan marttyyriudessa on kysymys pelosta - jos en käyttäydy oikein, minua ei rakasteta.
Miten alle kolmivuotias lapsi voi käyttäytyä oikein, muuten kuin olemalla oma narsistinen itsensä?
Vastaukset 35
Vanhimmat
> Esimerkiksi voisin heittää marttyyriuden, jonka positiivinen ääripää on epäitsekkyys ja negatiivinen ääripää on uhriksi heittäytyminen.
Keskustelu ei ole niin konfliktiherkkää, kun korvaat marttyriuden kattoterminä uhrautuvuudella ja sijoitat marttyyrin uhrin sijaan ääripääksi. Katsopas, tällä tavalla, minä näytän:
> Esimerkiksi otamme uhrautuvuuden, jonka positiivinen ääripää on epäitsekäs ihminen ja negatiivinen ääripää on marttyyyri.
Joskus totuuden kohtaaminen tuntuu pahalta. Vai mitä A ?
Voisi sanoa, että sen tunnistaa sietämättömästä kivusta.
> Joskus totuuden kohtaaminen tuntuu pahalta.
Itselläni on päinvastainen näkemys. Sitä pelätään suotta. :)
> Voisi sanoa, että sen tunnistaa sietämättömästä kivusta.
Voin kuvitella mitä tarkoitat. :/
*Hali*
* halaa takaisin *
A ja T :
Puhuitte tuossa totuuden kohtaamisen pelosta. Itsessäsi ainakin olen havainnut sen, että totuus pelottaa joskus - pelottaa aivan hirvittävästi. Ja juuri se totuuden kohtaaminen on sietämättömän tuskallista. Ja pelon aiheuttajakin monasti käsitetään aivan muuksi kuin mitä todellinen aiheuttaja on.
Tämä ajatelma oli oikeastaan juuri sitä mitä olen haeskellut niihin pelolla peiteltyihin vihan kiviin. Totuus on kuitenkin toisenlainen kuin on luullut. Kuinkas muutenkaan?
Luulee näkevänsä - on silti sokea. Luulee tunnistavansa tunteensa - ja p*skanmarjat. Ei sen järjen vaan juuri sen ymmärtämättömyyden takiahan täällä metsässä seikkaillaan.
"Ja juuri se totuuden kohtaaminen on sietämättömän tuskallista. Ja pelon aiheuttajakin monasti käsitetään aivan muuksi kuin mitä todellinen aiheuttaja on."
Tästä tuli häilyväiseen mieleeni ajatus tuskallisista perheriidoista, joille kuitenkin pystytään nauramaan esim Pekka Puupää-leffoissa, missä Justiina riehuu kaulin kädessä; ts kipeän asian siirtäminen itsen ulkopuolelle, ja huumorin parantava vaikutus :)
*seikkaillaan kamujen kanssa samassa metsässä*
*aina jonkun kommentti vie hiukka eteenpäin..*
Riippumatta siitä millä tavalla tuo pelottava ajatus marttyyriudesta syntyy tai minkälaisia kokemuksia sen taustalla on, olennaista on löytää nykyhetkestä itselleen sellaisia tekijöitä, jotka tukevat siitä irtautumista. Ei ole mitään syytä olla epäitsekäs eikä myöskään uhriutua.
Flo Rida - Good Feeling [Lyric Video]
A. kyllä nuin kuulostaa paljon paremmalta.
En tiedä voiko joku "heittäytyä uhriksi" pelkäämisen vuoksi, siis käytänössä ikäänkuin näytellä uhria sisäisen pelon vuoksi. Minulle tuntematon alue.
Yksi marttyyriuden ilmentymä on peitelty uhrautuvuus.
T : Tollasia ihmisiä on tullut tavattua.
Joskus tuntuu siltä, että heitä vetää puoleensa tavalla tai toisella jeesiä tarvitsevat joille uhrataan elämästä paljon "hyvää hyvyyttään" kunnes olo alkaa tuntumaan loppuunkäytetylle eikä saanutkaan ns mitään. Ikään kuin ei osata elää ilman tällaista kohdetta tai oman olemassaolon tuntu murenee entisestään. Aloitetaan pyyteettä ja lopetetaan...noh, ei niin pyyteettömänä.
Totta kai hyväksikäyttäjät ovat myös sopivia "kohteita" ja näin ne ikävät tilanteet vaan kerääntyvät/pahenevat.
Sitten vielä ne joilla on hieman häikkää ihmissuhteissa "sellaisenaan" ja näin sitten korvaavat normaaleja toimintamalleja antamalla koko ajan, miellyttämällä ja hakemalla hyväksyntää vaikka ei esim ystävyydessä tai parisuhteessa ole siitä kyse.
Tai tuntevat vetoa "suuriin lupauksiin", ikään kuin lopultakin palkinnoksi kaikesta mitä ovat tehneet ja taas seuraa pettymyksen tyhjyys.
Entäs sitten jatkuva "miksi naiset aina rakastuvat renttuihin"-ilmiö jossa uhrataan taas ja istutaan marttyyrina kertomassa uhritarinaa, toistuvasti ja toistuvasti. Jos toinen ei tavallaan vie jotain ja ei saa tuntua siitä että on jotain ainutlaatuista nyt tässä (esim se oma apu ja "hyvyys") - mitään ei ole.
Se on kurja kuja jonka päässä tällainen ihminen helposti muuttuu lopullisen kyyniseksi ja näytelmän rooli vain vahvistuu...kun minä aina...minulle ei koskaan...kaikki vain...olen tehnyt kaikkeni...miksi....en ikinä saa mitään...
Peitelty uhrautuvuus voi olla uhriksi joutuvan tai uhriuttajan naamio. Yksi asia heitä (ainakin) yhdistää : halu saada tällä pyyteettömällä toiminnalla jotakin.
Kyse on myös valtapelistä.
> Kyse on myös valtapelistä.
Mahdollisesti joskus. Luulen että 'valtapeli' on kuitenkin yhtä tyhjä yläkäsite kuin 'narsismi'. Sattumalta vain enemmän muodissa akateemisessa diskurssissa.
Samalla tavoin kuin 'narsismi' pitää avata erilaisiksi häiriöiksi psyykessä, kommunikaatiossa, yhteisössä, pitää myös 'valtapeli' avata esimerkiksi läheisriippuvuudesta, vainoharhaisuudesta, väkivaltaisista ratkaisumalleista jne. pois-oppimiseksi (oman henkilöhistoriani eräistä vioista alkaakseni).
Nyt on niin että aina kun kuulen sanan 'narsismi' ajattelen nousuhumalaisia Hotelli Presidentissä ja aina kun kuulen sanan 'valtapeli' ajattelen nousuhumalaisia Vanhan Kuppilassa :D
http://www.youtube.com/watch?v=KGrrDUvwxn8
Tuostapa tuli mieleen etttä narsisti näyttelee taitavasti uhria kun jää kiinni jostakin pahemmasta väärinteosta.
Yksi tapa päästä eroon marttyyriudesta, sen positiivisessa tai negatiivisessa mielessä, on tunnistaa itsessään se mielihyvä, minkä toisilta saadusta myötätunnosta saa ja irtaantua siitä kokonaan.
Pelottava ajatus, eikö totta?
Pelottavaa jos ajatuksetkin pelottavat. Pelottaa ajatellakin sellaista :)
Kysymys on sinusta itsestäsi.
Mutta vain minulle. Sinulle on kysymys sinusta itsestäsi. Ja hänelle hänestä. Eikö niin?
Juurikin näin. Jokainen on vastuussa itselleen omasta itseyhteydestään - itserakkaudestaan ;)
Kiitos Temppuilija tästä aloituksesta.
Olen naamioinut pelkoa monin tavoin. Yksi esimerkki on mainitsemasi marttyyriys ja uhrautuvaisuus. Olin väärinymmärretty kumppani, jonka mielipiteille ja näkemyksille ei annettu arvoa. Ne haluttiin tukahduttaa. Minun oli myös uhrauduttava toisten puolesta, jotta edes joillakin olisi hyvä olla, ja pelkoa aiheuttavia tilanteita saataisiin minimoitua. Siis se oli oma näkemykseni, silloin. Toisaalta pelko juuri saattaa ajaa näihin toimintamalleihin -selviytyäkseen - koska ei osaa tai kykene, ei ole voimia muihin ratkaisumalleihin. Näistä malleista irrottautuminen vaatii pitkää tietä, koska tie yleensä on ollut pitkä niitä kuljettunakin.
Pelkoa voi naamioida myös vihalla, samoin kuin vihaa voi naamioida pelolla. Sen ilmenemismuotoja on monia. Pelko voi olla myös puhumattomuutta ja kuuroutta sekä sokeutta. Olen naamioinut pelkoa myös naurulla - kyllä vain, mutta äärimmäisissä tilanteissa. Joskus pelot olivat olivat niin voimakkaita, että pelkäsin pelkoa itseään kuten aiemmissa kommenteissakin huomioitiin. Puhumattakaan, miten paljon ihminen voi pelätä nukkumista, kun painajaiset ovat niin hirvittäviä, ettei halua nähdä niitä. Tai pelko hallitsee elämää siinä määrin, että normaaliin elämään kuuluvat tilanteetkin pelottavat; pelkkä äänen korottaminen saa aikaiseksi hirvittävän pelon ja sitä myötä myös vihan aiheuttajaa kohtaan. Pelkoa voi peittää kulisseilla; ulkoisilla ja persoonallaan.
Naamiokettua kohtaan muuten en suostunut tunnustamaan pelkoa. Tämä raivostutti häntä suunnattomasti. Minä vain..hyväksyin sen, mitä saattaa seurata. Siksi irtaantuminen oli helpompaa, vaikka valitettavasti - minulla oli ja on syytä edelleenkin tuntea (tervejärkisesti) tuntea pelkoa. Mutta en halua elättää tuota tunnetta. En suostu sen tunteen hallittavaksi.
Todellisuuden pelosta muistin: kerroin joskus talvella kun olin katsonut peiliin; en tunnistanut henkilöä. Olikohan kyse silloin pelosta?
Kun elämässä on tullut pelättyä yhtä ja toista; pimeästä mörköihin ja kummituksiin ja ihan todellisia ja oletettujakin tapahtumia, ajattelin sitten jossain vaiheessa, ettei minun enää tarvitse pelätä mitään. Mutta ei se ihan niin mene. Kun ihmisessä on rationaalisen puolen lisäksi se tunteva puoli.
Luulisin että pelkäävä (joko se alle 3 v lapsi ja myöhemminkin) vahvistaa noita narsistisia piirteitä selviytyäkseen pelosta itsestään, kohdatakseen pelkäämänsä pelon sijasta jotain kiinteämpää, muuta, mihin takertua. Ja se takertuminen jatkuu, koska pelkoa itseään ei ole valmis kohtaamaan. Ja vain siksi, ettei kukaan auta sitä lasta tai vanhempaakaan nuorta tai aikuista kohtaamaan pelkoaan. Ihan kaikesta ei kenenkään voimat riitä yksin selviytyä.
Minun mielestäni pelko on terve tunne, joka pitää tunnistaa.... Sen lähde, mikä aiheuttaa pelkoa ja mistä syystä ... kun tunnistaa omat pelkonsa, on vapaa kantamaan vastuun itsestään ja omista valinnoistaan. Tunnistaa ne valinnat, jotka ovat pelon sanelemia ja myös ne valinnat, joilla ei ole mitään tekemistä pelkojen kanssa.
Pelon tunnistaminen...niinpä. Juuri tätä pitäisi jokaisen kaltoinkohdellussa suhteessa tai ilmapiirissä (tai ihan kaikkien) olleiden miettiä. Tähän syventymällä olisi parempia valmiuksia niiden rajojen vetämiseen myöhemmin, välttyäkseen pelon aiheuttamalta uusintauhriudelta.
Valinnat niin. Voimmeko tehdä rationaalisia päätöksiä, jos emme opi ennen tunnistamaan omaa tunnemaailmaamme? Jos tunnemaailmassa on pimeitä alueita, niin päätöksemme saattavat taas -väärintulkittuamme- muodostaa toisinnon ja uusia riskejä kasvaa kuin sieniä sateella?
Miksi pelkäämme katsoa itseämme? Miksi itsetutkiskeluun suhtaudutaan kielteisesti? Aiheuttaako pelko totuutta vastaan tuon vai onko kyseessä sisäisen lapsen defenssi? Vai jotain muuta?
Minua harmittaa ja suuttutta, kun liian usein tällä palstalla sekoitetaan ihmiset, jotka etsivät omaa Itseyhteyttään kertomalla itsestään ja omista kokemuksistaan - persoonallisuushäiriöisiin.
minä
minusta tuntuu
minun mielestäni
minusta
ovat merkki ihmisen narsismista. Kyllä näin on, mutta ilman tuota narsismia he eivät voisi eheytyä ja löytää sitä mikä heidän alunpitäen olisi pitänyt löytää: narsismi - äidin katse.
> Minua harmittaa ja suuttutta
*Katse*
Mutta kyllä sinä saat olla vihainen. Kaikki ovat joskus.
*poimii varoen lattialta, nostaa sylkkyyn, tuutii uneen samalla kun lukee sanomalehteä, pikku pääppönen vajoaa rintaa vasten ja tuhisee, hiukan kuolaa valuu nukkuvan suupielestä*
" Tunnistaa ne valinnat, jotka ovat pelon sanelemia ja myös ne valinnat, joilla ei ole mitään tekemistä pelkojen kanssa."
Totta, on tärkeää erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.
Kirjoitit kerrankin niin selkokielistä tekstiä että ymmärsin kaikki thx :)
Kiitos mitätöinnistäsi.
En kokenut kirjoittajan mitätöineen vaan rohkaisseen.
Näemme usein ulkomaailmassa sisäisen maailmamme, ystäväiseni.
"Kiitos mitätöinnistäsi."
Ole hyvä, mutta minusta defenssiivi linjalle lähtö oli tarpeetonta, mutta jatka samalla tavalla, hyviä öitä :)
Pyydän anteeksi suoruuttani. Hyvää yötä.
Sitä pitää ymmärtää. Se hioo wannabetervenarsisti olemistaan äärihuippuunsa. :)
> äärihuippuunsa
Epätäydellisyys on huippu.
http://runotietokanta.kaupunginkirjasto.lahti.fi/PoemDetails.aspx?PoemID=b977310a-edba-4c8f-b7e9-b389c94f0c3e
Itselleni voisin heittää seuraavan ajatuksen:
Lopeta se syyttely ja jatkuva oikeassa oleminen.
Minulla on vielä sarkaa kynnettävänä tällä alueella.
Yelawolf - Hard White (Up In The Club) ft. Lil Jon
Asterix.in kylän asukkaat pelkäsivät vain yhtä asiaa; että taivas putoaa heidän niskaansa :)
Voisiko tällaista ylimitoitettua pelkoa käyttää terapiana pienempien pelkojen poistamisessa...hmm..
vrt.
'toisen maailmansodan aikana itsemurhatilastot romahtivat minimiin'-ihmisillä oli iso yhteinen pelonaihe...lähdettä en muista.
Lapsuuteni möröt taisivat olla erilaisten pelkojeni heijasteita(kun en ymmärtänyt mitä pelkäsin, visualisoin ne sängyn alla vaaniviksi kauhuiksi..ei ollut kivaa)(?)
Pelolla on monet kasvot ja se jakautuukin: synnynäisiin, kehityksellisiin ja opittuihin tapoihin.
Onko mielestäsi pelkoihin perustuvia toimintamalleja narsisteilla vai uhreilla?
Heittäytyykö narsistin uhri uhriksi vai toimiiko narsisti niin että hänen vaikutuspiirissään tulee jokainen uhriksi?
Miten alle kolmivuotiaan lapsen käyttäytyminen liittyy aikuiseen, ja liittyykö melestäsi narsisteihin vai uhreihin?
"Heittäytyykö narsistin uhri uhriksi vai toimiiko narsisti niin että hänen vaikutuspiirissään tulee jokainen uhriksi?"
Ehkä uhri joutuu elämäntilanteeseen minkä toimintamekanismi on hänelle ennestään tuntematon. Matkanteko tuntuu vuoristorata-ajelulta. Selvittyään tuosta on oppinut yhden läksyn elämässään. Eli en usko jokaisen joutuvan uhriksi.