Olen aivan sekaisin. En osaa päättää jatkanko elämääni (mikä houkuttelee todella paljon) vai odottelenko vielä eksän siirtoja onhan meillä yhteiset lapset ja yli kymmenen vuoden yhteis elo takana.
Kaipaan vaan niin läheisyyttä jota en edellisessä suhteessa saanut kuin seksin yhteydessä muuten ei mitään..
Silti tuntuu kuin heittäisin lähes puolet elämästäni menemään jos jatkan elämääni lastenkanssa unohtaen eksän.
Toisaalta houkuttelee lähteä kahville noiden kiinnostavien miesten kanssa jotka mua kovin sitkeesti yrittää piirittää, nyt olen antanut pakit vedoten lapsiin etten järkytä heidän elämää enempää..
voisimpa olla edes yhden vuorokauden tunteeton ja vain päättää mitä seuraavaksi teen. Toisaalta saattaisin katua päätöstäni ja elää vielä monta vuotta lähes tunteettomassa avioliitossa :(
Eikö joku viisaampi vois päättää mun puolestani?
Kaipaan vaan niin läheisyyttä jota en edellisessä suhteessa saanut kuin seksin yhteydessä muuten ei mitään..
Silti tuntuu kuin heittäisin lähes puolet elämästäni menemään jos jatkan elämääni lastenkanssa unohtaen eksän.
Toisaalta houkuttelee lähteä kahville noiden kiinnostavien miesten kanssa jotka mua kovin sitkeesti yrittää piirittää, nyt olen antanut pakit vedoten lapsiin etten järkytä heidän elämää enempää..
voisimpa olla edes yhden vuorokauden tunteeton ja vain päättää mitä seuraavaksi teen. Toisaalta saattaisin katua päätöstäni ja elää vielä monta vuotta lähes tunteettomassa avioliitossa :(
Eikö joku viisaampi vois päättää mun puolestani?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei lasten tarvitse tietää sun kahvitteluistasi eikä seksielämästäsi. Anna palaa! Jos jotain joskus on vielä exän kanssa selvitettävää, niin selvittelet sitten kun sen aika on.
Eli silmät auki ja avoimin mielin eteenpäin! Eikä toi ex vaikuttanut mitenkään houkuttelevalta vaihtoehdolta... Olet vain tottunut siihen. Ja luopuminen on aina vaikeaa, oli kyseessä sitten kuinka surkea tapaus tahansa. Sulle tekis hyvää tapailla muitakin.
Kiitos sanoistasi. Luulen kans että ollaan kasvettu vaan yhteen eksänkans ja sen takia luopuminen on vaikeaa ollaan kuitenkin niin nuorina muutettu yhteen (16v)
Silti joku pieni ja hiipuva ääni sisälläni pistää jarruja päälle... toisaalta jokin ääni kirkuu että olis aika alkaa vihdoin elämään :)