Haluan oman perheen..

Toi kolahti tuo "tarkoituksen tälle elämälle". Juuri sitä mä haluan. Haluan olla tarpeellinen. Olisi ihanaa jos olisi toisia ihmisiä, jotka tarvitsisivat juuri minua. Voisin tehdä vaikka kellon ympäri sellaista työtä, jossa minua tarvittaisiin ja arvostettaisiin. Kuten vaikka kotiäitinä. Olisi siis tarkoitus tällekin muuten niin turhalle elämälle..

Mäki haluun joskus lapsen..

Olen 4-kymppinen lapseton nainen ja avoliitossa. Yhteistä taivalta miehen kanssa on kertynyt 14 vuotta.

Olen viimeiset kolme vuotta painiskellut sen asian kanssa että en ole tyytyväinen elämääni hänen kanssaan mutta minulla ei ole voimia lähteä pois.
Tällä hetkellä tuntuu että tuhlaan elämääni kun olen tässä, vuosia on kulunut ja emme ole edistyneet parina. Asumme vuokralla, ei ole lapsia eikä mitään tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita.
Miehen kaikki rahat menevät hänen harrastukseensa ja sen tiimoilta hänellä on vaikka mitä suunnitelmia ja haaveita mutta ei mitään mikä koskettaisi meitä yhteisesti.

Rakastan kyllä miestäni mutta en ole enää varma hänen tunteistaan minua kohtaan, tuntuu että olen hänen elämässään vasta toisella tai kolmannella sijalla tärkeysjärjestyksessä. Tai ehkä en ole edes noinkaan korkealla, taidan olla hänelle ihan yhdentekevä. Tietysti harrastuksia ja kavereita saa ja pitääkin olla mutta tuo, että ne tuntuvat olevan kaiken muun edellä ei ole minusta parisuhteen kannalta oikein.

Miestä ei tunnu häiritsevän tippaakaan se että emme vietä oikeastaan ollenkaan yhteistä aikaa tai käy juuri missään yhdessä. Hän ei kaipaa seuraani.
Jos ehdotan viikonlopuksi jotain yhteistä juttua niin joko hänellä on jo jotain omia suunnitelmia tai sitten hän lähtee ehdotukseeni mukaan mutta tunnelma on kuin hän olisi siinä väkisin, ikäänkuin uhrautuen.
Siitä tulee todella ikävä fiilis ja surullinen olo, koko yhdessäolosta häviää ilo kun tuntuu että toinen on seurassani vain koska olen pyytänyt.
Koskaan hän ei oma-aloitteisesti ehdota mitään yhteistä juttua.

Töitten jälkeen hän yleensä nukkuu ja herättyään lähtee harrastukseensa tai kavereilleen. Sieltä hän yleensä kotiutuu ennen kymppiuutisia ja katsoo hetken tv:tä tai pelailee/surffaa netissä ja menee nukkumaan. Viikonloput menevät samaa tahtia.

Välillä minun on niin paha olla että tunnen tukehtuvani.
Välillämme vallitseva puhumattomuus ja yhteisen sävelen puuttuminen syö minua sisältä päin, tunnen itseni surkeaksi luuseriksi jolla ei ole voimia ratkaista tilannetta. Minussa on kai jotain pahasti vialla kun mies ei halua olla kanssani vapaa-ajallaan.
Tuntuu hirveältä tajuta että toinen ei välitä vaikka väittää muuta. Jos mies oikeasti välittäisi minusta, hän haluaisi olla seurassani ja järjestäisi yhteistä aikaa oma-aloitteisesti. Niinhän minäkin teen - tai tein. Olen jo alkanut luovuttaa.

Mies on aina ollut huono puhumaan, jos tulee riitaa hän suuttuu vaikka olisi itse omalla toiminnallaan aiheuttanut riidan. Joskus olen yrittänyt saada selville hänen tuntemuksiaan suhteestamme niin hän ottaa sen heti syyttelynä vaikka kuinka hienovaraisesti ja riitaa haastamatta yritän ottaa asioita esille.
Riitatilanne päättyy vasta kun minä alan tulla vastaan ja tehdä sovintoa (vaikka olisin syytön riitaan).
Olen myös kysynyt suoraan häneltä että onko kyllästynyt minuun niin ei kuulemma ole ja rakastaa vain minua.

Miksikö kirjoitin tänne?

Siksi, että olen parisuhteessa mutta tunnen olevani yksinäisempi kuin silloin kun olin sinkku.
Nyt olen ikäänkuin "vankina" tässä avoliitossa josta minulla ei ole voimia irtaantua vaikka haaveilen paremmasta suhteesta jossa arvostetaan ja välitetään toisesta, tehdään ja jaetaan yhdessä asioita, nauretaan ja itketään yhdessä elämän sattumuksille.
Yksinkertaisesti eletään sitä tavallista arkea yhdessä ja välillä tehdään siitä juhlaa näkemällä vähän aikaa ja vaivaa toisen eteen koska halutaan yllättää ja ilahduttaa toista. Osoitetaan välittämistä sillä että autetaan toinen toistaan omasta halustaan ja numeroa tekemättä.

Pelkään kuitenkin lähteä tästä suhteesta sillä sitten olisin totaalisen yksin.
Ystäviä minulla ei juurikaan ole eikä muutakaan tukiverkostoa ympärilläni.
Välillä myös mietin että entä jos katuisin sitten eroa; mies on kuitenkin melkein raitis ja asiansa hyvin hoitava eikä ole väkivaltainen.

Oikeastaan tämä ei kuulu tähän ketjuun mutta aloittajan viestiä lukiessa tuli halu purkautua omasta ahdingosta. Ei se, että on parisuhteessa takaa sitä että ei olisi yksinäinen.

Eikö niin sanota että mieluummin yksin kuin onnettomassa parisuhteessa.
Ainakin voisit sinkkuna sitten käydä baareissa juttelemassa ihmisille ja alkaa itse harrastamaan jotakin.
Tai ehkäpä sun pitäs keksii ittelles jotain tekemistä yleensäkkin, eikä vain odotella sitä miestä kotiin. Ehkä seki rupeis arvostaa suo enemmän jos huomais ettet oo täysin riippuvainen siitä. Et rupee ettii ittelles jotain kiinnostavaa tekemistä, olipa se mitä hyvänsä. Älä ole itsestäänselvyys.

Olen pahoillani että sun parisuhde, 2lonely, ei ole onnellinen, mutta tieto siitä että parisuhde voi olla huono ei kyllä paranna mun oloa tai vähennä mun halua olla parisuhteessa. Se on varmaan totta että "mieluummin yksin kuin onnettomassa parisuhteessa" mutta kaikista parasta olisi olla siinä onnellisessa parisuhteessa.

Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, joten ymmärrän miten parisuhteessa voi miettiä niitä sinkku aikoja haikaillen. Aika kuitenkin kultaa muistoja, eikä sitä taida enää muistaa kaikkia niitä yksinäisiä iltoja yms. Mä toivon sydämeni pohjasta, että jos löydän kunnollisen miehen (joka arvostaa ja kunnioittaa minua) niin osaan myös olla onnellinen hänen kanssaan.

Mimmmille: Mulla on muutamia harrastuksia, joista nautin, mutta eivät ne kaikkea elämää täytä. Ja mun intohimo on kodinhoitaminen (miten vanhanaikaiselta se sitten kuulostaakaan) mutta jos sitä tekee vain itselleen niin siihen kyllästyy hyvin nopeasti. Sitä mä en ymmärrä mitä tarkoitat riippuvuudella. Jos minä teen parisuhteessa sitä mitä haluan (hoidan kotia yms ja käyn töissä) ja mies tekee mitä hän haluaa (tekee töitä ja harrastaa), niin eikö se ole täydellinen jako? Kaksi ihmistä ovat tietysti riippuvaisia toisistaan kun elävät saman katon alla, sehän on ihan loogista. En minä siis mikään orja ole, ja mies joka sellaisena minua yrittää kohdella ei kauan minua joudu katselemaan.
Yritän siis sanoa, että olen selvittänyt sen mistä pidän ja mitä elämältäni haluan, mutta nyt on vain ongelmana se miten sen saisin.

Minäkin haluan naisen ja lapsia. Aika vaikeaa on ollut löytää naista joka lapsia haluaa, sen sijaan seksisuhteita olisi tarjolla vähän joka suunnalla. Ne taas ei kiinnosta. Mistä siis teitä perhettä kaipaavia naisia löytää? En kuitenkaan halua itse elättää koko perhettä vaan naisenkin pitäisi hankkia rahaa, tai jos ei hanki niin ei sitten kuitenkaan tuhlaisi kaikkia minun rahojani ostaakseen itselleen hienon auton, vaatteita, kenkiä ja kaikkea turhaa ulkonäöllä pröystäilyä.

Laita jokin sellainen nimimerkki, josta sut saa kiinni (esim. suomi24-sähköposti). Anonyymisti kenekään on aina vaikea tulla tarjoamaan sulle perhettä.