Kävelen täysiä katuja ypöyksinäni. Pöydissä vieraissa olen tunkeilija, pöydissä tutuissa säälistä saan paikan, mutta useimiten istun yksin, ypöyksin täpötäydessä baarissa.
Tunnen hengenheimolaisuutta niiden toisten tyhjyyteen tuijottavien miesten kanssa. He eivät kaipaa seuraani, mutta tietävät, että jaan tyhjyyden heidän kanssaan. He eivät halua tunnistaa itseään minusta, en minäkään halua.
Olen se ylimääräinen osa joka parittomassa numerossa. Se joka ravintolassa vie neljän ihmisen tilan, lentokoneessa rakastavaisten rauhan ja busissa se mies, jonka vierestä löytyy ainoa paikka, johon kukaan ei istu.
Baarissa nojailen tanssilattian kulmalla ja seuraan halveksien ja kadehtien pelimiesten liikkeitä. Vaikka olenkin luuseri, en silti ahdistele naisia. En pistä tuskaani kiertämään. Tyhjennän lasin, kaksi tai kolme, hitaasti ehkä nautiskellen. Ja lopulta kävelen pizza kädessä tyhjään yksiööni.
viikot, kuukaudet, vuodet kuluvat kattoon syljeskellen. Joka aamu arkinen aherrus kutsuu, vaikka millään sillä ei tunnu olevan väliä. Alan ymmärtää, miksi moni mies maksaa seksistä, vaikka se on varmaan epävarminta "sikaa säkissä", jota voi hankkia. Sillä vaikka olisi duuni ja rahaa, sillä ei ole mitään arvoa ilman rakkautta, läheisyyttä ja perhettä. Raha on yksinäiselle miehelle turhaa, joka vaihdettaan lohtulääkkeisiin. Rahalla ei voi täyttää tyhjyyttä, mutta ainahan voi yrittää, sillä ei ole muutakaan tekemistä, josta viitsisi enää välittää.
Parilliset rakastavat yksinäisten syyllistämistä. Me emme saisi ruikuttaa. Rakkaus kuulemma iskee kun sitä vähiten odottaa. Näin väittävät ihmiset, jotka julistavat eron jälkeistä autuutta, mutta ovat vaivasen kuukauden päästä taas parisuhteessa. Ei heillä ole mitään käsitystä rakkaudennälänhädästä. Kukaan ei käske nälkäkuoleman partaalla olevaa etiopialaista loppettamaan ruikuttamista ja sano, että ruoka tulee kun sitä vähiten odottaa. Etiopilainen riutuu fyysisesti, yksinäinen riutuu henkisesti, katkeroituu, syrjääntyy ja kuihtuu pois, aivan kuten etiopilainenkin. Tuska vaan mitataan eri pituisissa ajan jaksoissa.
Tietystikään nälkää ei voi runkata pois, mutta runkkaaminen on oikeastaan kuin polttaisi tupakkaa. Hetkeksi auttaa ja turruttaa pois pahimman, mutta vain hetkeksi. Olen monesti miettinyt, voitaisiinko yksinäisyyttä hoitaa lääkkeillä. Esim. sellaisilla, joilla poistetaan hellyydenkipeys ja seksitarpeet, mutta silti säilyttäen ihmisen koko muu tunneskaala. Näin voisin jälleen nauttia kaikesta, työstä, harrastuksista, rahasta.
Omalla kohdallani, elämä tosiaan on helvettiä ja sitten kuolee. Onneksi "elämän pieniä iloja" on nykyään paljon ja niitä voi ostaa. Vedänkin ylenmäärin kahvia, teetä, jätskiä, olutta, pizzaa, kebabia, kakkua ja pullaa.
Tunnen hengenheimolaisuutta niiden toisten tyhjyyteen tuijottavien miesten kanssa. He eivät kaipaa seuraani, mutta tietävät, että jaan tyhjyyden heidän kanssaan. He eivät halua tunnistaa itseään minusta, en minäkään halua.
Olen se ylimääräinen osa joka parittomassa numerossa. Se joka ravintolassa vie neljän ihmisen tilan, lentokoneessa rakastavaisten rauhan ja busissa se mies, jonka vierestä löytyy ainoa paikka, johon kukaan ei istu.
Baarissa nojailen tanssilattian kulmalla ja seuraan halveksien ja kadehtien pelimiesten liikkeitä. Vaikka olenkin luuseri, en silti ahdistele naisia. En pistä tuskaani kiertämään. Tyhjennän lasin, kaksi tai kolme, hitaasti ehkä nautiskellen. Ja lopulta kävelen pizza kädessä tyhjään yksiööni.
viikot, kuukaudet, vuodet kuluvat kattoon syljeskellen. Joka aamu arkinen aherrus kutsuu, vaikka millään sillä ei tunnu olevan väliä. Alan ymmärtää, miksi moni mies maksaa seksistä, vaikka se on varmaan epävarminta "sikaa säkissä", jota voi hankkia. Sillä vaikka olisi duuni ja rahaa, sillä ei ole mitään arvoa ilman rakkautta, läheisyyttä ja perhettä. Raha on yksinäiselle miehelle turhaa, joka vaihdettaan lohtulääkkeisiin. Rahalla ei voi täyttää tyhjyyttä, mutta ainahan voi yrittää, sillä ei ole muutakaan tekemistä, josta viitsisi enää välittää.
Parilliset rakastavat yksinäisten syyllistämistä. Me emme saisi ruikuttaa. Rakkaus kuulemma iskee kun sitä vähiten odottaa. Näin väittävät ihmiset, jotka julistavat eron jälkeistä autuutta, mutta ovat vaivasen kuukauden päästä taas parisuhteessa. Ei heillä ole mitään käsitystä rakkaudennälänhädästä. Kukaan ei käske nälkäkuoleman partaalla olevaa etiopialaista loppettamaan ruikuttamista ja sano, että ruoka tulee kun sitä vähiten odottaa. Etiopilainen riutuu fyysisesti, yksinäinen riutuu henkisesti, katkeroituu, syrjääntyy ja kuihtuu pois, aivan kuten etiopilainenkin. Tuska vaan mitataan eri pituisissa ajan jaksoissa.
Tietystikään nälkää ei voi runkata pois, mutta runkkaaminen on oikeastaan kuin polttaisi tupakkaa. Hetkeksi auttaa ja turruttaa pois pahimman, mutta vain hetkeksi. Olen monesti miettinyt, voitaisiinko yksinäisyyttä hoitaa lääkkeillä. Esim. sellaisilla, joilla poistetaan hellyydenkipeys ja seksitarpeet, mutta silti säilyttäen ihmisen koko muu tunneskaala. Näin voisin jälleen nauttia kaikesta, työstä, harrastuksista, rahasta.
Omalla kohdallani, elämä tosiaan on helvettiä ja sitten kuolee. Onneksi "elämän pieniä iloja" on nykyään paljon ja niitä voi ostaa. Vedänkin ylenmäärin kahvia, teetä, jätskiä, olutta, pizzaa, kebabia, kakkua ja pullaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niin tuota se on munkin elämä. Pelkkää työtä, ahdistusta, yksinäisyyttä ja masennusta päivästä toiseen. Koita siinä sitten nauttia elämästä ja olla tuottava yksilö. Näin se vaan on että toiset pesee toisten likapyykit.