En edelleenkään keksi mitään sanottavaa, pää on aivan tyhjä, voin melkein kuulla tuulen puhaltavan korvieni välissä.
Eikä minun enää edes kannattaisi kirjoittaakaan tänne, kun vastaukseksi olen ansainnut vain pelkkää hiljaisuutta tai ympäripyöreitä yhden rivin vastauksia, jotka luultavasti eivät edes ole häneltä, vaan joltain lusikkansa joka soppaan tunkevalta palstahäiriköltä.
Edellisestä viestistäni on jo yllättävän pitkä aika ja toivottavasti pääsen täältä vielä kokonaan pois. Olenkin pikkuhiljaa alkanut tyytymään kohtalooni, eli siihen, että meitä ei koskaan tule. Viimeksi jäi mietityttämään kun joku vastasi että "et tunne todellisuudessa lainkaan". Se on aivan totta. Olenkin yrittänyt miettiä missä kohtaa menin harhaan, luultavasti jo heti alussa, kun aloin hänen katseistaan kuvitella että hän muka olisi kiinnostunut minusta. Tuskin ne oikeasti mitään tarkoittivat. Hän vain on sellainen ulospäin suuntautunut persoona, ja tahtomattaan sai minut kuvittelemaan yhtä sun toista, ihan vaan vahingossa.
Olen myös pikkuhiljaa alkanut tajuamaan sen, että on aivan turhaa roikkua missään sellaisessa, mitä ei voi saada. Yhteen kirjoitukseeni joku vastasi n. 3,5kk sitten jotenkin näin että "nähdään taas jossain vaiheessa". Olenkin miettinyt että milloinkahan se on se "jossain vaiheessa".
Mikäli ymmärsin lukemani oikein, hän asuisi tällä hetkellä taas "täällä", enkä siltikään ole häntä nähnyt, eli sattumakin on minua vastaan. Jos emme kesälläkään toisiamme nähneet (kesäkuussa viimeksi jos se nyt edes hän oli, en ollut aivan varma, ja sitä ennen toukokuussa), niin millä perusteella muka näkisimme nyt tulevinakaan kuukausina. Ei se ainakaan todennäköisyyksiä paranna, kesällä kuitenkin tulee huomattavasti enemmän vietettyä aikaa ulkona ihmisten ilmoilla talvipakkasiin verrattuna.
En voi olla varma siitä, onko meidän välillämme mitään kipinöintiä koskaan ollutkaan, vai olinko vain yksin tunteitteni kanssa.
Ensimmäinen askel tässä "toipumisprosessissa" onkin myöntää itselleen, etten pysty vaikuttamaan asioihin millään tavalla, ne menevät niinkuin menevät. Ehkäpä hän onkin jo kääntänyt sivua ja mennyt elämässään eteenpäin ja tuskin muistaakaan minua enää. Tuskinpa hän ainakaan ajattelee minua läheskään yhtä usein kuin minä häntä, kuvissakin vaikuttaa niin iloiselta ja onnelliselta, tuskin tarvitsee paljon meikäläistä ikävöidä.
Tällä hetkellä en enää jaksa uskoa että kohtaisin hänet vielä, puhumattakaan siitä, että se johtaisi mihinkään.
Tähän lopuksi vielä näihin tunteidenhautajaistunnelmiin sopiva biisi, synkkää ja lohdutonta on...
http://www.youtube.com/watch?v=QsKXNE02Ez4
Eikä minun enää edes kannattaisi kirjoittaakaan tänne, kun vastaukseksi olen ansainnut vain pelkkää hiljaisuutta tai ympäripyöreitä yhden rivin vastauksia, jotka luultavasti eivät edes ole häneltä, vaan joltain lusikkansa joka soppaan tunkevalta palstahäiriköltä.
Edellisestä viestistäni on jo yllättävän pitkä aika ja toivottavasti pääsen täältä vielä kokonaan pois. Olenkin pikkuhiljaa alkanut tyytymään kohtalooni, eli siihen, että meitä ei koskaan tule. Viimeksi jäi mietityttämään kun joku vastasi että "et tunne todellisuudessa lainkaan". Se on aivan totta. Olenkin yrittänyt miettiä missä kohtaa menin harhaan, luultavasti jo heti alussa, kun aloin hänen katseistaan kuvitella että hän muka olisi kiinnostunut minusta. Tuskin ne oikeasti mitään tarkoittivat. Hän vain on sellainen ulospäin suuntautunut persoona, ja tahtomattaan sai minut kuvittelemaan yhtä sun toista, ihan vaan vahingossa.
Olen myös pikkuhiljaa alkanut tajuamaan sen, että on aivan turhaa roikkua missään sellaisessa, mitä ei voi saada. Yhteen kirjoitukseeni joku vastasi n. 3,5kk sitten jotenkin näin että "nähdään taas jossain vaiheessa". Olenkin miettinyt että milloinkahan se on se "jossain vaiheessa".
Mikäli ymmärsin lukemani oikein, hän asuisi tällä hetkellä taas "täällä", enkä siltikään ole häntä nähnyt, eli sattumakin on minua vastaan. Jos emme kesälläkään toisiamme nähneet (kesäkuussa viimeksi jos se nyt edes hän oli, en ollut aivan varma, ja sitä ennen toukokuussa), niin millä perusteella muka näkisimme nyt tulevinakaan kuukausina. Ei se ainakaan todennäköisyyksiä paranna, kesällä kuitenkin tulee huomattavasti enemmän vietettyä aikaa ulkona ihmisten ilmoilla talvipakkasiin verrattuna.
En voi olla varma siitä, onko meidän välillämme mitään kipinöintiä koskaan ollutkaan, vai olinko vain yksin tunteitteni kanssa.
Ensimmäinen askel tässä "toipumisprosessissa" onkin myöntää itselleen, etten pysty vaikuttamaan asioihin millään tavalla, ne menevät niinkuin menevät. Ehkäpä hän onkin jo kääntänyt sivua ja mennyt elämässään eteenpäin ja tuskin muistaakaan minua enää. Tuskinpa hän ainakaan ajattelee minua läheskään yhtä usein kuin minä häntä, kuvissakin vaikuttaa niin iloiselta ja onnelliselta, tuskin tarvitsee paljon meikäläistä ikävöidä.
Tällä hetkellä en enää jaksa uskoa että kohtaisin hänet vielä, puhumattakaan siitä, että se johtaisi mihinkään.
Tähän lopuksi vielä näihin tunteidenhautajaistunnelmiin sopiva biisi, synkkää ja lohdutonta on...
http://www.youtube.com/watch?v=QsKXNE02Ez4
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.