Ihmettelen tällä palstalla olevia kirjoituksia, kuinka niissä häilyy bipoudesta johtuva mieletön negaatio.
Eikö kukaan ole kokenut bipon kanssa elämää toisin??
Itse olen useille ihmisille pitkän tuntemisen jälkeen kertonut sairaudestani, tämän jälkeen ovat sanoneet ettei olisi uskoneet mitenkään.
Suhteissa ei toinen osapuoli ole mieltänyt diagnoosia mitenkään haitaksi tai häiritseväksi.
Miksi täällä kirjoitetaan vain vastaan, ihan kuin bipot olisi jotenkin suljettava pois ihmisten elämästä tai olisivat jotenkin spitaalisia tms.
Eikö kukaan ole kokenut bipon kanssa elämää toisin??
Itse olen useille ihmisille pitkän tuntemisen jälkeen kertonut sairaudestani, tämän jälkeen ovat sanoneet ettei olisi uskoneet mitenkään.
Suhteissa ei toinen osapuoli ole mieltänyt diagnoosia mitenkään haitaksi tai häiritseväksi.
Miksi täällä kirjoitetaan vain vastaan, ihan kuin bipot olisi jotenkin suljettava pois ihmisten elämästä tai olisivat jotenkin spitaalisia tms.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Ei täällä kukaan mitään vastaan kirjoita, vaan ihmiset kirjoittavat helvetillisistä kokemuksistaan elämästä bibon kanssa, etkö ymmärrä? He kertovat omasta elämästään ja kokemuksistaan, mistä muustakaan he tietäisivät?
Meillä ainakin meni elämä täysin sirpaleiksi bibon takia, avioliittomme, kotimme, lapset.. ihan kaikki on säpäleinä. Ja tämä kaikki mieheni vastuuttoman ja törkeän käytöksen vuoksi. Masis vaiheessa sitten itkee ja katuu. Ja siiten maniavaiheessa loukkaa taas yhtä pahasti, kuin ei olisi koskaan katunutkaan tekojaan.. Tajuatko mitä helvettiä se on? Kun tulee "nyrkistä naamaan" kerta toisensa jälkeen, kun olet juuri saanut koottua palaset edes jotenkin kasaan että jaksat päivästä toiseen?
Kuka sellaista jaksaa "ymmärtää"? Ainakaan loputtomiin.
Mäkin oon miettiny tota negatiivisyyttä... Mut ei kai näille palstoille eksy sellaset, joilla ei oo niin pahoja ongelmia bipon kanssa. Itse sain diagnoosin viime syksynä ja tää palsta oli helvetillistä luettavaa(pahenti vaan masennusta). Luulin, et oon tuomittu elämään yksin ja että tuun vaan pilamaan lapseni elämän. Vaikka siis ei mulla nuo hypomaniat oo elämää sinällään pilanneet, lähinnä ollu kausia, jolloin oon vaan touhunnu tavallista enemmän kuin normaalisti ja yötä päivää. Ja tää palsta on yks syy miks en hirveesti halua puhua koko sairaudesta, kun täältä saa sen kuvan, et kaikki bipot on ihan järkyttävän kauheita ihmisiä. Toinen kanssa on tää, et saa sen kuvan, et kaikki eroamiset on vaan sen bipon syytä. Tätähän se exä mulle syytää, ei niin mitään merkitystä sillä, et hän oli se joka löi. Ja tää oli myös se syy miks mä halusin erota... Nyt lääkitys kohillaan ja elämä alkaa pikku hiljaa hymyillä.
Noin se menee, eli tänne kirjoitetaan enimmäkseen pettymyksistä, mitä bipon kanssa on koettu. Onnellisuudesta ei kukaan puhu mitään, mitä nyt ei tapahdu muillakaan 24 palstoilla.
Omassa perheessäni terveellä miehelläni on elämässään enemmän haitallisia addiktioita mm alkoholiin ja tupakkaan, mitä minulle on haittaa bipoudesta. Olen bipo, mutta luonteeltani vastuuntuntoinen ihminen. Tai ainakin yritän sitä olla. Olen mm ottanut tavakseni kysyä mieheltäni - onko käytökseni ollut ok ja moitteetonta ? Nyt on vuosi mennyt, eikä miehelläni ole ollut mitään valittamista. Syy itsekontrolliin on se, että olen vähentänyt lääkitystäni 50%:sti.
Sen sijaan terve mieheni ei ole koskaan kysynyt, onko hänen alkoholinkäytöstään muulle peheelle mitään haittaa ? .
Addiktiot ovat sairauksia, joten miehesi on sairas.
Valitettavasti ei, suurin osa ajasta oli yhtä vuoristorataa, lupauksia jäi täyttämättä, sovittuja tapaamisia peruuntui ilman selityksiä (tai jonkunlainen seiltys tuli päivien jopa viikkojen jälkeen), monien päivien mykkäkoulu, jos sanoin yhdenkin sanan väärin, siis hänen mielestä väärin, sitä että minä olin tarkottanut jotain ihan muuta, sillä ei ollut merkitystä. En ikinä tuntenut turvallisuutta hänen rinnallaan ja aina piti olla varasuunnitelma.
Nyt olen päässyyt suhteestä ja hänestä irti, mutta hän ei tunnu ymmärtävän, miksi hänet on jätetty, ottaa kerta toisensa jälkeen yhteyttä.
En halua olla tekemisissä, siitä yksinkertaisesta syystä, että ei voi unohtaa, anteeksi voin antaa, mutta en halua tosiaan tavata, se vaan repisi haavat auki,
ja taas alkaisi se sama rumba. Itse hän väittää, että hän on muuttuunut, en usko, kun ei hän edes suostu syömään lääkkeitä, on vaan omatoimisesti lopettanut ne, kun tuli niin tasainen olo. Huh, huh..
Pelkään ihan oikeasti, että satuttaisin itseni jos suostuisin tapaamaan.
En jaksa loputtomiin olla se ymmärtäväinen puoliso tai ystävä, olen mielestäni tehnyt osuuttani tässä suhteessa, ja se ei riittänyt, enempään ei ole voimia.
Uskon, että asia olisi toinen jos vaikka naisystävä kärsisi tästä, silloin olisi helpompaa tavata, kun ei toinen odota että suhde taas syntyisi.
Täytyy kyllä myöntää, että jos uusi tuttavuus kertoisi sairastavansa bipoa, en lähtisi leikkiin mukaan, olen läksyni oppinut.
Täällä kirjoittajat ovat saaneet vain negatiivisia kokemuksia bipoudesta. Itselleni dignoosi oli helpotus, kaikki palaset elämässäni loksahtivat paikoilleen. Lääkitys on kohdallaan, ei enää vuoristorataa vaan onnellista ja tasapainoista elämää.
Parisuhteessa en tällä hetkellä ole, mutta voisin hyvin olla. Tätä sairautta on niin montaa eri vaikeusastetta, että yleistämään ei kannata kenenkään lähteä.
Mykkäkoulut ja lupauksien pettäminen ei nyt yleisesti liity bipoon millään tavalla. Ne voivat olla ihan ihmisen omaa luonnetta. Monilla ihmisillä on taipumusta pettää lupauksiaan ja pitää lapsellista mykkäkoulua. Ei kannata unohtaa sitä, että jokaisella bipolla on myös se oma luonne. Luonteenpiirteet eivät välttämättä liity sairauteen millään tavalla.
Tällä palstalla on usein yleistetty, miten bipot käyttävät alkoholia, pettävät, ovat väkivaltaisia, todellisuuden taju on kateissa, kaikki valehtelevat jne. Itse en pidä alkoholista eli en käy edes baareissa. Pettämistä en hyväksy missään tapauksessa enkä valehtelua. Väkivaltainen en ole koskaan ollut, ja todellisuus ei ole hämärtynyt millään tavoin. Näiden palstojen ihmiset ovat vaan kokeneet kovia bipojen kanssa, ja siksi täältä saa kovin negatiivisen kuvan meistä.
Taika, uskon, että sulla on ollut kauheita kokemuksia exäsi kanssa. Mutta ei se silti tarkoita, että kaikki me bipot olisimme samanlaisia. Jokainen ihminen on kumminkin erilainen. Eikä myöskään sitä, että kaikille kävisi noin. Ite oon kyllä hypoissa aika ärsyttävä, siis pinna kireellä, mut maksoin exän kaa niistä kovan hinnan. Mua nosteltiin kurkusta seinille yms. Ja masennusvaiheessa sain kuulla, et mun kannattas tappaa itteni. Erosta on nyt vuosi ja saan edelleen kuulla kuinka se hakkaaminen oli minun vikaa, kun olin niin vittumainen akka. Onneks vihdoin tajusin lähtee. Ite haluun pitää huolta itsestäni ihan lapseni takia. Siksi käyn terapiassa ja syön lääkkeeni. Ja elämä on suurin piirtein tasaista.
Taikalta se vaan sujuu tuo jatkuva saman rummun pärinä.
Ja teidät bipot tunnistaa jo aivan muutamasta lauseesta. Myös ne bipon läheisiksi naamioituneet bipot on lyhyenkin tekstin perusteella helppo tunnistaa. Tämä on sikäli hyvä asia, että teidän kommentteja lukiessani, tajuan olleeni väärässä, kun olen kuitenkin yrittänyt uskoa exästäni hyviäkin asioita.
Psykiatri-taika äänessä taas. Koskas olet muuten valmistunut lääkäriksi ja erikoistunut psykiatriaan? Olisi vaan kiva tietää. On se hienoa, kun netin kautta osataan tehdä diagnooseja. Omituista kun oikeassa elämässä ne psykiatrit eivät kovin nopeasti niitä diagnooseja tee. Pitäisikö sun ilmoittaa itsesi Suomen parhaimmaksi netti-tohtoriksi? Osaat parista lauseesta päätellä ihmiset hulluiksi.
Koita nyt aikuinen ihminen vähän miettiä käytöstäsi. Kauhea syyllistäminen kaikuu kaikista teksteistäsi. Kukaan ei pysty netin kautta päättelemään, mikä ihmisessä on vialla vai onko mikään. Herää jo todellisuuteen! Tämä on netti, ei todellinen maailma.
Leikiten sinutkin bipoksi tunnistin psykopaatti-paula. Teillä on kaikilla prikulleen sama tyyli ajatella ja kirjoittaa, ette edes osaa peittää sitä, silloinkaan kun yritätte olla fiksuja ja ymmärtäväsiä.
Miettisitte te aikuiset bipo-ihmiset jo vähän käytöstänne, asettukaa kerrankin sen toisen osapuolen asemaan ja ottakaa vastuu omasta käytöksestänne ja lopettakaa projisoiminen. Te syytätte meitä bipojen puolisoita ja ex-puolisoita kaikesta, mitä itse olette. Voin kertoa sinulle, että minä elän todellisuudessa, mutta bipoa sairastavilta todellisuudentaju on usein kateissa, kuuluu taudin kuvaan.
Bipon tunnistaa helposti netissä ja ihan missä tahansa, jos on entistä kokemusta muutamasta tautia sairastavasta. Psykiatreille voi olla bipon tunnistaminen vaikeaa, koska he eivät useinkaan ole joutuneet elämään bipon kanssa.
Taika, olet täällä kovin paljon äänessä, kommentoit jatkuvasti kirjoituksia. Saman jauhaminen alkaa kyllästyttää. Et tuo enää mitään uutta keskusteluihin. Exäsi on jättänyt sinut todella katkeraksi - ja ymmärränkin sen kuvaamasi perusteella. Mutta onko tämä oikea foorumi purkaa omaa pahaaoloasi vuosi toisensa jälkeen?
Niin kamalia kuin joskus olemmekin, emme oirehdi koko ajan. Terveen jakson aikana ymmärrys kyllä riittää siihen, että ruoskimme itseämme käyttäytymisestämme sairauden aikana. Aito katuminen on ihan mahdollista. Ja sairaina aikoina purkauksillasi ei ole mitään merkitystä sille, että hillitsisimme käytöstämme. Osa huonosta käytöksestämme voi mennä myös luonteen piikkiin, kaikki ei ole vain bipoudesta lähtöisin. Bipolla voi olla myös persoonallisuushäiriö, joka onkin sitten jo ihan toinen juttu.
Ehkä voisit pyytää suomi24-sivustoa avaamaan vertaisryhmän kaltaisillesi? Sitä varmasti tarvitaan. Tai sitten ihan vaan yksinkertaisesti voisit itse mennä terapiaan käsittelemään ongelmiasi. Täällä sinua ei kukaan pysty auttamaan. Olet selvästi ja ylivoimaisesti jo voittanut kisan siitä, kenellä on ollut sairain puoliso ja vaikein suhde.
Herran jestas oot sää ihan todellinen! Siitä vaan hauku exääs, mut tietääkseni kukaan muu meistä ei oo tehnyt sulle mitään!! Miettisit oikeesti vähän mitä kirjotat. Et sä voi yhen ihmisen perusteella tuomita kaikkia. Ja tosiaan mehän täällä syytellään exiä... Mitäs sinä teet? Kaikki sun kirjotukset onkin tosi ruususia. Harvempi bipo täällä puhuu existään. Ja oikeesti oliko susta sit oikein, että mua hakataan, kun oon bipo? Ite en oo koskaan ollu väkivaltainen, en oo menettänyt luottotietoja. Yhden kerran petin, joka oli todellakin väärin! Ja se oli kyllä mun vikaa. Itelläni on kavereissakin pari bipoa ja ei me kyllä olla niin samanlaisia. Ja ero on myös suuri siinäkin, et haluaako syödä lääkkeesä vai!
Minä myös tunnistan bipot täällä tyylistä. Ainakin jos eivät näytä olevan tasasessa vaiheesssa. Ei myötätuntoa puolisoille. Helposti kiistetään ja vähätellään sitä omaa osuutta ja taas haukutaan ja syytetään sitä puolisoa tai jo exää. Asioita katsotaan vain omalta kantilta asenteella, minä, minä, minä jne. Exät ei sais puhua mitään, kellekkään ei saa kertoa mihin toi tauti voi johtaa. Taikan tarina on kova, mutta täällä on kyllä muitakin suunnilleen saman kokeneita. Ei kai siitä kukaan kilpaile, kellä oli pahin bipopuoliso, joidenkin bipojen vain pitää taas haastaa riitaa, syyllistää, hyökätä ja puolustella ja vähätellä omia tekojaan.
Pakkohan täällä on puolustautua: Katkerat bipojen puolisot haukkuvat, syyllistävät ja lyttäävät bipot. Rankkoja yleistyksiä. Se, että on sairas, on tarpeeksi rankkaa ilman tätä p--kaa mitä täältä tulee kuormakaupalla niskaan.
Täällä ei paljon myötätuntoja bipoille heru. Syytöksiä pilatuista elämistä sitä enemmän. Entäs puolisot: Moniko puoliso katsoo asioita toisen kantilta? Aika harva. Jos suhde ei kelpaa, erotkaa ja lopettakaa valittaminen! Puolisot osaavat kyllä myös minä-minä-minä -kirjoittelun.
Kyllä mekin ymmärrämme tehneemme vääriä asioita. Niiden myöntäminen on luonteesta kiinni: siitä ei voi sairautta syyttää. Sairaalla ei tietysti sairaustuntoa olekaan, silloin on turhaa odottaa katumusta ja anteeksianelua.
Jokaisella on oikeus mielipiteeseen, eikä kenenkään tarinoita voi vähätellä. Bibolaarisuus on karmiva tauti kaikille. Purkakaa ihmiset vain tuntojanne tänne. Ei niitä muita paikkoja juuri olekkaan.
Siis jokainen saa tietysti kertoo omista kokemuksista. Ei siinä mitään, mut siinä vaiheessa kun ruvetaan tuomitsemaan kaikki yhden ihmisen takia, niin siinä ylittyy tiettä raja. Ja samalla tavalla minäkin voin puhua omista kokemuksista. Aina vaan asia ei ole niin mustavalkoista... Aina sitä ymmärrystä ei suhteessa löydy ollenkaan. Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että kaikki mun hypojutut pitäisi ymmärtää tai antaa anteeksi. Tiedän tehneeni väärin! Mut niin teki toinenkin... Kumpi sitten teki enemmän väärin vaikea sanoa.
Sori vaan taika, mutta en ole bipo. Masennusta on ollut toisinaan, koska koin helvetillisen suhteen bipon kanssa. Nyt alan vihdoinkin pääsemään asioiden yli. En silti ala täällä väittämään, että tunnistaisin bipot kirjoituksien perusteella tai että kaikki bipot olisivat samanlaisia. Riippuu hyvin paljon siitä, että kuinka paha sairaus on.
Tämä on ilmeisesti todella lapsellista porukkaa kirjoittelemassa. Miinusta tulee, kun kertoo totuuden asioista. Minkälaisia ihmisiä täällä oikein on? Menkää nyt jokainen ("terve" tai sairas) itseenne ja miettikää hieman. Sairaanloista syyllistämistä ja haukkumista suuntaan ja toiseen. Terveet kaipaa ymmärtämistä ja empatiaa bipoilta, mutta samalla haukkuvat heidät lyttyyn. Miten ihmeessä sillä tavoin voi saada ymmärrystä? Kummankin osapuolen pitäisi yrittää ymmärtää toisiaan. Haukkumisella ja syyllistämisellä mikään ei toimi. Voin vaan kuvitella, mitkä traumat moni bipo täältä saa. Ja suurin osa ei meille ns. terveille ole mitään pahaa tehnyt. Ihan turhaa purkaa pahaa oloaan toisiin bipoihin. Purkakaa se olotila terapeutilla tai ex-kumppaneihin.
PS. Uskalla edes kertoa nimimerkkisi, kun miinustat tätäKIN viestiä.
Joo, kuvitellaan vähän:
Jos minulla olisi syöpä, ihan kamalasti ymmärtäisin ja antaisin empatiaa puolisolleni, jolla on vaikeaa sairauteni takia. Enkä missään tapauksessa odottaisi tai toivoisi, että minun vakavaa sairauttani ymmärrettäisiin tai minua tuettaisiin. Sairaushan oireineen on oma valintani. Talouskin saattaisi kaatua, kun epätoivoisesti ja itsekkäästi perheen rahat tuhlaten etsisin parannusta kalliista vaihtoehtolääkkeistä, vaihtoehtolääkäreistä ja maailmalta uusista hoitomuodoista. Saattaisin jopa tuhlata johonkin ei-parantavaan, mutta oloani helpottavaan asiaan. Syöpä saattaisi myös vaikuttaa psyykeen ja käyttäytymiseen. Minusta voisi tulla hankala, ilkeä ja katkeroitunut ihminen, joka purkaa pahaa oloaan kotona. Persoonallisuuteni saattaisi muuttua, kun syöpä tuhoaisi aivojani. Tästä kaikesta olisin tietysti itse tietoisesti vastuussa ja lupaisin välittömästi muuttua terveeksi, sillä olenhan itse kehittänyt oman sairauteni. Etenkin henkisen kasvun tie toisi ikuisen terveyden.
Näinkö se menee? Yhtä sairautta ymmärretään, toista ei? Joku sairaus on hyväksytty, toinen ei. Joku sairaus itse valittu, toinen vastoin tahtoa annettu?
Bipo-häiriö määritellään lääketieteessä vakavaksi sairaudeksi, joka pahimmillaan johtaa kuolemaan.
Bipo-oireet eivät ole suunnattu läheisiä kohtaan. On todella ikävää - ja varmasti aivan epäreilua -, että he kärsivät oireista, mutta lopulta sairas itse kantaa tekojensa seuraukset. Bipon elämä tuhoutuu varmemmin ja pysyvämmin kuin puolison. Siinä on ihan tarpeeksi rangaistusta sairaudesta, jota emme itse ole valinneet.
Ja pari plussaa Paulalle: Täällä todella syyllistetään, ja paljon. Bipot puolustautuvat, mutta puolustus vaatii sen, että ensin syytetään.
Syöpää sairastavat harvoin vaihtavat puolisonsa lennossa johonkin uuteen rakkauteen. Syöpää sairastavat tuskin syyttävät kaikista omista oireistaan puolisoaan, syöpää sairastavat tuskin valehtelevat ja pettävät ja miettivät vain itseään. Syöpääsairastavat tuskin juoksevat yöt kapakoissa juomassa ja yhdenillan panoja etsien.
Eivät kaikki bipotkaan tee tuota eivätkä kaiken aikaa. Mutta monet tekevät, oma exäni teki kaikkea yllämainittua. Tuttavani joka on bipo, pisteli juuri vanhan äitinsä talon menemään maniassa (talo oli ennakkoperintönä puoliksi bipoystäväni nimissä). Äiti joutui pois kodistaan ... Kyllä sellainen kylmä itsekkyys on tyypillistä bipoille.
Bipolla kun vauhtikausi alkaa, niin kaikki irtoava raha palaa. Seurauksia ei ajatella ennen kuin sit masentuneena.
Ei syövän ja bipon oireet ole samanlaiset. Tarkoitus olikin havainnollistaa sitä, että toisia sairaita tuetaan mutta toisia syyllistetään, oireista riippuen. Tällä palstalla vaaditaan sairaita tukemaan terveitä. Täällä meitä haukutaan siitä, että olemme itsekkäitä ja pahoja emmekä ajattele kumppaneitamme. Valtava määrä negatiivisuutta ja yleistyksiä sekä todella loukkaavia kommentteja.
Monessa muussa sairaudessa ei pysty niin totaalisesti tuhoamaan omaansa ja mahdollisesti muidenkin elämää. Miksi bipo tekisi tämän tahallaan ja tietoisesti? Elämänsä tuhoaminen ei taatusti ole itsekästä käyttäytymistä.
Valehtelu, pettäminen yms. on kamalaa kumppanille. Itsekin olen ns. terveen puolelta kokenut ko. käyttäytymistä. Arvet jäävät ikuisesti, asioita on vaikea unohtaa ja antaa anteeksi. Olen tapahtuneesta katkerakin. En silti yleistä, että kaikki miehet ovat sikoja. Terveet ihmiset tekevät näitä tekoja tietoisesti, mutta bipoille se on sairauden - ei pahuuden - oire.
Seurauksia ei mieti sairauskohtauksen aikana. Sairaana elää tässä ja nyt, ilman menneisyyttä, ilman tulevaisuutta. Ihminen seuraa alkukantaisia viettejään, joiden tarkoitus on löytää tavalla tai toisella mielihyvää aiheuttavia asioita. Se kontrolli, joka normaalisti säätelee sitä, että käyttäydymme yhteiskunnan normien mukaan ja järkevästi, on poissa.
Varsinainen mania on tila, jossa ihan oikeasti ollaan pihalla. Silloin tehdään niitä elämäämuuttavia kamalia tekoja. Bipo on silloin syyntakeeton, ei pahuuden ruumiillistuma. Ei ole sattuma, että silloin ihminen otetaan pakkohoitoon oman ja muiden edun vuoksi.
Summa summarum: bipo ei ole paha jos hän ei sitä luonteeltaan ole, mutta sairaus saa hänet joskus tekemään pahoja asioita. Yleistäminen ei ole oikein: ykkös- ja kakkostyypin sairastamisessa on iso ero. Emme kaikki ole paholaisia. Moni meistä hoitaa itseään vastuullisesti ja olemme lähes oireettomia. Elämme ihan normaalia onnellistakin elämää. Moni meistä tuo luovuudellaan iloa terveillekin. Ulkopuolinen lukija kuitenkin luultavasti on aika varma kaikkien bipojen itsekkyydestä ja pahuudesta luettuaan näitä juttuja. Sairaus on itsessään meille vaikea asia: emme kaipaa sen lisäksi yleistä paheksuntaa niiltäkin, jotka eivät mistään tiedä, mutta perustavat "varman" mielipiteensä tällä palstalla esiintyvien katkerien ihmisten vuodatuksiin.
Ymmärrän uskoakseni, mitä tarkoitat.
Mutta ... ne maaniset teot tapahtuvat oikeasti ja oikeille ihmisille. Minä en ikinä ole nähnyt ihmisen silmissä sellaista kylmyyttä ja niin totaalista toisten tunteista ja elämästä piittaamattomuutta kuin mitä näin maanisen mieheni katseesta. Hän käveli ylitseni nauraen. Kun lasteni ja minun elämä romahti, hän nauroi ja kertoi, että ei ole koskaan voinut paremmin. Hän rakastui suunnilleen ensimmäiseen vastaantuliaan, korvasi minut heti hänellä mitätöiden minut ja parikymmentä vuotta jatkuneen elämämme täysin. Hän törsäsi rahamme tähän toiseen naiseen ja muihin välittömästi hyvää oloa tuottaviin asioihin, kaiken tämän hän teki nauraen ivallisesti ja ylimielisesti. Hän myös raivosi minulle ja vihasi minua aivn niin kuin minä olisin ollut se joka ne kaikki hirveydet teki. Kaikki hänen päässään oli kääntynyt ympäri, hän syytti minua ja tuhosi samalla itse meidän ja oman elämänsä.
Apua ei saatu mistään. Ystävät, tuttavat ja monet sukulaisetkin uskoivat hänen maanisia selityksiään ja tukivat hänen hulluja ideoitaan. Tästä olen vieläkin katkera. Apua oltaisi ehkä saatu, jos muilla ihmisilä olisi ollut terve kontrolli ja järki päässä hänen kanssa ollessa ja asioidessa. Mutta ihmiset uskovat helposti mihin hulluun tahansa, sen huomasin silloin.
Minun mielestä on juuri tästä syystä äärimmäisen tärkeää kertoa julkisesti, miltä mania näyttää ja mitä se voi saada aikaan.
Tämä on vaikea asia. Taikan näkökulma on perusteltu. Perustelen omani:
Toisaalla meillä on maanikko, joka käyttäytyy pahimmillaan juuri noin kuin Taika kuvaili. Kukaan ei, en minäkään, halua sellaista ihmistä lähelleen (miten ihmeessä uusi nainen ei ymmärrä - ei vain halua nähdä asioita?). Maanikon tunnistaminen on taatusti maallikolle vaikeaa. Ihan samoin ilmeisesti on esim. narsistien tai persoonallisuushäiriöisten kanssa.
Ilman muuta haluan tietää, mitä on vastassa, jotta osaan huomioida sen omassa käyttäytymisessäni. Luulen että moni muukin.
Mutta.
Toisaalta meillä on paljon kakkostyypin bipoja (kuten minäkin), jotka eivät koskaan käyttäydy Taikan miehen tavoin. Monella on hyvinkin hyvä hoitotasapaino ja he elävät ihan normaalia elämää. Sairausjaksoja voi olla vain muutama koko elämän aikana. Uskoakseni kakkostyypin bipoja on enemmän kuin ykköstyypin.
Ongelmaksi tämän tekee se, että meillä on sama tautinimike. Julkisuus ei erottele ykkös- ja kakkostyypin bipoja. Me asian kanssa tekemisissä olevat kyllä tiedämme eron, näin ainakin toivon. Mutta sellaiselle, joka ei henkilökohtaisesti ole ollut bipojen kanssa tekemisissä, ei tällä erottelulla ole merkitystä. Maanis-depressiivinen on maanis-depressiivinen.
Kun näitä täälläkin luettavissa olevia kauhutarinoita tulee julkisuuteen, niin siitä kärsivät ensisijaisesti me taudin helpomman version omaavat. Leima tulee. Täälläkin huutavat suurimpaan ääneen ne, joilla on kauheimmat kokemukset. Kovin inhimillistä: heillä on tarve hakea helpotusta tilanteeseen ja jakaa kokemukset muiden kanssa. Vertaistukea tarvitaan, sitä täältä haetaan ja saadaankin. Hyvä niin. Muitakin syitä on.
Taistelen henkeen ja vereen sen puolesta, että asioita ei yleistetä ja minuun ei lyödä sitä leimaa, joka kuuluu vain näille ykköstyypin vaikeille tapauksille. On aika loukkaavaa lukea jatkuvasti syytöksiä siitä, miten bipot ovat sitä tai tätä, pilanneet kaikkien elämän ja käyttäytyneet kuin paholaiset. Aika pelottavaa tekstiä toisinaan, ja varmasti nostaa hiukset pystyy maallikolta, joka tänne eksyy. Negatiiviset ja raflaavat asiat ovat niitä, joita auliisti sitten jaetaan omalle tuttavapiirille ja näin käsitykset yleistyvät.
Se, että puhutaan maniasta, kertoo meille asiasta tietäville paljon. Hypomania ja mania ovat kaksi eri asiaa. Maallikot eivät luultavasti edes ole koskaan kuulleet hypomaniasta eivätkä tiedä mitä se on. Olen seurustellut nyt yli vuoden: kumppanini tietää sairaudestani, olen avoimesti alusta asti kertonut. Silti hän eilen kysyi minulta, mikä on hypomania, kun sen sanan keskustelussa mainitsin! Asia on selvästi vaikea ymmärtää.
Itse sain potkut töistä mm. sen takia, että en ollut riittävän sosiaalinen. No, lievälläkään masennusjaksolla ei tosiaan jaksa pitää huoneen ovea kutsuvasti auki satunnaisille ohikulkijoille. Mykkäkoulustakin syytettiin... Pari viikkoa tätä riitti työnantajalle. Sillä ei ollut merkitystä, että itse työn tein hyvin ja hoidin yhteistyökumppanirajapinnan hyvin. En selitellyt enkä kertonut sairaudesta, koska se olisi vain kertonut, että pahempaakin voi olla luvassa. Potkut tulivat jo ensimmäisestä kerrasta. Kun tällaiseen suvaitsemattomuuteen törmää jo lievien oireiden kanssa, ei todellakaan uskalla kertoa, että on bipo. Kaiken huipuksi olin työpaikassa, jossa n. neljäsosa henkilökunnasta oli lääkäreitä...
Mielelläni kertoisin työhaastattelussa olevani bipo. Että minulla on niitä jaksoja, jolloin olen hiljainen ja keskityn vain työntekoon. Että minulla on hypomaanisia aikoja, jolloin olen ehkä päivän pari sairaslomalla pari-kolme kertaa vuodessa. Että tästä huolimatta oikeasti olen hyvä työntekijä, joka sitoutuu tehtäväänsä. Että minulla on hyvä hoitotasapaino ja tunnistan sairauden. Että osaan jäädä kotiin silloin kun siltä tuntuu enkä tee tuhoja töissä. Että sairaus ei haittaa työntekoa, mutta siitä on hyvä tietää, jottei ymmärrä käyttäytymistäni väärin.
Valitettavasti kovin yleinen käsitys bipoista on se, että masennus- ja maniajaksojen aikana ei koskaan ole työkykyinen ja että jaksot vaihtelevat koko ajan ääripäästä toiseen ja sairas toimii juuri noin kuten esim. Taikan exä. Kuka uskoo työkykyisyyteen, kun bipolaarihäiriö lääketieteessä määritellään vaikeaksi psyykkiseksi sairaudeksi. Täällä olevat kirjoitukset vahvistavat näitä mielikuvia.
Olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, ettei pidä yleistää. Että hypomania ja mania ovat kaksi täysin eri asiaa. Ymmärrän myös sen, että jokainen kokee sairautensa eri tavalla, koska yksilölliset erot voivat olla valtavia.
Kirjoituksesi on erittäin hyvä ja sinusta huomaa, että olet tasapainossa sen suhteen. Suurin osa ns. katkerista kirjoittajista ovat kokenee puolisoissaan juuri sen pahemman maanisen tyypin. Traumat ovat syviä ja haavojen parantamisessa menee aikaa. Ihmisiähän tässä kaikki ollaan.
Minun exäni oli loistava työntekijä hypomanioissaan. Sai palkankorotuksia ja eteni huimalla vauhdilla urallaan. Tähän hän ei varmasti ns. normaalissa tasaisessa vaiheessa olisi pystynytkään.
Minun exäni ei myöskään ollut hypomaanisena mikään petturi. Ennemminkin hän hemmotteli meitä (minua ja lapsia). Olen täällä myös useaan otteeseen kertonut, että exäni oli hyvä mies ja isä, kunnes se kamala mania iski. Se tämän jutun niin uskomattomaksi ja surulliseksi tekeekin. Jos hän olisi ollut joku narsisti tyyppi koko ajan, niin tämä kaikki olisi paljon helpompi hyväksyä. Jos todella pystyisin uskomaan, että hän vain oli häijy ja paha - ihan oikeasti, niin tästä olisi paljon helpompi jatkaa eteenpäin. Mutta kun hyvä ihminen muuttuu pahaksi ...
Olen sellaisessa työssä, jossa olen erilaistan bipojen kanssa hyvin paljon tekemisissä. Osa pahoista manioista on uskonnollisia: Moni maanikko uskoo olevansa Jeesus tai Jumala, mutta he eivät silti ole ilkeitä. Keskittyvät vain maailmaa ja ihmisiä parantamaan esim. kosketuksella. Saattavat lahjoittaa rahansa, koska uskovat, että rahaa tulee aina lisää jne.
En tiedä, miksi jotkut maniat tekevät joistaiin ihmisistä todella häijyjä. Nyt siis puhun todella ihmisistä, joiden perusluonne ei ennen maniaa ollut ilkeä ja itsekäs. Mania voi kääntää kaiken päälaelleen. En halua vain pelotella, mutta on hyvä tietää ja osata varautua. Maniat ovat tilanteita, joihin voi varautua ja siten monet vahingot ovat myös vältettävissä. Puolustus puhuu on mielestäni erittäin järkevä, kun osaa olle ne muutamat liian hypomaaniset päivät saikulla. Tuo on yksi hyvä tapa välttää maanisuuden aiheuttamia tuhoja jo ennakolta.
Stephen Fry on yksi suosikkinäyttelijöistäni. Hän on tullut julkisuuteen oman kaksisuuntaisuutensa kanssa; tästä oli kahden jakson tv-ohjelmakin taannoin, taidettiin jopa uusiakin jo. Tietoa tarvitaan ja on upeaa, että joku tulee noinkin rehellisesti sairauden kanssa esiin ja lisää tietämystä sairaudesta.
Tässä tulee jälleen se mutta. Hänellä tv:stä saadun kuvan mukaan on ykköstyypin sairaus. Hän on joutunut elämässään pahoihin vaikeuksiin, mm. vankilaan ja rahaongelmiin, keskeyttänyt opiskelun yms., sairauden takia. Silti hän on pystynyt loistaviin suorituksiin näyttelijänä.
Julkisuus ei ole kiinnostunut meistä kakkostyypin sairastajista: meillä ei ole tarjottavana lööppijulkisuuteen nousevia kauhukokemuksia. Mielikuva taudista jää vajaaksi, eikä näillä ykköstyypin julkkiksilla oikeasti lisätä sitä tietämystä, mitä tarvitaan sairauden monimuotoisuuden hahmottamiseen.
Koska Stephen Fry sattuu olemaan myös yksi minun suosikkinäyttelijöistä olen katsonut dokumentin The Secret Life of the Manic Depressive useampaan kertaan. Se on katsottavissa netissä, jos jotain kiinnostaa. Tuo filmi on hyvin positiivinen, vaikka Stephen sanookin siinä muun muassa, että hän ei koskaan tiedä, päättääkö hän ehkä jonain päivänä tehdä itsemurhan. Mutta siis kaikenkaikkiaan hyvin positiivinen dokumentti, jossa niitä taudin pahimpia puolia ei juuri kerrota, tai mainitaan niitä lyhyesti ja pinnallisesti. Dokumentin tarkoitus onkin varmasti näyttää, että kaksisuuntaista sairastava voi elää hyvinkin rikasta ja myös menestyksellistä elämää.
Tuli mieleen, että saattoi olla, että se oli jossain haastattelussa, missä Stphen Fry sanoi, että ei voi koskaan olla aivan varma siitä, etteikö joskus tappaisi itseään. Tuossa dokumentissa ehkä vain kertoi, ettei hänellä olisi mitään kuolemaa vastaan - en nyt muista varmaksi, mitä missäkin sanottiin.
Hyvä dokumentti kaikinpuolin. Maanisuuden kirjoja siinä ei mielestäni paljoa tuotu esiin. Johtuu varmasti siitä, että bipon läheisille bipon mania on usein hirvittävä ja tuhoisa kokemus, bipot itse usein nauttivat elämästään manian ajan.
Oikeasti, nauttiiko bipo maniasta? Tämä on ihan vilpitön kysymys, kun itse en ole koskaan ollut maniassa.
Hypomania voi oman kokemukseni mukaan olla hyvä tai huono tila. Voi olla vauhdikas, tarmokas ja hyvällä tuulella. Tai sitten on ärtynyt, aggressiivinen ja sisäinen tärinä päällä. Ajatukset ovat nopeita ja lennokkaita, mutta ihan erilaisia hyvässä ja huonossa hypomaniassa. Yleinen mielikuva lienee, että hypomania on aina positiivinen kokemus. Valitettavasti ei ole.
Tuntemani maanikot ovat joskus ohimennen sanoneet, etteivät kamalasti muista, mitä ovat tehneet. Selvästikään eivät halua puhua asiasta.
Täytyypä katsoa Stephen Fryn ohjelma uudestaan. En tiennyt, että on netissä. Kiitos tiedosta.
Olen miettinyt tota samaa, että paljonko ihmiset muistaa manioistaa, et jos eivät, niin huonohan niistä on jutella, jos ei muista mitään...
Osa varmaan nauttii niistä, mutta onko se oikea tunne kuitenkaan, jos ympärillä syntyy pahaa tuhoa. Vai tajuaako sitä, jos mania pahasti päällä.
Tiedä häntä...
Entinen kaverini ainakin käytti alkoholia kamalasti manian aikana, eikä tosiaan muista tekemisistään juuri mitään. Sääli sinänsä, koska nyt hän ihmettelee, että mitä on oikein tapahtunut, kun kaikki kaverit ovat hävinneet ja lopettaneet yhteydenpidon. Haluaisin olla hänen kaverinsa vieläkin, mutta en vain kykene siihen, koska maniassa tai päissään pettää lupauksensa kuitenkin. Puhuu pahaa selän takana, valehtelee koko aika tai paremminkin taitaa uskoa omiin harhaluuloihinsa.
Itselläni on myöskin bipo, mutta en mitään tuollaista ole tehnyt kenellekään. En edes bipona ymmärrä hänen käytöstään. Mutta ei sitä varmaan pysty edes ymmärtämään. Täällä monet ovat sanoneet, että haluaisivat monien bipojen myöntävän, että teot ovat johtuneet maniasta tai hypomaniasta. Itselläni on toinen näkökulma: Haluan kaverini myöntävän, että hän on jollain tavalla kusipäinen ihminen. Ei kaikkea voi sairauden piikkiin pistää.