En tiedä tarkalleen miten masennus määritellään tai mitä siihen liittyy. Mutta en halua tuntea näin, koska en usko että tämä on normaalia?
Olen 3-4 vuotta tuntenut itseni alakuloiseksi. En muista yksityiskohtia, tai tarkalleen mitä oli milloinkin, mutta olen satuttanut itseäni. On "jaksoja" jolloin haluan eristäytyä, on aikoja jolloin haluan kuolla, tai lakata olemasta.
Vihaan itseäni. Oikeasti, niin vahva ilmaisu kuin se onkin, vihaan itseäni. Itken välillä öisin. Yleensä en itke muuten kuin sisältäpäin koska vihaan sitä. Että olen heikko.
Nyt en jaksa. syön suruun ja paskaan oloon. En jaksa elämää. Olin paripäivää viimeviikolla poissa töistä kun en vain jaksanut. Tunsin itseni kipeäksi, vaikka ruumiinlämpötilakkin oli normaali, mutta tuntui ettei ollut. En vain jaksanut. Enkä jaksa vieläkään. Nyt se on paha jakso taas. En välitä, en jaksa, en halua tehdä mitään. En välitä miten työt menee, en jaksa. Itkettää ja on niin paha olo. Ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle.
Tuttu tunne ja olen tottunut, mutta muistinpahan kerran että en ole aina tuntenut näin. Toisaalta haluaisin tuntea normaalimmin, mutta sen eteen tehdään niin paljon töitä etten jaksa. kaikki se teesekntely ja nöyryytys kun vanhemmat tietää ja rupeaa mesoomaan kuinka lapsi olen ja pälä pälä. Eivä antaisi minun tehdä MITÄÄN. Ajatuskin siitä että joku tietäisi tästä ahdistaa. Huhhuh. Ulkona joudun käymään kävelyillä, on liikunnallinen harrastus. Ei auta.
Mitä tämä on?
Olen 3-4 vuotta tuntenut itseni alakuloiseksi. En muista yksityiskohtia, tai tarkalleen mitä oli milloinkin, mutta olen satuttanut itseäni. On "jaksoja" jolloin haluan eristäytyä, on aikoja jolloin haluan kuolla, tai lakata olemasta.
Vihaan itseäni. Oikeasti, niin vahva ilmaisu kuin se onkin, vihaan itseäni. Itken välillä öisin. Yleensä en itke muuten kuin sisältäpäin koska vihaan sitä. Että olen heikko.
Nyt en jaksa. syön suruun ja paskaan oloon. En jaksa elämää. Olin paripäivää viimeviikolla poissa töistä kun en vain jaksanut. Tunsin itseni kipeäksi, vaikka ruumiinlämpötilakkin oli normaali, mutta tuntui ettei ollut. En vain jaksanut. Enkä jaksa vieläkään. Nyt se on paha jakso taas. En välitä, en jaksa, en halua tehdä mitään. En välitä miten työt menee, en jaksa. Itkettää ja on niin paha olo. Ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle.
Tuttu tunne ja olen tottunut, mutta muistinpahan kerran että en ole aina tuntenut näin. Toisaalta haluaisin tuntea normaalimmin, mutta sen eteen tehdään niin paljon töitä etten jaksa. kaikki se teesekntely ja nöyryytys kun vanhemmat tietää ja rupeaa mesoomaan kuinka lapsi olen ja pälä pälä. Eivä antaisi minun tehdä MITÄÄN. Ajatuskin siitä että joku tietäisi tästä ahdistaa. Huhhuh. Ulkona joudun käymään kävelyillä, on liikunnallinen harrastus. Ei auta.
Mitä tämä on?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Masennukseltahan tuo kuulostaa. Mene ihmessä lähimpään terveyskeskukseen, josta sinut lähetetään psykiatrian poliklinikalle. Lähtee asiat rullamaan eteenpäin.
aloittaja olet, asutko yksin vai vanhempiesi kanssa, eli pääsetkö hoitoon noin teknisesti ilman heidän apujaan tai kyselyitään? Tuo vanhempien ymmärtämättömyys on hyvin tuttua minullekin. Minulle jopa tyrkytettiin hoitoa kouluaikoina, koska monet muut aikuiset, paitsi vanhempani, olivat minusta huolissaan. En kuitenkaan ottanut apua vastaan silloin yläasteella, koska pelkäsin varsinkin isäni reaktioita niin paljon, kun hän muutenkin raivosi minulle kaikesta tyhjästä.
Jos et asu kotona, niin älä ihmeessä kerro vanhemmillesi, jos tiedät, että he eivät ymmärrä. Aikuisella saa olla omia asioita ja "harrastuksia", olkoonpa se sitten vaikka terapiassa käynti. Sama koskee muitakin elämänalueita. Kun olet vähän enemmän voimissasi, saatat löytää paremmin ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut myös haavoittavana, ihmisenä. Sellaisia on. Voimia ja hyvää jatkoa sinulle!
verran, että itsensä ja oman hyvinvointinsa eteen todellakin kannattaa tehdä töitä, jos on tarvetta (toisaalta, ainahan sitä). Kaikki muut ihmiset kun voivat elämässäsi vaikka vaihtua lukuun ottamatta sinua, omasta seurastaan on siksi opittava nauttimaan :)
tietysti piti sanoa...
kiitos vastaajille.
Asun vanhempien kanssa. Ja ovat kerran tyrkyttäneet psykiatrille mutta siihen jäi sekin. Olisin halunnut ehkä mennäkin mutta en kehdannut sitten enää tuoda asiaa ylös kun sanoin että mietin, mutta tosiaan tuntemuksisstani eivät tiedä, vain että ehdottivat itse minua menemään olin kai silloin eristöytynyt.
Kerran juttelin terkkarille muttei tullut mitään kun se vähätteli sitä juttua ja pisti teini angstin piikkiin ja sitten mullekin tulee sellane että ei täs mitään hätää et joo oon kunnossa. Nii etttä sinnekään en kyllä enää mene.