Meillä on ollut kaksi sakemannia. Molemmat ovat olleet aivan ihmeellisiä otuksia. Tosin ne olivat tottuneet kaikenlaiseen elämiseen. Kulkeneet mukana pitkillä matkoilla, milloin matkanneet pitkän linjan busseilla satoja kilometrejä, milloin kulkeneet reittibusseilla pitkin ja poikin. Koskaan ei ollut mitään ongelmia. Joskus paikallisen liikenteen busseissa kuljettaessa bussikuski sanoi, että ei velota mitään lattiapaikasta, kun kuljette niin ahkerasti tätä väliä.
Kerran kävi niin, että olin autolla aamuyöstä liikkeellä. Auton pysäytti sellainen nuorisoporukka. Naksautin ovet lukkoon ja avasin vähän ikkunaa. Kaverit asettuivat niin, että auton edessä ja takana seisoi pari kaveria ja salamana kaikille oville liimautui nuoret miehenalut. Olin siis motissa. Se kaveri kenen kanssa juttelin auton ikkunasta, kyseli, jotta missä olisi lähin puh.kioski (elettiin sitä aikaa). Sanoin etten tiedä ja samalla huomasin (kuulin), kun nää nuoret kaverit alkoivat raplaamaan auton oven kahvoja. Ymmärsin, että tilanne oli sellainen, että ne koittivat päästä kyytiin/tai viedä autoa.
Sakemannini koisi takapenkillä ja ei ollut moksiskaan. Se ei todellakaan tarkoittanut sitä, etteikö se olisi ollut hereillä ja vaistonnut jonkun olevan pielessä. Tää nuorisojoukko ei hokannut koiraa, koska autossa oli tummennetut lasit. Yksi ainoa hiljainen käsky koiralle muutti tilanteen. Se nousi ärhäkästi ylös ja näytti luontonsa. Auto hytkyi ja huojui, kun se rähisi ja vaahtosi. Nuorisojoukko otti taka-askelia ja osa joukosta lähti juoksemaan pakoon. Lähdin ajamaan tilanteesta pois. Katsoin peilistä, kun se ikkunan luona nojaillut kaveri pudotti ison kiven taakseen. Se oli kait ajatellut käyttää sitä kiveä minuun.
Koira pelasti henkeni ja autoni. Sakemanni on nimenomaan työkoira ja se vaatii koiran pääkopan kunnossapitämiseksi työtä ja haasteita. Nyt en enää "vanhoilla" päivillä ole rohjennut ottaa niin haastavaa koiraa, vaan olen tyytynyt hentosempaan lenkkikaveriin.
Kerran kävi niin, että olin autolla aamuyöstä liikkeellä. Auton pysäytti sellainen nuorisoporukka. Naksautin ovet lukkoon ja avasin vähän ikkunaa. Kaverit asettuivat niin, että auton edessä ja takana seisoi pari kaveria ja salamana kaikille oville liimautui nuoret miehenalut. Olin siis motissa. Se kaveri kenen kanssa juttelin auton ikkunasta, kyseli, jotta missä olisi lähin puh.kioski (elettiin sitä aikaa). Sanoin etten tiedä ja samalla huomasin (kuulin), kun nää nuoret kaverit alkoivat raplaamaan auton oven kahvoja. Ymmärsin, että tilanne oli sellainen, että ne koittivat päästä kyytiin/tai viedä autoa.
Sakemannini koisi takapenkillä ja ei ollut moksiskaan. Se ei todellakaan tarkoittanut sitä, etteikö se olisi ollut hereillä ja vaistonnut jonkun olevan pielessä. Tää nuorisojoukko ei hokannut koiraa, koska autossa oli tummennetut lasit. Yksi ainoa hiljainen käsky koiralle muutti tilanteen. Se nousi ärhäkästi ylös ja näytti luontonsa. Auto hytkyi ja huojui, kun se rähisi ja vaahtosi. Nuorisojoukko otti taka-askelia ja osa joukosta lähti juoksemaan pakoon. Lähdin ajamaan tilanteesta pois. Katsoin peilistä, kun se ikkunan luona nojaillut kaveri pudotti ison kiven taakseen. Se oli kait ajatellut käyttää sitä kiveä minuun.
Koira pelasti henkeni ja autoni. Sakemanni on nimenomaan työkoira ja se vaatii koiran pääkopan kunnossapitämiseksi työtä ja haasteita. Nyt en enää "vanhoilla" päivillä ole rohjennut ottaa niin haastavaa koiraa, vaan olen tyytynyt hentosempaan lenkkikaveriin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Saku-poikani oli minulla likimain aina mukana. Pasi Kauniston laulua siteeratakseni; "Veit päivät yöni, veit myös työni.....veit mun kokonaan tms.....
Olin eräänä syksyisenä aamuna istuttamassa kuusentaimia. Vettä vihmoi ja ei oikein innostanut koko savotta. Lähdettiin kuitenkin hommiin. Sakuni sai olla vapaana ja keksiä tekemistä siksi aikaa, kun laikutin ja tungin taimia maahan. Se yleensäkin huiteli aina jossain ja ilmaantui paikalle viimeistään silloin, kun avasin reppuni. Se oli kuin Uuno Turhapuro. Kun jääkaapin ovi (reppuni) aukeaa, niin maisemissa kannattaa olla.
Olin istuttanut taimia aamupäivän. Katselin aikaansaannoksiani ja kiittelin itseäni, että olin kuitenkin lähtenyt istutuksille, vaikka ilma oli surkea. Ihmettelin, jotta missä se koira mahtaa olla, kun ei ole näkynyt pariin tuntiin.
Koira oli parinsadan metrin päässä ja näytti kaivavan jotain. Menin katsomaan. Ja voi perkele, se kaivoi ylös niitä mun istuttamia kuusen taimia. Se oli siis kulkenut koko aamupäivän pari sataa metriä mun jäljessä ja kaivanut kaikki taimet ylös. Joka jumalan taimi oli juuret kohti taivasta. Ei hyvää päivää sentään, että otti pannuun.
Koira oli ajatellut kait silleen, että tämä on joku tehtävä sille ja sen tehtävänä on löytää jokin piilotettu esine. Silloin ei naurattanut, mutta nyt naurattaa.
:=)) :=))
Ikuinen saku-fani..;D
Teillä on ollut poitsulla kova savotta,eihän tuolle voi kun nauraa,niin on tiitterä apulainen ja tarkantyön tekijä... =D Tosi mieluisaa puuhaa nostella tuollaisia pikkutaimia ja vielä vaikka ravistaa hampaissa..
Meillä poitsu kaivoi kuopan kun istutimme omenapuuta,ne on näitä auttavaisia "kotihortonoomeja"
Pojat on poikia ja aika kultaa muistot.
Oltiin koirani kanssa pystykarsinnalla. Aikansa se katteli ja päätti sitten kait, että homma on tylsää ja alastulevia kuivia oksia ei kannata olla "koppaamassa". Se lähti omille teilleen.
Puolen päivän aikaan menin repulleni ja jo vaan kaverikin saapui evästämään. Eipä lohduttanut näkymä. Koira oli käynyt jossain kyläilemässä. Sen jalat vatsaa myöten olivat keltaisessa maalissa. Eikä sekään vielä mitään, mutta siihen maaliin oli tarttunut kaikki mahdollinen maa-aines. Siinä oli sammalta, hiekkaa, heiniä, oksan tynkiä ja ihan kaikkea mahdollista mitä vaan metsästä löytyy.
Vähän mä kauhistuin. Olin kartasta katsonut, että siellä lähietäisyydellä ei pitäisi olla mitään asutusta, eikä varsinkaan mitään taloa. Missä lie pitkällä koira käynyt luppoajallaan sotkemassa jonkun maalauksia. Lähdettiin kotiin ja putsaamiseen meni lopulta monta kuukautta. Ei ollut maali ainakaan vesiliukoista. Bensalla ja ohennusaineilla sitä ei voinut putsata, vaan aina, kun karva kasvoi, niin piti "typistää" maalipintaa pois.
Asuttiin sellaisessa paikassa, missä meillä oli omaa rantaa. Koira sai käydä vilvoittelemassa omia aikojaan "kosken kuohuissa". Sakuni oli vesipeto, kuten oli edeltäjänsäkin. Monesti me uiskenneltiin ja monesti mulla oli selässä "vauhtiviivat", kun koira ui selälle (kynnet raapi). Kesäkuumalla ja saunomisen (tuli joskus löylyynkin lauteille) jälkeen sille oli suuri nautinto päästä puljaamaan läheiseen jokeen (koskeen). Se tuli alkuun valittamaan mulle jotakin. Lähdin sen kanssa sitten katsomaan, jotta mistä oikeen kiikastaa.
No selvishän se sitten. Se ei koskaan ymmärtänyt, että veteen ei tule kuoppaa, vaikka kuinka kaivaa. Se kaivoi vettä ja oli välillä korviaan myöten kaivamassaan vesikuopassa. Se jopa sukelsi sinne kosken kohinoihin ja ei voinut millään ymmärtää, että ei voi kaivaa vettä.
tälläsiä juttuja on kyl kiva lukee :D
Tutustuttiin joskus sakemannini kanssa aikapäiviä sitten sokean opaskoiraan ja hänen isäntäänsä. Tämä isäntä oli menettänyt näkökykynsä tapaturman seurauksena. Sen koira oli sellainen musta labbis. Tehtiin pitkiä lenkkejä yhdessä monta vuotta.
Opin sokean "suunnistustaidosta" pitkillä lenkeillä melkoisen paljon, mutta niin oppi sakunikin sokean koirasta. Jotenkin se tiedonvälitys noitten koirien kohdalla toimi 100 %:sti. Se toiminta oli niin saumatonta, kuin vaan voi olla. Molemmat osasivat reitit toistensa luokse ja aina, kun mentiin ulos, niin sakuni halusi mennä moikkaamaan kaveriaan ja samoin toistepäin. Ne olivat ylimmät ystävät kuolemaansa saakka. Koirat temmelsi pöpelikössä sen aikaa, kun me omistajat vaihdettiin kuulumisia. Kun käsky kuului, niin molemmat olivat aina valmiita palvelemaan.
Me jokainen nautittiin noista hetkistä aivan suunnattomasti.
Oltiin joskus entimuinoin nuoria ja nättejä (nyt ei olla enää, kuin nättejä). Meidän pari vuotta vanhat "hedelmät" vietiin mummolle ja papalle hoitoon ja lähdettiin raunioradalle harkkoihin sakupojan kanssa.
Kiipesin huteria tikkaita ylös ja sakupoika seurasi ihan tosta vaan. Se ei pelänny mitään. Kun päästiin ylös tasanteelle, niin minä pelkäsin aivan mielettömästi, kun katsoin alas. Pakokauhu iski. Hyvä ettei ohjaajat joutuneet hälyttämään palokuntaa paikalle. En vaan kertakaikkiaan pystynyt enää kävelemään alas. Ohjaajilta tuli alhaalta käskyjä rauhoittua ihan siksi, ettei koira saa mitään kammoa. Pääsinhän mä sieltä alas sitten vihdoin ja viimein. Ikinä en enää kiipeä tollasiin paikkoihin.
Toinen tehtävä oli sellainen, että sen pitää löytää meidät raunioista. Annettiin koira "apuopelle" ja lähdettiin bunkkeriin. Kun oikein rakastuneita oltiin ja lapset oli hoidossa, niin ette uskokaan jotta miten kivaa meillä oli bunkkerin maalattialla. Toivottiin, ettei meitä löydetä ikinä. Käytettiin kaikki luppoaika hyväksi maakellarissa.
Löyti se sitten meidät, vaikka me toivottiin, ettei se vähään aikaan tulisi häiritsemään.
Sain ensimmäisen saku-poikani, kun olin 17 v. Olin pitkään ja hartaasti toivonut koiraa. Tulin kesälomamatkalta ja äitini tuli myhäillen ovelle vastaan. Äiti pyysi minua vilkaisemaan parvekkeelle. Itku pääsi, kun näin poikeliinin ensimmäistä kertaa. En ollut uskoa silmiäni. Poikuli oli puolivuotias ja alkoi rähjäämään mulle. Se kait ajatteli, että tulija on vieras ja ei kuulu jengiin ja mitä se nyt käy mua kuitenkin halimaan. Rakastuttiin ensisilmäyksellä.
Koirasta tuli minun ja veljeni yhteinen ja hyvin läheinen kaveri. Me ei koulutettu sitä oikeastaan ollenkaan. Vakikäskyt sille opetettiin ja lisäksi se tykkäsi viestistä. Se vaan kulki mukana ja jos sitä ei ollut, niin olo tuntui paljaalta ja jotenkin sellaiselta, että jotain puuttuu. Joskus koulussakin tuntui, että olisi ollut alaston, koska se puuttui viereltä.
Meidän talossa asui juoruakkoja melkoisen paljon. Ne eivät koskaan moittineet koiraa, mutta meitä nuoria ja nuorten tekemisiä ne puivat hyvinkin ahkeraan. Meidän perheen nuoret harvemmin ryyppäsivät, mutta mopoilla me ajettiin paljonkin. Äiti ja isä sai jatkuvasti kuulla (osittain aiheettakin), jotta miten me rällätään mopoilla.
Päätettiin veljeni kanssa tehdä niille juoruämmille källi. Ne olivat kokoontuneet taas lasten hiekkalaatikon reunalle puimaan viikonlopun tapahtumia. Ja arvatenkin meidän tekemiset puhutti paljon. Isältäni oli amputoitu molemmat jalat ja sillä oli tekojalat.
Kävelin hiekkalaatikon läpi ja juoruämmät katseli silmät kiiluen, että siinä se neiti nyt sitten taas menee hepenissään. Veljeni oli koiran kanssa takapihan ovella ja innosti sitä. Oltiin sovittu, että viisi minuuttia odottavat ja sitten koira päästetään vapaaksi.
Juoruämmien kerho hajosi, kuin taikaiskusta, kun koira syöksyi isän saunaproteesi (on oikeen näköinen jalka) suussaan saatuaan käskyn "viesti vie" tuomaan sitä minulle. Se paineli sen hamekerhon ja hiekkalaatikon keskeltä ja toi sen jalan minulle.
Kotona ei tykätty källistä ollenkaan. Äiti sai selitellä poliisille, että ei se koira ole tappanut ketään ja kaikilla on jalat tallella.