Meidän reipas 3-vuotias poika aloitti päiväkodin 2 viikkoa sitten. Alku sujui hyvin halusi jo ensimmäisenä päivänä jäädä ilman äitiä sinne.
Nyt kahden viikon jälkeen ei haluaisi enää millään jäädä sinne. Itkee ja puristaa kaulasta raivoisasti. Olen yrittänyt kysellä miksi ei enää haluakaan mennä sinne jne. Mutta ei osaa tietenkään selittää...
Kaikki sanovat että on ihan normaalia ja menee ohi. Itsellä on vaan kurja olo.
Kertokaa kokemuksianne. Kauanko tätä kestää? Nyt on kolme itkuista aamua takana..
Nyt kahden viikon jälkeen ei haluaisi enää millään jäädä sinne. Itkee ja puristaa kaulasta raivoisasti. Olen yrittänyt kysellä miksi ei enää haluakaan mennä sinne jne. Mutta ei osaa tietenkään selittää...
Kaikki sanovat että on ihan normaalia ja menee ohi. Itsellä on vaan kurja olo.
Kertokaa kokemuksianne. Kauanko tätä kestää? Nyt on kolme itkuista aamua takana..
Vastaukset 12
Vanhimmat
3-vuotias on juuri siinä iässä missä päviähoidon aloittaminen on kaikkein vaikeinta. Liian iso hyväksymään muutokset nopeasti, uhmaakin voi olla. Liian pieni ymmärtämään aikaa ja perusteluita sille miksi äiti ei olekaan enää koko päivää yhdessä hänen kanssaan.
Itkut voivat kestää parikin kuukautta. Hyvästelyt ja halut ym. kannattaa tehdä valmiiksi ennen kuin menette päiväkotiin sisälle. Sisällä aina samat rutiinit ilman viivytyksiä ja vielä yhden halin "kerjäyksiä" niin helpottaa nopeammin.
Pahinta on äiti (tai isä) joka jää eteiseen pyytelemään vielä yhtä halia tai suukkkoa, kun lapsi olisi jo valmis leikkehin tai jopa on jo leikkimässä. Vitkutellaan siinä niin kauan epävarmana että varmasti saadaan laspsi itkemään ennen kuin lähdetään pois.
Ehkä vanhemman kannalta se on rankkaa, mutta se ei tarkoita sitä, että mahd. pieni lapsi pitäisi viedä päiväkotiin. Esim. 1-vuotias sopeutuu siksi nopeammin (ehkä) koska ei ole vielä ehtinyt muodostaa sellaista kiintymyssuhdetta äitiinsä, kuin lapsi, joka ollut kotihoidossa 3-vuotiaaksi. Lisäksi 1-vuotias ei osaa protestoida vielä niin paljon kuin 3-vuotias. Jotkut vuoden ikäiset luulevat jopa, että hoitaja on heidän äitinsä :-(.
Ihan lapsen psykogoliaa yhtään tietämällä voisin tyrmätä tuon todella asiattoman tekstin. 1-vuotias tiedostaa äidin, siis oman äidin. Toki sanoo muiden lasten äitejä myös äideiksi, eihän heille muita nimiä ole kuulunut. 3-vuotias tiedostaa "menetyksen" ja usein ei ole kyse lapsen protestoimisesta vaan ns menetyksen pelosta. Jo pieni vauva omistaa KIINTYMYS SUHTEEN äitiinsä joten tuo väite vaan on naurettava.
Jopa yksi vuotias tiedostaa että äiti menee ja äiti tulee, ajan tajua hän ei vaan vielä omista.
Älkää syöttäkö potaskaa täällä muille jos teillä ei ole mitään käsitystä asian oikeista laidoista.
Ilmiö on täysin normaali ja siitä ei kannata huolestua, joskin rankkaa se alkuun on MYÖS lapselle. Tarha elämä kun usein on koti elämää vauhdikkaampaa ja kilpailu on kovaa, jopa 3-vuotiaan kiusaavat toisiaan julmillakin sanoilla. Parin viikon päästä tilanne tasaantuu ja odottaa jo innolla tarhaan pääsyä ja kavereiden kanssa puuhaamista :)
Psykologiaa teitävänä täytyy tuohon vielä lisätä,e ttä lapsen oman persoonallisuuden kehitys alkaa n. 6-10 kuukauden iässä, jolloin lapsi tajuaa itsensä erilliseksi olennoksi äidistään tai huoltajastaan.
Kiintymyssuhde stiä ennen ollut voimakas -aivan syntymsätä saakka- ksoka lapsi ei ole edes käsittänyt mitään mutua kuin hoitajan olevan olemassa. Kiintymyssuhde sen jälkeen on voimakas, koska lapsi tajuaa,e ttä hoitaja onkin eirllinen, eli voi hävitä, jtoen sitä pitää vahtia enemmän.
Normaali kiintymyssuhde luodaan siis reilusti alle vuoden isässä.
Sinulle saattaisi olla apua "Eron työstäminen, 3-5 vuotiaat" voit googlata blogi autalastakasvamaan.
Hei, kiitos tuosta blogivinkistä!
anna perhekuva mukaan...saa katsella ikävän iskiessä...
Kaikista lapsista on päiväkodin seinällä perhekuva. Kiva idea muuten! Samoin mukana myös unirätti, se tuo turvaa. Nyt aamulla jäi jo ilman itkua sinne, ehkä tämä tästä?
Oletko keskustellut asiasta poikasi ryhmän työntekijöiden kanssa? Joskus asia voi olla niin pienestä kiinni kuin vaikka vessassa käymisestä tai maidon inhoamisesta.
Olen itse ollut päiväkodissa lastenhoitajana, ja jotkut lapset ovat olleet stressaantuneita siitä, että pitää käydä pissalla kaikkien nähden. Pienten ryhmissä kun ei ole sellaista yksityisyyttä. Toiset lapset taas stressaavat niitä muovihanskoja, joita hoitajat käyttävät peppujen pyyhkimiseen. Ne voivat tuntua ikäviltä, jos materiaali on tietynlainen. Joskus lapsi inhoaa tosi paljon jotain joka päivä syötävää tai juotavaa, mutta ei kehtaa sanoa sitä hoitajille. Se taas aiheuttaa stressiä. Aika vähän 3-4 vuotiaiden ryhmissä on kiusaamista näkynyt. Itse stressasin lapsena kylmää jumppasalia, jossa piti nukkua. Se oli kamalaa. En todellakaan saanut unenpäästä kiinni kun olin ihan jäässä.
Jos pojan haluttomuus johtuu jostain pienestä, niin ehkä se voidaan korjata helpostikin.
Mun muksu aloitti 3v vuoden alussa ja kaikenkaikkiaan meni todella hyvin. Ekaviehätyksen jälkeen tuli viikon protesti ja sitten alkoi jäädä ja haluta hoitoon. On kohta vuoden ollut ja kotiutunut ryhmään, saanut kavareita jne.
Itse olen töissä päiväkodissa ja sanoisin että sellasta hankalin ikää ei oo. Se on kiinni lapsesta miten alkaa tai ei ala sujua, ei niinkään iästä. Yleensä tottuminen vie parisen viikkoa.
Lapselle todellinen" tottuminen" päiväotiin vie tavallisesti (jos asiat hyvin hoidetaan) pari kuukautta ei pari viikkoa! Vasta kun lapsi tutustunut kunnolla hoitaviin aikuisiin pystyy hän tuntemaan itsensä turvalliseksi myös päiväkodissa. Eihän edes aikuinen jolla huomattavasti paremmat edellytykset pärjätä uusissa tilanteissa, sopeudu parissa viikossa uuteen työpaikkaan! Mitä pienemmästä lapsesta kyse sen hankalampaa on löytää tämä turvallisuus ilman äitiä. Pienet lapset osaavat huonosti vielä ilmaista tätä sisäistä hätää kun äiti ei ole paikalla ja lapsen "rauhallisuus" tulkitaan sopeutumiseksi, valitettavast ja silloin lapsi jäätodella vaille tarvitsemaansa apua.
e