Eli siis olen sairastanut emetofobiaa (eli oksennuskammoa) niin kauan kuin muistan. Alkoi ehkä 7-8 vuotiaana ja olen nyt 19.. Eli siitä voitte päätellä etten ole koskaan pystynyt elämään "normaalia" elämää. Välillä olen pärjännyt ihan hyvin pelkoni kanssa ja muutaman viime vuoden olen voinut elää mitettimättä kammoani joka päivä. Tietenkin mahatautiaikoina päässäni ei muuta liikukaan kuin oksentaminen, mutta olen oppinut pitämään sitä jo normaalina.
Viimeaikoina lähinnä koulustressin takia on noussut pinnalle myös yleinen ahdistuneisuus. Läheisen kuolema ja viikon kestänyt epämääräinen mahatauti jonka aikana laihduin n. 6 kg (mutta en siis oksentanut) olivat viimeisia pisaroita. Läheisen kuolemaa surressa mahataudit ja koulujutut olivat IHAN liikaa minulle ja päätin että olisi pakko hakea apua. Nyt olen käynyt muutaman kerran terapiassa, mutta en koe saaneeni vielä kunnolla apua.
Olo on koko ajan ahdistunut (jopa nyt vaikka kaikki stressi koulusta on helpottanut) pelkoni on noussut taas vahavsti pinnalle. Päässäni ei pyöri mitään muita ajatuksia kuin oksentaminen ja IHAN KOKO AJAN kuulostelen, onko minulla paha olo... Tämä jatkuva ahdistuneisuus aiheuttaa varmasti minulla pahan olon ja samalla pelko oksentamisesta lisää ahdistusta. Olen siis ikuisessa kehässä, enkä tiedä miten päästä pois :(
Samalla harmittaa hirveästi että vielä ennen kesää luulin että olin hyvää vauhtia selättämässä pelkoni ja elämä hymyili ja nyt tunnen olevani lähtöpisteessä. Olo on yhtä neuroottinen kuin sillon pienenä kun pelkoni alkoi..
Harmittaa ihan hirveästi kun en käy enää missään, en uskalla syödä ulkona, välttelen kaikkea mahdollista mihin voi vähänkin liittyä pahaa oloa. Mikään ei tunnu enää miltään, enkä nauti enää mistään. Jatkuvasti vaan haen paikkaa tai tilaa missä olisi edes hetken hyvä olla ja saisin minuutiksi ajatukset irti pahasta olosta. Tälläkinhetkellä, niinkuin aina, oloni on todella paha ja pelkään että oksennan pian... Samalla tiedän että vaan kuvittelen koko asian, mutta en saa sitä mielestäni pois ja pelottaa kuinka helposti saan tämän olon kuviteltua...
Onko ketään samassa tilanteessa, kaipaisia neuvoja ja apua ? :'(
Viimeaikoina lähinnä koulustressin takia on noussut pinnalle myös yleinen ahdistuneisuus. Läheisen kuolema ja viikon kestänyt epämääräinen mahatauti jonka aikana laihduin n. 6 kg (mutta en siis oksentanut) olivat viimeisia pisaroita. Läheisen kuolemaa surressa mahataudit ja koulujutut olivat IHAN liikaa minulle ja päätin että olisi pakko hakea apua. Nyt olen käynyt muutaman kerran terapiassa, mutta en koe saaneeni vielä kunnolla apua.
Olo on koko ajan ahdistunut (jopa nyt vaikka kaikki stressi koulusta on helpottanut) pelkoni on noussut taas vahavsti pinnalle. Päässäni ei pyöri mitään muita ajatuksia kuin oksentaminen ja IHAN KOKO AJAN kuulostelen, onko minulla paha olo... Tämä jatkuva ahdistuneisuus aiheuttaa varmasti minulla pahan olon ja samalla pelko oksentamisesta lisää ahdistusta. Olen siis ikuisessa kehässä, enkä tiedä miten päästä pois :(
Samalla harmittaa hirveästi että vielä ennen kesää luulin että olin hyvää vauhtia selättämässä pelkoni ja elämä hymyili ja nyt tunnen olevani lähtöpisteessä. Olo on yhtä neuroottinen kuin sillon pienenä kun pelkoni alkoi..
Harmittaa ihan hirveästi kun en käy enää missään, en uskalla syödä ulkona, välttelen kaikkea mahdollista mihin voi vähänkin liittyä pahaa oloa. Mikään ei tunnu enää miltään, enkä nauti enää mistään. Jatkuvasti vaan haen paikkaa tai tilaa missä olisi edes hetken hyvä olla ja saisin minuutiksi ajatukset irti pahasta olosta. Tälläkinhetkellä, niinkuin aina, oloni on todella paha ja pelkään että oksennan pian... Samalla tiedän että vaan kuvittelen koko asian, mutta en saa sitä mielestäni pois ja pelottaa kuinka helposti saan tämän olon kuviteltua...
Onko ketään samassa tilanteessa, kaipaisia neuvoja ja apua ? :'(
Vastaukset 2
Vanhimmat
täällä yksi samasta kärsivä , itelleni tulee heti paniikki jos tiedän jonkun olleen sairaana ja ajattelen että onko se nyt tarttunut minuunkin :(
mulla on ihan sama juttu talvisin en pysty muuta miettimäänkää ku sitä että entäs jos se tauti tarttuu tosta eikä uskalla syödä koulussa ja jos kuulen et joku on ollu kipee nii sydän alkaa hakkaa ja pelkään et nyt se on ittelläki.tää on iha kauheeta.