Ajatus kuulostaa mielestäni naurettavalta, mutta jotain pitäis tehdä kun tämä edelleen vaikuttaa jokapäiväiseen elämään kohtuuttoman paljon. Sydänsuruja on tottakai ollut ennenkin, kun en mikään teini enää ole, mutta niistä on selvitty viikossa-kahdessa ja muutenkin helpommalla. En yleensä ole erityisen tunteellinen ihminen, enkä olisi ikinä uskonut itkeväni kenenkään perään. Nyt tätä itkua on tullut puoli vuotta, monta kertaa päivässä. Kyse on vieläpä hyvin lyhyestä suhteesta, ne tunteet vaan oli silti alusta asti lujemmat kuin muihin.
Mikä hitto mua vaivaa? Tuntuu että tässä ei enää ole kyse pelkästä rakastumisesta, vaan oon ehkä oikeasti menettämässä järkeni.
Oon ihan tavallinen työssäkäyvä sosiaalinen ihminen, en mikään moniongelmainen laitapuolen kulkija. Oon luullut tuntevani itseni, mutta tämä on yllättänyt mut täysin. Tuntuu että tästä ei omin avuin selvitä, kun ei vieläkään ole yhtään helpottanut.
Nauraako ne siellä terapiassa mut pihalle jos meen sinne selittään, että kun en vaan pääse jostakin naisesta yli?
Mikä hitto mua vaivaa? Tuntuu että tässä ei enää ole kyse pelkästä rakastumisesta, vaan oon ehkä oikeasti menettämässä järkeni.
Oon ihan tavallinen työssäkäyvä sosiaalinen ihminen, en mikään moniongelmainen laitapuolen kulkija. Oon luullut tuntevani itseni, mutta tämä on yllättänyt mut täysin. Tuntuu että tästä ei omin avuin selvitä, kun ei vieläkään ole yhtään helpottanut.
Nauraako ne siellä terapiassa mut pihalle jos meen sinne selittään, että kun en vaan pääse jostakin naisesta yli?
Vastaukset 35
Vanhimmat
Siis sehän on ihan tiedossa oleva tosiseikka, että rakastuminen muistuttaa mielisairautta. Sydänsuruissaan ihminen voi olla maaninen. Minäkin olen sellainen, ja siksi jokaikinen vähän isompi ihastus on sattunut ihan saatanasti. Joskus olen meinannut seota ihan kunnolla. En vain oikein usko, että se terapeutti osaa asialle mitään tehdä. Aina voi tietysti kokeilla...
Ei kai siinä mitään naurettavaa ole, onhan tuo aika pitkä aika itkeskellä päivittäin lyhyt aikaisen kumppanin perään...mutta jos on puhtaasti sydänsuruja niin voikohan terapeutti auttaa? Tai siis onkohan sydänsuruihin lääkettä?
Liikuttavan suloinen aloitus:)
Jos olet varma mielenterveydestäsi ja terveydestäsi muuten niin; ......... ja jos et niin lopeta tämän viestin lukeminen tähän ja käänny lääkärin tai muun hoitohenkilöstön puoleen.
Mitä jos käveletkin terapeutin vastaanoton ohitse lähimpään kirjakauppaan ja kokeilet vaikka Henkka Hyppösen uutuutta Nautitaan raakana - Elämä sellaisenaan, mitään lisäämättä, mitään poistamatta. Toisena hyvänä vaihtoehtona voin suositella Brian Tracyn Menestys ja onnellinen elämä -osta vaikka molemmat ja lue ne edes kerran rauhassa lävitse. (Tai lainaa kirjastosta jos ovat hyllyssä). Uskon, että fiiliksesi nousevat! Ja näiden jälkeen voit toki kääntyä terapeutin puoleen jos tunnet tarvetta :)
Itse olen taipuvainen kokeilemaan kaikki mahdolliset selfhelpit ensin kuin turvaudun ulkopuoliseen apuun, ja tähän asti on näillä menty monessa sopassa kiehumisen ohella -uskon, että voi toimia jollakin toisellakin :) ja jos olet jo puoli vuotta itkenyt, niin eihän muutaman illan omatoiminen ryhtiliike voi ainakaan enempää satuttaa kuin pettymykset ihmissuhteissa. Tsemppiä ja voimia! You can do it.
Ps. Joka kerta kun löydät itsesi itkemästä menetetyn rakkauden perään, älä kiusaa itseäsi kysymyksellä "MIKSI?" vaan "MITEN TÄSTÄ SELVITÄÄN?" -tämän kun itse oivalsin niin moni tuska laimentui :)
Olen täysin eri mieltä edellisten kanssa. Jos on paha olla, ei henkkahyppösten ja self helpin tyrkyttäminen tunnu kovin kannustavalta. Mielestäni sillä ei ole merkitystä, mistä paha olo johtuu. Usein vain sydänsurut kuitataan fraaseilla kuten aika parantaa jne. Itse sen parhaiten tietää ja tuntee, koska voisi tarvita ulkopuolisen ihmisen apua.
Minulla ei ole ollut mitään erityisen vaikeaa elämäntilannetta tai kriisiä, mutta tapaan silti terapeuttia. Jonkun mielestä sellainen on "amerikkalaista" ja älytöntä rahan tuhlausta, mutta omalla kohdallani se on ollut yksi elämäni parhaista valinnoista. Saan vapauden keskustella ihan mistä tahansa ja voin luottaa sataprosenttisesti terapeuttini ammattitaitoon. Kuluneiden kahden vuoden aikana olen oppinut itsestäni enemmän kuin kolmenkymmenen aiemman vuoden aikana.
Psykoterapia on kallista, mutta aika monet muutkin asiat ovat. Ajattelen, että terapia on luksusta, joka on vain minua varten, ei kuluta luonnonvaroja eikä aiheuta kenellekään mitään pahaa, mutta itselleni paljon hyvää. Rehellisesti ansaitsemani rahat voin käyttää kuten haluan.
AP:lle sanoisin, että hae rohkeasti apua. Ei siihen tarvitse olla mitään "salonkikelpoista syytä". Ja jos joku nyt epäilee tätä mainospuheeksi, niin voin vakuuttaa, että en ole itse terapeutti...
Hei aloittaja,
Olen miettinyt itsekin ihan samaa... olen ollut terapiassa joskus monta vuotta, mutta tähän aiheeseen ei paljon kajottu... ehkä häveliäisyyssyistä, kun en jotenkin pystynyt. Nyt olis tavallaan matala kynnys lähteä uudelleen avaamaan tätä puolta itsessäni, mutta lopullinen uskallus puuttuu kuitenkin. En tiedä, mitä pitäisi tehdä, kun näinkään ei voi jatkua. En tiedä, missä se lopullinen raja kulkee ja mitä se rajan kohtaaminen käytännössä merkitsee. Pelottaa :'(
Useita kertoja päivässä itkeminen kuulostaa surulta, surutyöltä. Terapiat on just sitä varten, että sinne mennään käsittelemään surua, menetyksiä ja muita tunteita, jotka ovat muuttuneet tai muuttumassa häiritseviksi. Baby that's what they get paid for. Terapeutteja, terapioita ja terapiaryhmiä on hyvin erilaisia ja erilaisiin asioihin erikoistuneita, kaikki ei ole pelkästään psyyken sairauksista kärsivien hoitoa.
Terapeutin työhön ei missään tapauksessa sovi asiakkaan ongelmille naureskelu, vaan hänen tulee hallita omat tunteensa -vaikka hän haluaisi itkeä tai nauraa asiakkaan puolesta. Niiden koulutus on lisäksi sellainen, että pätevä terapeutti ymmärtää tällaisen tilanteen merkityksen ihmiselle eikä näe sitä naurettavana.
Mä olin juurikin samassa tilanteessa kuin sinäkin (aloittaja siis). Lyhyt suhde, vahvat tunteet ja kun se loppui olin ihan rikki -monestakin syystä. Tiesin että siitä pääsee yli, vaikka se tuntui helvetin raskaalta. Silloin itsekin mietin terapeutille menoa, mutta jotenkin se vaan jäi.. tutustuin uusiin ihmisiin ja menin elämässä eteenpäin, kun pakko oli.
Suosittelen menemään jos siltä tuntuu, et sä mitään menetäkkään :) Mutta suosittelen myös oikeasti vaan väkisin tekemään juttuja ja tutustumaan vaikka niihin uusiin ihmisiin, niin tulee muuta ajateltavaa. Ja käy vaikka niitä asioita läpi että miksi niin kävi jne. ja ehkä huomaat, että niinhän se oli tarkoitettu, vaikka se sattuukin nyt.
Mullekin on käynyt noin. Kuukauden suhde, mutta ihan saakelinmoiset sydänsurut. Edes mun vuosia pidempien suhteiden päättyminen ei ole tuntunut lähellekään samalta.
Itse sydänsurut kesti muutaman kuukauden, mutta kokonaan yli pääseminen vei noin vuoden verran. Jälkeenpäin tajusin ettei se suhde olisi kantanutkaan loppuelämän, vaikka yhteisestä tulevaisuudesta romantisoitiinkin. Nykyään ollaan hyviä kavereita enkä ole tuntenut mitään houkutusta ihmistä kohtaan, vaikka hän sydämeeni muistona jäikin.
Siinä sydänsurun keskellä tosiaan tuntui siltä, että pää hajoaa. Pasmat oli ihan sekaisin. Mutta sitkeä kun olen aina ollut, niin jaksoin sen ajatuksen voimalla, että olen koko ajan päivän lähempänä selviytymistä. Keskityin vain hengittämiseen..
Kun paha olo iski esim. kotona, niin aloin touhuamaan kaikkea. Pyyhin pölyjä, järjestelin kaappeja, lähdin ulos kävelylle ja yritin ihastella luontoa ym ym...
Ilman muuta kannatta mennä keskusteleen asiasta, jos tuntee siihen tarvetta. Se ei ole turhamaista eikä heikon ihmisen merkki.
Tsemppiä!
väärin ei ketään voi pakottaa rakistamaan jotkin toista
jos ei ole tunteita muihin niin ei niitä voi väkisin muuttaa
kaikki ihmis-suhteet pitää itse käsitellä
elämässä jokainen joskus kokee vastoinkäymisiä sitä elämä toistaa
se mikä ei tapa niin vahvistaa
Voin kertoa omasta kokemuksestani, että vaikeaa tulee olemaan ja käyt pohjalla. En mennyt terapiaan, mutta aloitin masennuslääkityksen, en ole vahvinta sorttia oleva ihmistyyppi -siis sietämään jotakin sellaista jota oma asioiden käsittelykykyni sekä muun elämän pyörittäminen samanaikaisesti vaatisi.
Nyt vasta tuntuu että jos tapaisin uudelleen tämän ihmisen niin en ehkä joutuisi samaan tunnerumbaan uudestaan. Se oli jotakin niin helvettiä että sen on pakko olla pohja. Sen alemmas ei ihminen pääse.
Nyt mennyt viime tapaamisesta vuoden päivät ja nyt vasta -kaiken jälkeen pystyn elämään jollakin tasolla.
Kannattaa.
Varsinkin jos olet nuori (alle kolmekymppinen) niin Kelahan sen korvaa. Sydänsuruja ei pidä hävetä, ne eivät ole mitään tunteiden sekundaa. Niihin liittyy niin paljon muutakin; hylkäämiseksi tulemisen tunne, kelpaamattomuus, epävarmuus omasta tulevaisuudesta, elämänhalun katoaminen, arjen merkityksettömyys jne. Ja nää tunteet taas saattavat laukaista pidemmällä tähtäimellä jonkin vaikeamman "selviytymiskeinon" - alkoholismin, syömishäiriön tms.
Hoitoon kannattaa siis hakeutua ajoissa. Hoidon muoto, lyhytterapia, psykoanalyysi, vertaisryhmä tms. on omista mieltymyksistä kiinni, mutta oikea löytyy kokeilemalla.
Itse hajosin sirpaleiksi ensirakkauteni päätyttyä, annoin asian olla ja vasta anoreksian mustista vesistä pakotin itseni psykoterapiaan. Tärkeintä oli oivaltaa, että rakkautta riittä minulle vielä. Ei ehkä samanlaista, mutta yhtä voimakasta - tai jopa parempaa kuin ensimmäiset hapuilut.
Tsemppiä!
Erosin itse juuri kahden vuoden suhteesta ja vaikka olen suht ok (ero oli ollut ilmassa jo jonkun aikaa, ei siis mikään yllätys), niin olen todella yllättynyt siitä kuinka pahalta arjen merkityksettömyys on tuntunut. Aiemmin kuin olen eronnut, ei ole tuntunut tältä. Ärsyttää kun ei saa mitään tehtyä, koska tuntuu että arjessa ei ole enää mitään mieltä.
no ajankuluksi voi vaikka testailla tunnelukkoja enenn kui menee terapiaan sekin auttaa kyllä
kato tätä www.tunnelukkosi.fi/testi.php
Hitto miten riippuvaisia lehmiä..
Kuka sen terapian maksaa?! Miksi näissä sydäntensärkemisjutuissa vastuun kantaa aina se kärsinyt? Miksi ihmisen ruumista ja omaisuutta suojataan, mutta tunteilla ei ole mitään arvoa. Toinen voi täysin vastuuttomasti kohdella miten sattuu ja pahassa lykyssä kärsivä osapuoli joutuu maksamaan tuhansia euroja selviytyäkseen järjissään ja pysyäkseen edes jotenkin elämässä kiinni.
Kyl se sydän voi särkyä ihan siistissäkin erotilanteessa, ilman että toinen käyttäytyy häikäilemättömästi tai kohtelee huonosti. Eikä vastuuta omista tunteista voi ikinä sälyttää kenellekään toiselle..niin se vaan on. Tietenkin on tapauksia jossa kustaan urakalla silmään ym. ja jättäähän se usein ihmiseen jäljet ja varmaan niistä raahaa osansa myös tuleviin suhteisiin.
Joskus vaan käy ettei takaiskun jälkeen pääse jaloilleen itse. Kumppanin uskottomuus kolahti itsetuntooni niin kovin että koko minäkuva taisi vähän särkyä. Se ajoi minut ajanmyötä ahdistuneisuushäiriöön ja sain tehdä pitkän työn terapeutin kanssa ennenkuin jaksoin taas tykätä itsestäni.
Kyllä sen itse tietää milloin taakka on käynyt liian raskaaksi kantaa. Minulle ei ainakaan naurettu kun hakeuduin omalle terveysasemalleni vapisevana ja itkuisena, päinvastoin, niin ripeää ja jämäkkää toimintaa en ole siellä koskaan nähnyt. Eikä myöhemmin terapeuttikaan nauranut, kun ahdistuksen syitä alettiin kaivaa esiin ja juurikin ne sydänsurut tulivat tapetille. Hänen avullaan ymmärsin omat tunteeni, sen että ne olivat oikeutettuja, normaaleijakin, ja sain välineitä niiden käsittelyyn. Siitä alkoi kipuaminen ylöspäin.
Älä pelkää pyytää apua jos sinusta tuntuu siltä että sitä tarvitset.
Tuo sydänsuru tuntuu olevan kuin käärme kuopan pohjalla joka aina puree kun on vähänkään maassa. Omasta erostani on jo 5 vuotta ja silloin tällöin kun on huono päivä, saattavat nuo tunteet tehdä paluuta.
jos sulla oli isot tunteet pelissä ni kyl se kestää toipua. Sure ja itke ja huuda, se putsaa systeemeitä. Ala ajattelee muuta ku ajatukset kääntyy siihen suuntaa, lähde vaiks lenkille tai soita jollekki kaverille ja ala ajattelemaa muita asioita.
Eka suret ja itket nii ettet enää jaksa itkeä, sitte alat kääntää ajatuksia muuhu.
Voit sä hoitooki hakee mut ne antaa sulle nappeja varmaa ekana. Opettele käsittelemää sun tunteita, kohtaamaa ne ja pääsemää eteenpäin. Lue ja etsi aiheesta tietoa, ei se mitää salatiedettä oo.
Omista tunteista siinä on kyse ja niitä on hyvä opetella käyttämää. Suomi on pullollaan ihmisiä jotka ei ymmärrä niistä mitää eikä osaa käsitellä negatiivisia tuntemuksia. Mut siis sure ja sitten ala tekee muuta.
Esimerkki terapiasta: niillä kustannuksilla olisin kiertänyt kolme-neljä kertaa maailman ympäri ja mitä jäi käteen. Ei yhtään mitään. Olin aikani hyväuskoinen ja annoin arvoa saamalleni "tuelle" vielä pitkään terapian jälkeenkin, mutta se oli vain itsesuojelua. Olisi ollut liian ahdistavaa myöntää, että olin kusessa monta vuotta. Mutta niinhän lapsetkin on lojaaleja vanhempiaan kohtaan, vaikka ne käyttäytyis kuinka törkeästi. Luotin liikaa ihmiseen, jolle olin vain viitenumero tilisiirtolapussa.
Kriittisyys on paikallaan,kun miettii terapiaa, mutta varmasti hyviäkin kokemuksia on ja valtaosakin varmaan. Mulla vain kävi huono tuuri ja olin liian väsynyt ja haavoilla, että olisin jaksanut lähteä miettimään muuta vaihtoehtoa.
nallenamit ei mee aina ihan tasan!
Missä kulkee hyväksikäytön / kiskonnan rajat?! Joku moittii pikavippifirmoja koronkiskonnasta ja ihmisen hädänalaisen tilan hyväksikäytöstä...eikö terapiassa ole vähän samasta kuviosta kyse?
Myös lääkärit syyllistyvät tähän, kun hyväksikäyttävät kanssaihmisten sairauksia ja nostavat niiden parantamisesta liksaa. Törkimykset!
On se hei vähän eri asia. Lekurit tekee yleensä vain sen välttämättömimmän, mutta terapeutit tuntuvat sitouttavan asiakkaitaan hoitosuhteeseen tarpeettoman pitkiksi ajoiksi. Joo joo, tiedän kyllä, että se on vapaaehtoista ja blaablablaa, mutta tätä just kysyinki ja kritisoin...missä se hyväkskäytön raja kulkee? Ihminen herkässä tilassa voi olla aika helposti manipuloitavissa.
Kaivoinpa sitten vanhan aloitukseni esiin, ensinnäkin kiitos kovasti vastauksistanne, luin ne kyllä vaikka en silloin syksyllä tähän enää uudestaan kirjoittanutkaan.
En ole mennyt terapiaan (vaikka ehkä olisi pitänyt) ja nyt tätä itkuhelvettiä on jatkunut jo se vuosi.Olen tutustunut paljon uusiin ihmisiin, olen surrut, itkenyt ja huutanut, yrittänyt viedä ajatuksia pois liikunnalla ja töihin uppoutumisella, mutta ei auta. Mä hittovie rakastan sitä naista. Musta tuntuu että oon tässä vuoden mittaan muuttunut ihan eri ihmiseksikin, jotenkin negatiiviseksi, enkä todellakaan pidä tästä.
Miten mä saisin ravisteltua itseni takaisin normaalielämään? Ja miten saisin itseni uskoon että se suhde todellakin on ohi? Mikä kumma siinä on, että sisimmässäni uskon sen jatkuvan vielä joskus... Vaikka pitäishän se nyt tajuta, että ei jatku.
Se kohde kyllä itse luulee että olen jo aikaa sitten jatkanut elämääni, en siis ole alkanut häntä vaivaamaan tällä. Itsehän mä tunteistani olen vastuussa.
Alkuun turvauduin siihen, että puolen vuoden päästä kaikki olisi jo helpompaa, sitten vuoden, mutta nyt alkaa jo huumori loppua. Se terapiaan meno taitaa silti jäädä, koska en kehtaa selittää tästä muuten kuin täällä anonyymisti.
Mielipiteitä saa edelleen sanoa ihan suoraan, jos mä vaikka sitten heräisin tästä...
Ihan totta, mene terapiaan. Sun asia ei ole sen vähäpätöisempi kuin muidenkaan asiat :) Itse olen pienemmästäkin käynyt terapiassa. Ihmiset reagoi niin erilailla asioihin, toiset voimaakkaammin kuin toiset, eikä sitä pidä hävetä. Mun mielestä nyky-yhteiskunta vaatii meitä olemaan liiaksi jotain kivi-ihmisiä, jotka ei mistään hätkähdä, mutta ei se niin mene todellisuudessa. Kyllä saa surra ja masentua, ja niihin on oikeus hakea apua. Aina ei tarvi pärjää itsekseen ja olla vahva.
mitäs jos meet ja sanot sille eksälle että olet vieläkin rakastunut siihen. Jospa sen palaute palauttaa sut maanpinnalle. Nyt sulla on päässä jotain kuvitelmia ett siitä tulis vielä jotain, ehkä kun saat vastauksen häneltä iteltään ettei asia tule niin menemää, ni pääset vihdoin yli.
Kauheesti aikaa menee ja varmaa vaikuttaa suhun negatiivisesti. Nyt vaan kovemman luokan herätys otettava ja se on kun meet ja sanot. Loppuu päiväunet.
Sä oot jo liian syvällä että pääset eroon noista ajatuksista ihan vaa kuluttelemalla aikaa. Kylmää vettä niskaan ja se sun eksä saa sen heittää.
Käy kriisiterapiassa, sinne ei tarvi sitoutua pitkäksi aikaa jos et halua eikä oo fyffee, jos vaan asuinpaikkakunnallas on sellaista. Tai kirkon keskusteluavussa. Tarkista onko kilpirauhasen vajaatoimintaa. Masennukset ikävä kyllä kuuluu elämään mutta jos et omin voimin pääse yli niin sitten terapiaan.
Hakeudu paikkakuntasi terveyskeskukseen psykologin puheille ongelmassasi. Odotusaika voipi olla jokunen viikko. Siellä kun aikasi käyt juttelemassa, selviää mm. tarvitsetko varsinaista terapeuttisempaa apua vai et.
Heitä häpeä nyt nainen vain romukoppaan. No joo, helpommin sanottu kuin tehty. Miksi et kehtaisi mennä kertomaan, että sinua on toinen ihminen ravistellut niin syvältä ettet pääse eteenpäin toimintakykyäsi (kaiketi) heikentäen. Siksihän terapeuteille, psykologeille ihmiset hakeutuvat kun tulee klikkejä ihmissuhteissa.
Voin kertoa, että kynnyksen ylitettyäsi, häpeä helpottaa. Usko, se menee hyvin!! Rohkeutta!!
Sinulle voipi käydä niinkin että ajaudut masennukseen, kun asioita yksinäsi päässäsi pyörittelet. Mitäs sitten teet?
Tuossa kirjoituksessasi jo vihjaisit ongelmasi ytimeen, että et "kehtaa selittää tästä muuten kuin täällä anonyymisti". Et halua hyväksyä itseäsi juuri sellaisena kuin olet, siksi et halua avautua kenellekään terapeutille tai kenellekään muullekaan. Luulet, että vuoden takainen exäsi on ainoa, joka voi sinua auttaa tuskassasi. Olet läheisriippuvainen ja siitä sinun tulis mennä puhumaan. Jätät kaikki muut ihmissuhteesi omaan arvoonsa eli näin ollen et koe olevasi mitään, koska luulet, että vain se yksi eli exäsi voi täyttää tyhjyyden tunteen sisälläsi. Hyväksy itsesi, uskalla avautua. Kukaan ihminen ei voi täyttää tyhjyden tunnetta sisälläsi ellet hyväksy itseäsi sellaisena kuin olet. Sinun pitää rohkaistua ja olla herkkä itsesi ihmisten edessä. Koko tunneskaalan kera: viha, suru, hellyys, herkkyys, ilo jne.
Miten olis tällainen anonyymille sopiva apumuoto:
http://www.mielenterveysseura.fi/tukea_ja_apua/kriisipuhelin
tai
http://www.mielenterveysseura.fi/tukea_ja_apua/tukinet_verkossa
Minulla on jatkunut tuota samaa neljä kuukautta. Tunnustan olevani läheisriippuvainen.
Täällä yks samassa tilanteessa myös.. Kuukauden suhde ja heitti elämän aivan päälaelleen. Olin ottanut omaa aikaa elämässäni ja ajattelin seisovani omilla jaloillani niin tukevasti että ajattelin olevani valmis suhteeseen.
Olen ollut läheisriippuvainen, mutta hetken yksin ollessani olin ehkä vain saanut kiellettyä tämän puolen olemassaolon itsessäni..?
Kun sitten tämä nainen tuli vastaan, ihastuin täysillä.. Kuvioissa oli kuitenkin niin paljon muutakin, että huomasin etten saa tarpeeksi huomiota ITSELLENI ja ahdistuin enkä päästänyt toista lähelle ja lopulta työnsin kokonaan pois.. Mielummin olen kokonaan yksin kuin puolittain suhteessa.. :/
Nyt en tiedä miten pääsen tästä jaloilleni.. Pari viikkoa tosin vasta mennyt joten en vielä ole niin huolestunut. En vain ymmärrä miksi tämä tuntuu näin pahalta..
Huoh:lle:
Ota niskasta kiinni ja selvitä naisesi kanssa nämä asiat läpi..varmaan hänestäkin tuntuu pahalta kun olet työntänyt hänet kokonaan pois..älä juokse ongelmia karkuun koska se vaan pahentaa tilannetta. Jos et tee asialle mitään, noidankehä on valmis ja etkä pääse siitä koskaan eroon.
minunkin ystävä joutui terapiaan sydänsuruistaan, tosin nainen vaihtoi hänet mieheen.. häntä ainakin se auttoi.