Hei.
Olen nuori opiskelija joka kaipaa vastausta kysymykseen, kärsinkö ahdistuneisuushäiriöstä?
Ahdistuneisuus iskee noin muutaman kerran viikossa, pahimmillaan. Se saattaa kestää puolesta tunnista useaan tuntiin. En osaa sanoa ovatko ne paniikkihäiriöitä, sillä niihin ei sinänsä liity välitöntä kuolemanpelkoa, vain suurta ahdistusta esimerkiksi tulevaa kohtaan, pahimman pelkoa, sen sellaista. Sydämen lyöntitiheys lisääntyy ja lihakset jäykistyvät, mikä auheuttaa päänsärkyä, joskus migreenejä. Täysin säännöllistä tämä ahdistuneisuus ei kuitenkaan ole vaan sitä esiintyy enemmän stressaavina aikoina, vähemmän rennompina. Esimerkkinä tämän iltainen episodi: Mietin tulevaa illanviettoa ja kuinka matkaan ystäväporukan kanssa asunnolle nukkumaan juhlien jälkeen. Asunnolle on matkaa jokunen kilometri ja saatamme matkata jalan. Aloin miettimään että koska olen ainoa mies asunnolle matkaavasta ryhmästä, joutuisin puolustamaan näitä neitosia uhkaavan tilanteen sattuessa, jos esimerkiksi yksi tai useampi humalassa oleva tulisi vastaan ja alkaisi ahdistelemaan heitä matkalla asunnolle. En voisi ummistaa silmiäni vaan minun olisi pakko puuttua asiaan. Tämä taas johtaisi siihen että mies voisi käydä kimppuuni nyrkeillä, huonossa tapauksessa puukon kanssa. Olisin yksin tilanteessa koska ystäväni tuskin tulisivat auttamaan minua. Joutuisin sairaalaan ja toipumiseni kestäisi kauan aikaa, henkisistä traumoista selviäminen veisi puoli ikuisuutta.
Sitten aloin miettimään että kenties voisimme matkata taksilla. Mutta mitä jos ystäväni eivät haluaisi matkustaa sillä vaan mennä jalan? Mitä jos taksiin ei mahtuisi kaikkia? Tarkoittaako tämä että joutuisimme menemään jalan joka voisi johtaa yllämainittuun tilanteeseen. Ja näin ahdistukseni kasvoi entisestään kunnes en enää pystynyt keskittymään opiskeluun vaan minun täytyi tehdä jotain muuta, kuten kuunnella positiivista musiikkia, saada ajatukset muualle.
Tällaisia ahdistavien ajatusten sarjaa saattaa olla yhdestä kahteen viikossa ja tosiaan kestävät usein useamman tunnin. Ne eivät aina liity loukkaantumiseen vaan saattavat liittyä myös esimerkiksi taloushuoliin tai tietotekniikkaan. Yöunet nollaavat usein nämä ajatukset mikä sentään helpottaa (Jollei kyseessä ole jokin hyvin läheltä koskettava, pitkäkestoisempi asia, esimerkiksi jos läheiselle tapahtuu jotain. Tällöin ajatukset palaavat usein jälleen aamulla.).
Yritän usein ajatella positiivisesti että "Älä turhia murehdi, elämä on liian lyhyt murehtimiseen. Vaikka loukkaantuisit jonkun tapauksen seurauksena niin olet vahva ja selviäisit siitä. Ja sen jälkeen olisit entistä vahvempi.". Mutta siltikin murehdin asioista, peläten pahinta. Tämä on sinänsä valitettavaa koska se häiritsee joskus opiskeluita. Minulla ei ole juurikaan ystäviä joille kertoisin tästä kasvotusten. Ja ne muutamat ystävät keitä on, en halua huolestuttaa heitä ajatuksillani.
Onko tämä siis normaalia vai kannattaisiko minun hakeutua jonkun pakeille joka osaisi auttaa? Nämä ovat jatkuneet jo monta vuotta ja tulen sinänsä kyllä toimeen näiden "episodien" kanssa.
Olen nuori opiskelija joka kaipaa vastausta kysymykseen, kärsinkö ahdistuneisuushäiriöstä?
Ahdistuneisuus iskee noin muutaman kerran viikossa, pahimmillaan. Se saattaa kestää puolesta tunnista useaan tuntiin. En osaa sanoa ovatko ne paniikkihäiriöitä, sillä niihin ei sinänsä liity välitöntä kuolemanpelkoa, vain suurta ahdistusta esimerkiksi tulevaa kohtaan, pahimman pelkoa, sen sellaista. Sydämen lyöntitiheys lisääntyy ja lihakset jäykistyvät, mikä auheuttaa päänsärkyä, joskus migreenejä. Täysin säännöllistä tämä ahdistuneisuus ei kuitenkaan ole vaan sitä esiintyy enemmän stressaavina aikoina, vähemmän rennompina. Esimerkkinä tämän iltainen episodi: Mietin tulevaa illanviettoa ja kuinka matkaan ystäväporukan kanssa asunnolle nukkumaan juhlien jälkeen. Asunnolle on matkaa jokunen kilometri ja saatamme matkata jalan. Aloin miettimään että koska olen ainoa mies asunnolle matkaavasta ryhmästä, joutuisin puolustamaan näitä neitosia uhkaavan tilanteen sattuessa, jos esimerkiksi yksi tai useampi humalassa oleva tulisi vastaan ja alkaisi ahdistelemaan heitä matkalla asunnolle. En voisi ummistaa silmiäni vaan minun olisi pakko puuttua asiaan. Tämä taas johtaisi siihen että mies voisi käydä kimppuuni nyrkeillä, huonossa tapauksessa puukon kanssa. Olisin yksin tilanteessa koska ystäväni tuskin tulisivat auttamaan minua. Joutuisin sairaalaan ja toipumiseni kestäisi kauan aikaa, henkisistä traumoista selviäminen veisi puoli ikuisuutta.
Sitten aloin miettimään että kenties voisimme matkata taksilla. Mutta mitä jos ystäväni eivät haluaisi matkustaa sillä vaan mennä jalan? Mitä jos taksiin ei mahtuisi kaikkia? Tarkoittaako tämä että joutuisimme menemään jalan joka voisi johtaa yllämainittuun tilanteeseen. Ja näin ahdistukseni kasvoi entisestään kunnes en enää pystynyt keskittymään opiskeluun vaan minun täytyi tehdä jotain muuta, kuten kuunnella positiivista musiikkia, saada ajatukset muualle.
Tällaisia ahdistavien ajatusten sarjaa saattaa olla yhdestä kahteen viikossa ja tosiaan kestävät usein useamman tunnin. Ne eivät aina liity loukkaantumiseen vaan saattavat liittyä myös esimerkiksi taloushuoliin tai tietotekniikkaan. Yöunet nollaavat usein nämä ajatukset mikä sentään helpottaa (Jollei kyseessä ole jokin hyvin läheltä koskettava, pitkäkestoisempi asia, esimerkiksi jos läheiselle tapahtuu jotain. Tällöin ajatukset palaavat usein jälleen aamulla.).
Yritän usein ajatella positiivisesti että "Älä turhia murehdi, elämä on liian lyhyt murehtimiseen. Vaikka loukkaantuisit jonkun tapauksen seurauksena niin olet vahva ja selviäisit siitä. Ja sen jälkeen olisit entistä vahvempi.". Mutta siltikin murehdin asioista, peläten pahinta. Tämä on sinänsä valitettavaa koska se häiritsee joskus opiskeluita. Minulla ei ole juurikaan ystäviä joille kertoisin tästä kasvotusten. Ja ne muutamat ystävät keitä on, en halua huolestuttaa heitä ajatuksillani.
Onko tämä siis normaalia vai kannattaisiko minun hakeutua jonkun pakeille joka osaisi auttaa? Nämä ovat jatkuneet jo monta vuotta ja tulen sinänsä kyllä toimeen näiden "episodien" kanssa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä kärsit. Hetkessä eläminen on tärkeää... Älä ennakoi ja keksi joku hyvä puheenaihe pitkille jännitystä aiheuttaville matkoille. Jos sinua hermostuttaa sano se muille, kerro ettet halua matkata jalan, vaan menet taksilla tulivatpa muut tai ei. Kun puhut asioista niin heti helpottaa...
Kuulostat hyvin samalta kuin minä, ja sain muutama viikko sitten diagnoosin että sairastan ahdistuneisuushäiriötä (helpotti kummasti tuo tieto kun ei tarvinnut enää mietiiä että olenko vain tulossa hulluksi) ahdistuneisuushäiriöön voivat kuulua ns. hyvät ja huonot jaksot. Minulla meni todella huonosti yo-kirjoitusten yhteydessä, stressi oli aivan ylitsepääsemätöntä. Nyt niiden jälkeen jo vähän helpottanut. Itse mietin JATKUVASTI tulevaa ja stressaan ja murehdin pieniäkin asioita kuten elokuviin lähtemistä.. Käyn nyt vakituisesti psykologilla ja toivottavasti alkaa auttamaan. Suosittelisin hakemaan apua sillä en tiedä onko tästä sairaudesta mahdollista päästä itse irti ja mahdollisessa tapauksessa se voi johtaa masennukseen ym