Olin tuuliajolla kymmenen vuotta sitten; sitten sinä tulit elämääni ja annoit sille tarkoituksen. Valkeni mikä merkitys perheen perustamiselle ihmisellä on. Häissämme soi Beatlesin When I'm Sixty-Four. Olit saanut minut ajattelemaan elämääni kauas tulevaisuuteen; meillä oli jo yhteinen visio vanhuudestamme yhdessä. Siksi kosin; siksi menin naimisiin, enkä vain tyytynyt rakastamaan sinua tässä päivässä ilman ajatuksia tulevasta. Elämällä oli tarkoitus, päämäärä. Saimme kaksi ihanaa lasta. He sinetöivät liittomme. Olin niin onnellinen, että sain antaa lapsilleni ehjän perheen, jota itse olin jäänyt paitsi.
Sitten sinun rakkautesi alkoi hiipua. Hellyydenosoitukset kävivät harvinaisemmiksi. Kun sanoin "rakastan sinua" vastasit epävarmalla äänensävyllä, sitten et ollenkaan. Olin epätoivoinen. Annoin kaikkeni. Puhuimme loputtomasti, mutta se ei johtanut mihinkään. Välillä kielsin kaiken, ajattelin: kyllä se siitä. Se menee ohi. Se on vaihe. Ei ollut. Aloit välttää kosketustani. Muutuit kylmäksi ja etäiseksi. Lopulta lakkasit välittämästä tunteistani ja ajatuksistani. Kun näytit tunteitasi, ne olivat vihaa ja vastenmielisyyttä. Tahdoit minusta eroon, teit elämästäni helvettiä. Lopulta annoin periksi.
Tässä olen, puoli vuotta myöhemmin, yhä ymmälläni. Miten näin voi käydä? Miten kaikki saattoi olla niin varmaa, lujan, lämpimän rakkauden kyllästämää ja vahvistamaa, ja silti hajota pirstaleiksi? Melkein kuin sitä kymmentä vuotta ei olisi ollutkaan, paitsi että on muistot - ja on lapset. Ihanat, rakkaat lapseni. Heidän piti saada se perhe jota minä en saanut. Kuinka sinä saatoit viedä sen heiltä, ja minulta? Vihaan sinua sen takia. Ja silti rakastan. Ja kaipaan. Ilahdun aina kun näen sinut. Olet kaunis ja iloinen. Aivan kuin silloin kuin rakastuimme. Haluaisin syleillä, suudella, antaa kaiken anteeksi ja sanoa "rakastan sinua". Ja saada sen vastauksen.

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.