Hei!
Ystäväni toimi sijaisäitinä huostaanoteille sisaruksille. Asuivat kouluikäistä aikuisikään sijaisperheessä. Kun lapset aikuistuivat ja muuttivat omilleen oli sijaisäiti yhteydessä lapsiin, ei siis päivittäin mutta soitteli kuulumisia, muisti juhlapäivinä jne. Ystävän puheistä ymmärsin että lapset pitivät kovasti tästä yhteydenpidosta ja se oli molemminpuolista.
Nyt ystävän mukaan bioäiti on estänyt lasten yhteydenpiton.
Kysynkin siis sitä, että miten itse suhtautuisitte jos sij.vanhemmat olisivat/haluaisivat olla lapsen elämässä vielä myöhemminkin. Tai toisaalta olisitteko pettyneitä jos sij.vanhammat eivät enää haluaisi olla juurikaan tekemisissä.
Ystäväni toimi sijaisäitinä huostaanoteille sisaruksille. Asuivat kouluikäistä aikuisikään sijaisperheessä. Kun lapset aikuistuivat ja muuttivat omilleen oli sijaisäiti yhteydessä lapsiin, ei siis päivittäin mutta soitteli kuulumisia, muisti juhlapäivinä jne. Ystävän puheistä ymmärsin että lapset pitivät kovasti tästä yhteydenpidosta ja se oli molemminpuolista.
Nyt ystävän mukaan bioäiti on estänyt lasten yhteydenpiton.
Kysynkin siis sitä, että miten itse suhtautuisitte jos sij.vanhemmat olisivat/haluaisivat olla lapsen elämässä vielä myöhemminkin. Tai toisaalta olisitteko pettyneitä jos sij.vanhammat eivät enää haluaisi olla juurikaan tekemisissä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
En kyllä tajua; lapset kasvoi sijaisperheessä. AIKUISTUTTUAAN muuttivat omilleen. Jälkeenpäin yhteys sijaisvanhempiin jatkui, kunnes ISOÄITI esti yhteydenpidon!???! Siis miten??? AIKUISTEN yhteydenpidon???? Miten avuttomia ne oikein on? Isoäitikö määrää mitä AIKUISET tekee???!!
Tää oli kyllä paras!!!!
Eikun bioäiti, ei isoäiti.
Tulipa silti mieleen sama, että miten se biovanhempi pystyy estämään aikuisia tapaamasta tai pitämästä yhteyttä...
Hei!
En tiedä sen tarkemmin miten "esti" mutta ymmärsin niin että bioäiti koki sen loukkaukseni että sijaisäiti piti yhteyttä ja selväsanaisesti sen ilmoitti lapsilleen. Ei siis varmasti mitenkään fyysisesti estänyt, mutta ei hyväksynyt sitä kuitenkaan.
Itsestä vaan tuntuisi jotenkin kylmältä että lapsi asuu perheessä monenmonta vuotta, jonka jälkeen yhteydenpito loppuisi kuin seinään. Tämä perhe (jossa nämä sijoitetut asuivat) vaikutti hyvin tiiviiltä ja jotenkin kuvittelin että suhde jatkuisi myöhemminkin. Mielestäni on jotenkin kylmää, että suhde loppuisi kun seinään, mutta olenkin ulkopuolinen, enkä ole samaa kokenut. J
En voi heidän asiaansa sen enempää puida, enkä siitä kovin paljon tiedäkään, lähinnä siis mietitty siinä se, että miten yleisesti biovanhemmat ajattelevat/toivovat asian suhteen.
Biovanhemmat yleisesti?
"Me" ollaan yhtä erilaisia kuin ketkä tahansa tavikset keskenään :O
SE meitä enemmän yhdistää, että meidät on häväisty. -Niinkuin esim "raiskatut" ovat keskenään erilaisia, mutta heitä yhdistää nujertamisen kokemus sisimpään saakka, se aiheuttaa aina trauman. SITÄ voisi olla hyödyllisempi miettiä...
Itse haluaisin että sijaisvanhempi pitäisi yhteytä. Onhan hän ollut lasten elämässä mukana useita vuosia ja varmasti läheinen lapselle/lapsille.
Kiitos sinulle yksäiti asiallisesta viestistäsi!
Näin ajattelen itsekin (jos omat lapseni olisi jouduttu huostaanottamaan) mutta asiahan on eri kun sitä ei ole kokenut.
Ja tosiaan koska en voi kysyä kaikilta yhteisesti niin kysyn ja ne jotka haluavat voivat vastata, suurinosa tietysti ei haluakaan vastata, vaan kokee kysymyksen jotenkin todella loukkaavana, (kuten heihei vaan) siitä olen pahoillani.
Tietysti antaisin pitää yhteyttä, jopa tukisin yhteydenpitoa, jos lapsi niin haluaisi. Kysehän on lapsen ihmissuhteesta.
Aikuiset ovat sairaita tärvätessään lapsen tärkeät ihmissuhteet omilla huoltajuus- ja muilla ihmissuhde- ja valtasekoiluillaan esim. tapaamisrajoituksilla sijaishuollossa.
Luin kerran adoptoivasta naisesta, joka ei ollut tämän ongelmien ylisukupolvinen periytyvyys- ideologian uhri vaan otti lapsen biologisen suvun mukaan lapsen elämään adoption alusta asti. Harvinaisen järkevä aikuinen , jonka ratkaisu kantoi hyvää hedelmää lapsen ja sekä adoptio- että biovanhempien elämässä.
Jos joku osaa linkittää juttuun, lukisin sen mieluusti uudestaan.
Sijaisäiti oli pyytänyt lastani käymään. Aikuinen lapseni ei mielellään haluaisi olla tekemisissä kyseisen perheen kanssa. Kohteliaisuussyistä kehotin häntä kuitenkin ottamaan kutsu vastaan. Aikuinen lapseni pyysi, että menisimme yhdessä. Sovimme niin ja asiaa pidetään yllä. Ehkä jonain päivänä soitamme sijaisäidin ovikelloa.
vittu mitä lässytystä.
En missään nimessä, eikä halua lapsikaan.
Tilanne saattaisi olla toinen, jos sijarit olisivat kohdelleet lasta hyvin ja ymmärtäväisesti, mutta kohtelu oli kaukana siitä. Lapsi pelkäsi sijareita, mutta huomasi senkin, että pelkoa ei saanut näyttää, siitä seurasi aina vain huonompaa kohtelua ja julmaa henkistä väkivaltaa. Lapsen arkuushan katsottiin huonoista kotioloista johtuvaksi, se ei missään tapauksessa tietenkään heijastanut sijareiden mielivaltaa. Ja miten kaksinaamaisia ne yökötykset olivat jos sossut sattuivat olemaan paikalla...
Minkähän takia lapsi ei osoittanut arkuutta missään muualla?
Ei kotona ennen huostaanottoa, eikä sen jälkeen, ei koulussa, ei tarhassa aikanaan, eikä missään muuallakaan....
Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että arkuus saisi olla huostaanottoperuste, mutta ikävä kyllä sitä luonteenpiirrettä vain käytetään lyömäaseena vanhempia kohtaan vielä tänäkin päivänä.
Tottahan toki yhteydenpidon pitää olla molemmista mukavaa. Ymmärrän hyvin että sijoitettu lapsi ei halua olla tekemisissä entisten sij.vanhempiensa kanssa, mikäli kokee ettei häntä kohdeltu hyvin.