Minulla ei ole diagnoosia mistään. Olen väh. viimeiset 4 vuotta ollut enemmän tai vähemmän masentunut(?)
(en kunnolla tiedä koska alkoi, tunnistin silloin että olen muuttunut)
Elämäni alkoi hyvin. Oli turvallinen lapsuus. Maailma ei ole paha- käsitys.
Sitten muutettiin. (Näin jälkeenpäin totean että paskaan paikkaan muutettiinkin)
Koulu akoi, eka, toka luokka siinä meni ja oli kavereita. Kaikki hyvin.
Sitten alkoikin se sellainen epäsuora kiusaaminen; puhuttiin pahaa ja näin.
Eihän se nyt ensin haitannut kun en tiennyt siitä, mutta sitten toiset alkoi kertoa mitä kaikki puhuu ja näin sitten romahti se pieni maailma.
Kuitenkin olen aina ollut hyvin kiltti ja nöyrä(?) enkä koskaan pystynyt puhumaan "kavereiden" kanssa tästä asiasta. Vaikka joskus kun välit parantui toiseen vihaajaan, he kielsivät kaiken pahan puheen, sitten se jätti ja toinen rupesi esittämään kaveria ja selitti mitä se ensmiiäinen puhui nyt.
Koko ajan oli sellainen tunne että mihin luotetaan kun kaikki teeskentelee.
Esitin aina normaalia ja iloista, koskaan kukaan ei saanut tietää mistään. Kotona en sanonut mitään mistään.
Sitten tapahtui asioita josta en puhu. Tunnistettaisiin.
Eristäydyin kotiin enkä halunnut liikkua ulkona.
Huono olo kasvoi mitä enemmän sain tietää, mitä enemmän kasvoin.
Se kaikki vain paisui ja pian tuntui että jopa vanhemmatkin vihasivat minua, tai ainakin olin heidän kaikkein epärakkain lapsi. Minut aina töihin, minä olin se laiska, mitäänsaamaton jne.
Aloin ala-asteella viillellä. Hakkasin mustelmia, rankaisin itseäni. Jokainen virhe oli yksi naarmu lisää käsivarressani.
Vihasin itseäni. Vihasin kaikkea mitä olin ja aamulla oli helvettiä mennä kouluun. Oli myös jokseenkin inhottavaa tulla kotiin.
Ylä aste alkoi...asiat eivät parantuneet. Luokka kyllä vaihtui mutta luottamus on mennyt ihmisiin ja en ole kovin suosittu vaikka esitänkin koulussa hyvin.
Nyt ei enää kokeetkaan kiinnosta. En vain saa luetuksi. En voi keskittyä, en jaksa, en viitsi. Aamut ovat pahoja. En halua herätä, ja illalla haluaisin venyttää kelloa niin ettei tarvitsisi mennä nukkumaan; herätä uuteen päivään niin pian.
Itsemurha on mielessä ollut, tai siis miten sen voisi tehdä. En kuitenkaan tee koska pelkään. Toisin sanoen olen idiootti.
On harrastuksia, on kavereita, on tyhjyyttä.
En jaksa harrastaa, en jaksa tavata kavereita, en jaksa tätä tyhyyttä. Ahdistaa niin hirveesti kun kaikki kaatuu päälle. Olen läski ruma paska ja kaikki vihaa mua. jee.
Ei kukaan ymmärrä. Terkkari kerran puhui mun kanssa (eka ja vika kerta kun yritän hakea apua) ja se vähätteli niin vitusti ja kyseenalaisti. Sai mut vaan uskottelemaan että kaikki on hyvin. halusin vain lopettaa koko homman.
Ei tämän ikäisiä oteta tosissaan. Teini angstia se on, älä valita jos kynsi lohkeaa...mullapa ei oo enää kynsiä kun pureskelen ne kun on stressiä. Ja voitte uskoa, että se tarkoittaa melkein jokaikistä hetkeä kun olen hereillä.
Kuitenkin täällä on ihmisiä jotka ovat syvästi masentuneita, käyttävät lääkkeitä, käyvät terapiassa, ovat yrittäneet itsemurhaa. Ei tää oo mitään siihe verrattuna, että ei ketään kiinnosta.
Ei tää voi mitään olla. Eikä mua uskottais. Idiootti.
(en kunnolla tiedä koska alkoi, tunnistin silloin että olen muuttunut)
Elämäni alkoi hyvin. Oli turvallinen lapsuus. Maailma ei ole paha- käsitys.
Sitten muutettiin. (Näin jälkeenpäin totean että paskaan paikkaan muutettiinkin)
Koulu akoi, eka, toka luokka siinä meni ja oli kavereita. Kaikki hyvin.
Sitten alkoikin se sellainen epäsuora kiusaaminen; puhuttiin pahaa ja näin.
Eihän se nyt ensin haitannut kun en tiennyt siitä, mutta sitten toiset alkoi kertoa mitä kaikki puhuu ja näin sitten romahti se pieni maailma.
Kuitenkin olen aina ollut hyvin kiltti ja nöyrä(?) enkä koskaan pystynyt puhumaan "kavereiden" kanssa tästä asiasta. Vaikka joskus kun välit parantui toiseen vihaajaan, he kielsivät kaiken pahan puheen, sitten se jätti ja toinen rupesi esittämään kaveria ja selitti mitä se ensmiiäinen puhui nyt.
Koko ajan oli sellainen tunne että mihin luotetaan kun kaikki teeskentelee.
Esitin aina normaalia ja iloista, koskaan kukaan ei saanut tietää mistään. Kotona en sanonut mitään mistään.
Sitten tapahtui asioita josta en puhu. Tunnistettaisiin.
Eristäydyin kotiin enkä halunnut liikkua ulkona.
Huono olo kasvoi mitä enemmän sain tietää, mitä enemmän kasvoin.
Se kaikki vain paisui ja pian tuntui että jopa vanhemmatkin vihasivat minua, tai ainakin olin heidän kaikkein epärakkain lapsi. Minut aina töihin, minä olin se laiska, mitäänsaamaton jne.
Aloin ala-asteella viillellä. Hakkasin mustelmia, rankaisin itseäni. Jokainen virhe oli yksi naarmu lisää käsivarressani.
Vihasin itseäni. Vihasin kaikkea mitä olin ja aamulla oli helvettiä mennä kouluun. Oli myös jokseenkin inhottavaa tulla kotiin.
Ylä aste alkoi...asiat eivät parantuneet. Luokka kyllä vaihtui mutta luottamus on mennyt ihmisiin ja en ole kovin suosittu vaikka esitänkin koulussa hyvin.
Nyt ei enää kokeetkaan kiinnosta. En vain saa luetuksi. En voi keskittyä, en jaksa, en viitsi. Aamut ovat pahoja. En halua herätä, ja illalla haluaisin venyttää kelloa niin ettei tarvitsisi mennä nukkumaan; herätä uuteen päivään niin pian.
Itsemurha on mielessä ollut, tai siis miten sen voisi tehdä. En kuitenkaan tee koska pelkään. Toisin sanoen olen idiootti.
On harrastuksia, on kavereita, on tyhjyyttä.
En jaksa harrastaa, en jaksa tavata kavereita, en jaksa tätä tyhyyttä. Ahdistaa niin hirveesti kun kaikki kaatuu päälle. Olen läski ruma paska ja kaikki vihaa mua. jee.
Ei kukaan ymmärrä. Terkkari kerran puhui mun kanssa (eka ja vika kerta kun yritän hakea apua) ja se vähätteli niin vitusti ja kyseenalaisti. Sai mut vaan uskottelemaan että kaikki on hyvin. halusin vain lopettaa koko homman.
Ei tämän ikäisiä oteta tosissaan. Teini angstia se on, älä valita jos kynsi lohkeaa...mullapa ei oo enää kynsiä kun pureskelen ne kun on stressiä. Ja voitte uskoa, että se tarkoittaa melkein jokaikistä hetkeä kun olen hereillä.
Kuitenkin täällä on ihmisiä jotka ovat syvästi masentuneita, käyttävät lääkkeitä, käyvät terapiassa, ovat yrittäneet itsemurhaa. Ei tää oo mitään siihe verrattuna, että ei ketään kiinnosta.
Ei tää voi mitään olla. Eikä mua uskottais. Idiootti.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.