Mitenkäs pystyisi kehittämään esitelmän esittämistä luokan edessä. Itse jännitän suunnattomasti ja ajatukset häviää, enkä muista oikein mitään mitä pitäisi puhua...Eli menen aivan lukkoon.
jännittäminen
jännittäjä
4821
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jännittäminen on hankala juttu, en oikein osaa neuvoa, mutta sanon nyt muutamia ajatksia.
Itse jännitin vielä lukiossakin esitelmiä ihan kauheasti - menin aina luokan eteen ja puhuin mahdollisimman nopeasti paperiin tuijottaen ja ääni täristen sen mitä olin ajatellut, tai edes jotain sinne päin. Lukion jälkeen läksin sitten opiskelemaan uusien ihmisten pariin, kukaan ei siis tiennyt jännityshistoriaani. En lähtenyt varsinaisesti opiskelemaan opettajaksi, mutta nyt minusta, entisestä jännittäjästä, onkin sitten tulossa ope. Enkä jännitä enää niin että se haittaisi, tietty vatsassa aina vähän nipistää esim. ennen tunnin pitoa, mutta sehän toisaalta kuuluu asiaan.
Yksi avainasia on varmaankin sen oman jännityksen ja juuri niiden itselle tyypillisten jännitysoireiden tunnistaminen ja hyväksyminen. Ja itsensä ja omien reagointitapojensa tunteminen noin laajemminkin. Sitä kautta voi sitten psyykata itseään jo etukäteen, esim. ennen esitelmää. Kun sitten seisoo siellä yleisön edessä ja huomaa että esim. posket alkavat punottaa, niin sitten vaan miettii siinä hiljaa itsekseen että "jaha, nyt puna nousee, mutta antaa nousta, enhän minä sitä estääkään voi, eli parasta unohtaa koko juttu". Ja niin se jännitys sitten monesti laukeaa ja oirekin sitä myötä häviää. Pitää vaan yrittää keskittyä siihen asiaan enemmän kuin itseen tai omaan jännitykseen.
Toinen juttu sitten - kun itse istut yleisössä ja huomaat että puhuja jännittää, niin mitä ajattelet? Usein sitä kuvittelee että yleisössä istuvat ajattelevat jotain kummallista MINUSTA, vaikka usein onkin niin, että heidän ajatuksensa harhailevat puolittain minun puheeni ja heidän omien asioidensa rajamailla. Jos jonkun huomaa jännittävän, niin eipä siitä yleensä kukaan mielessään(kään) sen suurempaa numeroa tee, saati sitten että alkaisi vieruskaverin kanssa supista että kylläpä tuota puhujaa jännittää. Se jännittäminen on kuitenkin niin luonnollista, ja jokainen varmasti sen tunteen kanssa on tekemisissä jossain tilanteessa ollut ja tulee olemaan.
Aikakin varmasti auttaa. Tsemppiä!!!!
Nuo äskeiset vinkit vaikuttivat oivilta,ja toimivilta, mutta haluan tuoda oman lisäni soppaan... Minulla on ollut lukion jälkeen tosi pahoja jännitysoireita esiintyessä, mutta olen oppinut tulemaan toimeen niiden kanssa.(välillä)
Kaikki oikeastaan muuttui puolisen vuotta sitten kun minun piti pitää esitelmää yliopistossa joistakin selkärangattomista otuksista. Olin kuolla jännitykseen: käteni hikosivat, punastuin jne. Sitten päätin: antaa kaikkien vain nähdä että jännitän. Annoin myös itselleni LUVAN JÄNNITTÄÄ! Jos paha paikka tulisi eteen: sanoisin suoraan "Anteeksi, mutta minun pitää pitää pieni tauko, sillä en juuri nyt pysty...! Minuutti ennen esitelmääni kaikki alkoi vaikuttaa oikeastaan huvittavalta: Näin itseni tärisemässä ja hikoilemassa edessä ja muitten katsomassa säälivästi. Avain ongelmaani oli että osasin nähdä itseni siinä tilanteessa ja vähät välittää vaikka tärisisinkin: MITÄ SITTEN? Onko sillä oikeasti väliä- ja vastaus on: eihän sillä edes ole. Kun menin eteen olin jo niin huvittunut itselleni, että en jännittänyt,(Ensimmäistä kertaa vuosiin!!!) ja esitelmä meni ihan hyvin. Olin työstänyt ongelmatilannetta niin paljon, että näin asian oikeassa mittasuhteessa. En tiedä toimiiko tämä kaikilla mutta: Suhtaudu itseesi hieman huvittuneesti, naura omalle jännitykselle, ja ennenkaikkea: älä yritä liika peitellä jännitystäsi. Rohkeasti vain mokaamaan (ihan totta!) mokaa ne muutkin!!! =)
joskus käynyt aivan samoin.Olen nimittäin myös kauhea jännittäjä.Mua kävi vaan huvittamaan koko juttu niin kauheasti etten enää jännitäänytkään.Täytyy vaan olla ottamatta stressiä ja olla välittämättä ympäristöstä.Itsevarmuutta vaan peliin.Unohdetaan muiden mielipiteet meistä niin kyllä se hyvin menee..
Hyviä ohjeita kaikki tyynni! Omalla kohdallani oli yläasteella aivan samat ongelmat, tosin en yritäkään väittää että ne olisivat pahimmasta päästä. Olen muutoin aikas rohkea ja sanavalmis, mutta kerran ennen erästä kirjaesitelmää minulle tuli varmaan kolme ihmistä ryhmästämme juttelemaan esitelmästäni, eikä mitenkään mukavaa sävyyn vaan tyyliin: kuinka monta tuntia aiot taas puhua? Älä taas puhu niin pitkään... Alkoi kauhea epätoivo, esitelmä meni hyvin mutta runoa lukiessa kädet tärisivät kuin horkassa ja minulle huomauteltiin siitä jälkeenpäin. Olin jotenkin niin järkyttynyt siitä ennen esitelmää saamastani palautteesta että kun esitelmä loppui lähes purskahdin itkuun pulpetissa.. Tuon tapauksen takia panikoin kun äikänopettaja pyysi pitämään puheen yhdeksännen luokan päättäjäisissä. Jännitti kamalasti, mutta keräsin aivan kaameat adrenaliinit ennen pönttöön menemistä. Muistin vielä sen kirjaesitelmän ja päätin näyttää jokaiselle neljällesadalle siellä paikalla että en minä vähästä säikähdä. Menin puhumaan hieman vihaisena, aloitin ehkä hieman hyökkäävästi ja kuvittelin puhuvani yliopiston professorina pienille oppilaille. Ja meni hyvin! Tyhmää tietenkin aliarvioida kuulijoita, mutta se oli ainut keino. Ja auttaa myös kun keskittyy tiiviisti asiaansa ja siihen päämäärään ja tulokseen mitä kohti haluaa edetä.