Lopullinen pako

Istuessani tässä keskipehmeällä vuoteellani heikossa kellertävässä lampunvalossa päätin avautua kerran ja lopullisesti siitä, miksi tahdon tehdä tämän.

Kyse ei ole yhdestä murretusta turtuneesta sydämestä, kyse ei ole uupuneesta kolmen lapsen yksinhuoltaja-äidistä, kyse ei ole yksinäisestä vanhuksesta vanhainkodissa eikä kyse ole lainkaan elämänilottomasta yksilöstä, joka ei näe elämänkauneutta. Kyse on puhtaasta paon tarpeesta. Se on ainoa syyni. Minulla on pakonomainen tarve paeta elämää, johon asetun. Pääsin kerran pakoon ja se teki minusta hetkellisesti onnellisemman. En näe syytä miksen pakenisi uudestaan nyt, kun se on taas kohdattava.

Paon tarve ei ole näin pinnalta katsottuna tarpeeksi hyvä syy siihen, mitä olen tarkkaan pohtinut tekeväni. Ei, pako itsessään ei voisi koskaan selittää sitä. Mutten jaksa elämää, jossa koen pakenemisen olevan ainoa keino ikinä välttää asioiden kohtaamista. Aikaansaamattomuudellani, turhautuneisuudellani, itseinhollani ja -vihallani aiheutunut mielentilani ahdistaa minut nurkkaan, jonne se yrittää minua taas survota. Apua huusin kerran mutta ehdin paeta ennen sen saapumista.

Rakas ei ymmärrä, miksi olen surullinen. Rakas ei ymmärrä, miksi tahdon sulautua pimeään yöhön, astella pois ja jatkaa matkaa tuntemattomaan. Rakas ei ymmärrä minua, mutta haluaa auttaa. Hän sanoo olevansa vierellä aina. Hän sanoo kantavansa taakkaa, jota itse en pysty. Hän sanoo etsivänsä apua. Hän hämmentyy. "Rakas, kaikki on hyvin." Hymyllä sen helposti piilotan, rakkaalle kauniita loruja lausun.

Miksi minä leikin sanoilla, miksen vakavasti selitä? Hymyn taakse on helppo piiloutua, mutta hymyni on näkymätön ele maailmassa, jossa kasvoihin ei katsota. Maailma tämä luodaan sanoin. Yritän kaunistaa asiaa, joka totuudessa on läjä pilalle mennyttä maitoa. Joisitko sen silti?

----

Olen 18v. nainen, jonka elämästä on tullut pakenemisen ja itseinhon kierre. Haen apua juuri nyt, mutta itsemurha ja sen toteuttaminen (ja sen edelliskerran yrittäminen) ovat nostaneet taas päätään. Olen tavallinen tyttö, jolla on aina ollut taipumusta olla liian ankara itselleni. Jos jotain menee väärin, syytän itseäni. Uskon myös masennukseni olevan itseaiheutettua tai edes jotenkin minun syytäni. Syyllisyyden tunne on edennyt pitkälle myös ruoan sekä rahankäytön suhteen. Ja nyt se on taas edennyt onnellisuuteni suhteen. Ansaitsenko onnellisuutta? En. Olen heikko ihminen vailla elämänsuuntaa, jonka ainut keino kohdata todellinen maailma on pakeneminen. Ei tällainen ihminen voi ansaita onneliisuuttaan.

Mutten jaksa itseäni enää, ja sen vuoksi olen suunnitellut viimeistä matkaani jo hieman aikaa. Oikeaa pakojen emäsikaa. Lopullinen pako tästä maailmasta, joka on liian hyvä minulle.. En halua ja pelkään _tajuttomasti_, mutta olen sen velkaa maapallolle ja sen eliökunnalle. Antakaa muuten anteeksi koko säälittävä litanja mitä kirjoitin...