kaksisuuntaisuuden kirous!

Ymmärrän tuskasi, sairaus voi pahimmillan olla kaamea sairaus kaikille sen osapuolille. Tunnut kuitenkin olevan sinut sairautesi kanssa mikä on iso plussa. Ja sairastat sitä ns lievempää tautia. Paljon hyvääkin on siis olemassa.
Älä luovuta, kenekään ei tarvitse olla yksin.

Luovutin jo! Olen jo tovin tuumaillut....minä ihmisenä, sairauteni kanssa...nykymaailma...ja minun ns. vanhanaikaiset periaatteet mitä tulee parisuhteeseen...elikkä usko siihen, että minullekkin olisi jossakin se joku..vielä voisi tuntea vanhanaikaisen luottamukseen ja pysyvyyteen pohjautuvan rakkaus suhteen. Jokin tässä yhtälössä mättää....nykyaika on se mitä on...sitä en voi muuttaa....minä itse...pakko on jo uskoa...näillä taustoilla..b-luokan kansalainen jolle ei sitä vanhanaikaista parisuhdetta enää ole olemassa. Periaateeni...ajatus uskollisuudesta ja yksiavioisuudesta....työtä teettää..mutta ne joutaa nakata sinne jonnekkin roskalavalle...En ole harrastanut bilettämistä kapakoissa juurikaan.....vaan on se opeteltava nyt.....opeteltava ajattelemaan...yksi ilta..yksi juttu....ei jatkumoa....Taitaa olla se ainut keino saada olla edes joskus toisen ihmisen läheisyydessä.....luultavasti maku on jälkeenpäin..ainakin alkuun paha...mutta..ehkä siihenkin tottuu...

Kieltämättä..en halua suhteeseen tuollaisen ihmisen kanssa! Onneksi yhden illan jälkeen, emme sentään niin syvissä tunteissa olleet. Tähän asiaan vaan törmää tuon tuosta...aina silloin tällöin....Nyt vain se sanottiin ja annettiin ymmärtää niin selkeästi ja suorin sanoin, että tuli ns. malja täyteen.

Luultavasti ois tullu mullakin mitta täyteen. Mut minkäs teet, jos joku näkee vaan sen sairauden, eikä sua... Mut siis, sellanen ihminen, ei kyllä oo mun arvonen!

Hei, mua alkoi itkettää kun luin tekstisi. Kosketit syvältä. Ei tämä ole yhtään helpompaa keski-ikäiselle naisellekaan. Olen nyt suhteessa, jossa joudun koko ajan pinnistelemään voimien äärirajoilla, että sairaus pysyy poissa suhteesta. Ei vaan onnistu.... vaikka olenkin ns. hyväkuntoinen pienellä lääkityksellä. Ja joskus auttaisi niinkin yksinkertainen asia, että mies ottaisi väkisin syliin kun huomaa masennuksen alkavan. Ihan alussa alkavaan pahaan oloon pystyy vielä vaikuttamaan, jos tapahtuu jotakin positiivista.

Bipo-statuksella ei todellakaan ole kovin haluttava :'(

Tähän kun vielä lisää työttömyyden, niin toivoa ei juuri ole. Mies ei halua muuttaa yhteen tms. mitään sitovampaa. Eli suhteella ei ole tulevaisuutta.

Tämän tarinan onnellinen käänne, tuli sitten yllättäen kuitenkin! Elikkä nainen joka aiemmin torjui minut sairauteni kanssa. Otti, osoitti luonteensa suuruuden ja meni itseensä. Hän soitti minulle ....hän oli ensin tuumannut itsekseen asiaa ja oli todennut, että ei helkkari....mies mukava kuin mikä...ja vielä kuulemma komiakin...(tuohon tosin, jälkimäiseen en ota kantaa). Hän ei mielestään voi olla niin raukkamainen, että antaisi sairauden olla esteenä suhteelle. Kysyi...voisimmeko aloittaa alusta? mitä mieltä olin? Itse olin jo rauhoittunut...pitänyt pari omaa mietiskely päivää. Olin yrittänyt asettua hänen asemaansa...ja jopa jo ymmärsin häntä ja hänen reaktiotaan. Kerta hän kykeni noinkin suureen eleseen. Osoitti hän minulle todellisen luonteensa ja sen suuruuden. Kerta hän myös mielestäni oli ollut aiemminkin mukavan oloinen nainen, miellytti silmääkin kivasti. Suostuin aloittamaan alusta. Nyt takana kolme huippukivaa päivää jona ehdimme tutustua jo toisiimme hiukan pintaa syvemmältä....Osoitti, että ratkaisu ainakin toistaiseksi oli oikea. Jatkosta ollaan jo sovittu ja mukavalta näyttää......eli tuli sittenkin räntäsateesta huolimatta aurinkoakin hiukan elämään!! Katsellaan nyt rauhassa mitä tuo tulevaisuus....ja miten tarinamme kantaa.... Parasta...ei huoli olla muuta kuin oma itsensä......meidän kummankin.

Ihanaa että tarinan jatko on onnellinen! Toivon teille sydämestäni onnea!

Nyt voi pyyhkiä kyyneleen poskelta pois :)

ihmiset jotka tuomitsee...puuttuuko heiltä ymmärrys? suvaitsevaisuus?

kukaan koskaan ei itse voi valita sairautta itselleen. kukaan koskaan ei voi vannoa etteikö itse voisi sairastua.

toki jokaisella on oikeus päättää omasta elämästään, jos ei jaksa sairaan rinnalla niin ei jaksa ja silloin on mentävä. mutta ymmärryksen puute? elämä ei ole niin mustavalkoista.

ja nämä eiliseen vuosiksi juuttuneet, jo sairaitten rinnalta lähteneet, ymmärrystä ja suvaitsevuutta vailla olevat katkerat entiset..päästäkää irti
menneistä, antakaa anteeksi...ymmärtäkää...eläkää omaa elämäänne..vapaana katkeruudesta...

kaikkien pahojen tekojen takana on kuitenkin ihminen, jolla ei kaikki asiat ole kunnossa. tekoja ei tarvitse hyväksyä, mutta hyväksykää ihmisyys. jonain päivänä sama voi käydä itselle..ei voi vannoa, etteikö niin voisi käydä..

Mulla ois huomenna tarkotus kertoo uudelle "tuttavuudelle" tästä sairaudesta... Ja pelottaa ihan sikana... Wish me luck! :)

Miksi kerroit sairaudestasi?

No tottakai mä kerron siitä ennen kuin voin ruveta sen vakavammin seurustelemaan. Ja nyt kun tämän ihmisen kohdalla haluan onnistua, mut se vaatii sen, että oon rehellinen. Vaikka onkin hoito kohdallaan, niin tää sairaus on kumminkin osa minua. Niin parempi kertoa liian aikaisin kuin liian myöhään... Ja kiitos maripet! :)

Sairaudesta PITÄÄ kertoa.Itse menin aikoinaan naimisiin bipon kansa,upea mania päällä,enkä tiennyt mitää.Sitä virhettä en olisi tehnyt,jos olisin tiennyt sen olemassaolon.Hullu mikä hullu.Anteeksi.Tarkoitan että ilman lääkkeitä tuollaiset ihmiset ovat "muumulaaksossa"loppu elämän.

Hyvin meni! :) Ei ilmeisesti haittaa ollenkaan. Ja kerroin myös siis miten bipo on mulla ilmennyt. Hypoista ja masiksesta. Ja nyt on suhde edennyt ihan seurustelu asteelle. :) Voisin sanoa, että oon oikeesti onnellinen pitkästä aikaa ja ilman että ois hypo päällä...

Hitto kun ei voi antaa kun yhden plussan kerralla :) Vilpittömät onnittelu, ihana tunne olla ihastunut / rakastunut olit sit bibo tai et :)