Olen 25-vuotias nainen ja tuntuu että olen nähnyt ja kokenut jo kaiken. Näytän ihan ikäiseltäni, mutta sisimmältäni olen kuin 80-vuotias. Jotenkin olen juuttunut tähän elämään vuosiksi, enkä saa mitään aikaiseksi... tai ainakin minusta tuntuu siltä. Monet kaverini viihtyvät toistensa kanssa ja nauravat joillekin hauskoille jutuille (inside-juttua, mistä en ymmärrä mitään) ja tunnen itseni ulkopuoliseksi ja tyhmäksi. He myös käyvät usein baareissa pitämässä hauskaa ja alkoholi virtaa... minua touhu ahdistaa ja en pidä ryyppäämisestä. Välttelen baareja kaikin mahdollisin keinoin... joskus mieheni kanssa menen baariin jos nyt siltä tuntuu ehkä korkeintaan kerran vuodessa jos sitäkään.
Minä en taas jostain syystä löydä mistään sellaista, mistä pitäisi juhlistaa (ehkä korkeintaan synttärini tai jonkun perheenjäseneni synttärit), ja silloinkin haluan viettää sitä vain perheeni parissa.
Tunnen itseni epänormaaliksi kun olen niin erilainen... En osaa kaivata enää shoppailureissuja, elokuvissa ja festareilla käymistä, matkustelusta kaverin kanssa kun niin kauan olen tottunut olemaan yksin. Olen vieraantunut sosiaalisista suhteista (jopa kaverieni kanssa) enkä osaa pukea ajatuksiani sanoksi. Olen sosiaalisesti kömpelö ja tilannetajuni saattaa olla huono jonka takia minulla on aina yhteentörmäyksiä muiden kanssa. Muistini pätkii ja moni asia menee ohi.
Olen myös jatkuvasti väsynyt, haluaisin vain nukkua aamulla pitkään jos vain voisin ja kehtaisin. Aloitekykyni on olematon ja pienikin ponnistus tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ei ole henkistä voimaa tehdä mitään. Ahdistaa se, että joudun tekemään asioita normien mukaan. Ihankuin en haluaisi olla minä vaan joku muu ja olisi joku identiteettikriisi meneillään. Vastoinkäymisten takia muutun vihaiseksi ja ärtyisäksi ja silloin en kaipaa ihmissuhteita ja haluan olla yksin.
Elämässäni ei ole mitään sisältöä, se on samaa rutiinia päivästä toiseen. Olen taiteellinen ja nautin kaikesta taiteilusta mutta nyt se tuntuu pikemminkin pakkopullalta. Väkisin ei tule mitään. Tiedän, että sisälläni on varmasti luova pilke mutta se ei tule esille. Se on tukahdettu jonnekin sisälle. Haluaisin vain eristäytyä, kun siihen olen tottunut ja se on turvani.
Elän siis samanlaista elämää kuin kuolemaansa odottava mummo. Ihan hävettää tilanteeni, olen kuitenkin vielä nuori ja minulla on paljon annettavaa elämälle. Ainakin saan olla iloinen että minulla on hyvät vanhemmat. Silti pelottaa sekin, että eihän nekään loputtomasti elä. Miten pärjään ilman vanhempiani loppuelämäni? Elän jatkuvasti pelon, ahdistuksen alla... haluaisin olla taas onnellinen ja saada elämästä kiinni. Haluaisin nauraa niin paljon, että mahaan sattuu koska niin en ole pitkään aikaan kokenut. Itkenyt kyllä olen senkin edestä. Miten uskallan elää?
Minä en taas jostain syystä löydä mistään sellaista, mistä pitäisi juhlistaa (ehkä korkeintaan synttärini tai jonkun perheenjäseneni synttärit), ja silloinkin haluan viettää sitä vain perheeni parissa.
Tunnen itseni epänormaaliksi kun olen niin erilainen... En osaa kaivata enää shoppailureissuja, elokuvissa ja festareilla käymistä, matkustelusta kaverin kanssa kun niin kauan olen tottunut olemaan yksin. Olen vieraantunut sosiaalisista suhteista (jopa kaverieni kanssa) enkä osaa pukea ajatuksiani sanoksi. Olen sosiaalisesti kömpelö ja tilannetajuni saattaa olla huono jonka takia minulla on aina yhteentörmäyksiä muiden kanssa. Muistini pätkii ja moni asia menee ohi.
Olen myös jatkuvasti väsynyt, haluaisin vain nukkua aamulla pitkään jos vain voisin ja kehtaisin. Aloitekykyni on olematon ja pienikin ponnistus tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ei ole henkistä voimaa tehdä mitään. Ahdistaa se, että joudun tekemään asioita normien mukaan. Ihankuin en haluaisi olla minä vaan joku muu ja olisi joku identiteettikriisi meneillään. Vastoinkäymisten takia muutun vihaiseksi ja ärtyisäksi ja silloin en kaipaa ihmissuhteita ja haluan olla yksin.
Elämässäni ei ole mitään sisältöä, se on samaa rutiinia päivästä toiseen. Olen taiteellinen ja nautin kaikesta taiteilusta mutta nyt se tuntuu pikemminkin pakkopullalta. Väkisin ei tule mitään. Tiedän, että sisälläni on varmasti luova pilke mutta se ei tule esille. Se on tukahdettu jonnekin sisälle. Haluaisin vain eristäytyä, kun siihen olen tottunut ja se on turvani.
Elän siis samanlaista elämää kuin kuolemaansa odottava mummo. Ihan hävettää tilanteeni, olen kuitenkin vielä nuori ja minulla on paljon annettavaa elämälle. Ainakin saan olla iloinen että minulla on hyvät vanhemmat. Silti pelottaa sekin, että eihän nekään loputtomasti elä. Miten pärjään ilman vanhempiani loppuelämäni? Elän jatkuvasti pelon, ahdistuksen alla... haluaisin olla taas onnellinen ja saada elämästä kiinni. Haluaisin nauraa niin paljon, että mahaan sattuu koska niin en ole pitkään aikaan kokenut. Itkenyt kyllä olen senkin edestä. Miten uskallan elää?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuulostat siltä kuin olisit vain aikuistumassa ja kasvanut ulos niistä nuoruuden kuvioista, mitkä ennen oli itsestäänselvyyksiä. Olethan 25, siinä iässä voi alkaa tuntumaan ettei enää baarikännäilyt ja muu teinimeininki kiinnosta ja kavereiden pinnalliset jutut ei enää nappaa niin kuin ennen.
Ehkä kyseessä on siirtymävaihe: jokin aikakausi on päättymässä ja ihan kulman takana odottaa jotain uutta...
Kun nämä vanhat asiat ei enää kiinnosta niin onko sinulla muita mielenkiinnonkohteita juuri tällä hetkellä?
Ehkä sinulle tekisi hyvää pieni irtiotto arjesta. Ei siinä ole mitään pahaa, jos haluaa välillä vetäytyä omiin oloihinsa. Ota aikaa itsellesi ja anna mielikuvituksen lentää; mitä tahdot tehdä seuraavaksi elämässäsi? Mitä unelmia on vielä saavuttamatta? Mikä tekisi sinut onnelliseksi? Haaveile ja ala toteuttaa unelmiasi. Voit muokata elämästäsi sellaisen kuin haluat. Kuuntele sisimpääsi.
Älä vertaa itseäsi muihin äläkä ota mitään paineita siitä millainen sinun "pitäisi" olla. Ei sinun tarvitse olla samanlainen kuin muut. Ole vain oma itsesi. Ehkä tarvitset sellaista kaveriseuraa, joka on henkisesti enemmän samoilla aaltopituuksilla itsesi kanssa.
Esitit hyvät kysymykset aloittajalle ns. kolmenkympin kriisiä varten tulevaisuudessa. Nyt hänellä on meneillään siirtymävaihe nuoruudesta varhaiskeski-ikään. Erik H. Eriksonin mukaan keski-ikä alkaa 25-vuotiaana.
"Älä vertaa itseäsi muihin äläkä ota paineita siitä millainen sinun "pitäisi" olla" on kiitettävä ohje kaikenikäisille. Kun saataisiin vielä Suomen psykiatrian henkilökunta uskomaan, että jokaisella kansalaisella on oikeus olla erilainen. Heidän mielestä kaikkien asiakkaiden kuuluu olla samanlaisia persoonallisuudeltaan kuin he itse ovat.
Mulla taitaa olla vähän tota samaa? - Ei ihan mutta "henkisesti mummoksi" tunnen minäkin itseni.
Olen ajatellut, että tää on mulle nyt se vaihe, milloin mun pitää itse alkaa päättämään, mihin elämäni käytän. Ei ole virtaa tehdä paljon mitään, mutta siitä saattais olla se hyöty, että ei edes yritä tehdä kaikkea mahdollista - pitäisi keskittyä siihen, mikä on itselle tärkeää. (Se on aika vaikeaa!)
Ehkä voitais verrata tilanteitamme, jos vaikka sattuis että vertaisapu tekisi tehtävänsä? Kiinnostais tietää, missä asut... Ehkä voidaan mailata/skypettää/mesettää/soittaa? Jos haluut, ota yhteyttä => anis_2001[miuku]windowslive.com