Onkohan muilla tällaisia ajatuksia, en nyt kovin ole selaillut näitä juttuja. On alkanut nimittäin pelottaa ihan kaikki, mulla 1 v. 3 kk ikäinen tyttö. Tarkoitan että se mikä pelottaa, on ne vaarat, mitä tytölle voikaan elämän aikana eteen tulla. Siis joka ikinen asia aiheuttaa jo unettomia öitä. Joskus ihan itken kun ajattelen että jos häntä vaikka kiusataan, joku tekee jotain väkivaltaa, sanoo pahasti tms. Tunnen ihan viiltävää tuskaa näistä asioista. Onnettomuudet pelottaa, kaikki mahdollinen mitä ikinä voi sattua. En kehtaa oikein missään puhua tästä, yritän vaan esittää ns. "normaalia". Mietin jo seuraavat 20 v. eteenpäin, mitä riskejä on olemassa ja sitten suren ihan pohjattomasti kun mietin että jos mun tytölle sattuu jotain tosi kauheeta, niin en tule kestämään sitä, mut on kuitenkin pakko. Oli pitkä lapsettomuus, ja nyt taas sekundaarinen lapsettomuus, eli hän jää varmaan ainoaksi lapseksikin. Hän on niin ihana ja suloinen. Mä en pysty edes laittamaan häntä päiväkotiin näiden pelkojen takia, vaan sinnittelen kotona pienillä tuloilla. Lehtijutut missä on lasten hyväksikäytöistä tai kiusaamisesta itkettää mua ihan päiväkaudet. Voisinpa tehdä jotain niin oman kuin muidenkin lasten suojelemiseksi kun tämä maailma on näin karmea. Sen lisäksi tyttöni on tosi hento, siksi joka automatkakin pelottaa, vaikka on tietysti turvaistuimessa. Lopulta tää olotila on niin karmea että tuntuu kuin seinätkin pusertuisi päälle. Ymmärrän ettei tää kai ole normaalia, mutta onkohan muita samassa jamassa olevia? Onko olotila tähän lapsen ikään liittyvä tai joku hormoniaalinen, helpottaako yhtään missään vaiheessa?
Äitiydestä
Seinille hyppijä
6128
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
mee hoitoon, siis ihan oikeesti hanki jotain apua sun masennukseen AJOISSA, ennenku teet ite sille lapselles jotain mitä et oikeesti halua tehdä!
joo, samaa mieltä.Eli homma nyt apua ajoissa.
Liian paljon on tapauksia, missä äiti on masentunu,ei tajua sitä ite ajoissa, ja esittää muille iloista/pirteää tms. .Sitte tapahtuu se pahin mitä äiti on pelänny, mutta ei suinkaan kenenkään vieraan tai muun toimesta, vaan äidin itsensä.
Ja äiti tajuaa vasta jälkikäteen, että olisi pitänyt hankkia sitä apua ajoissa.
Joten mene hoidattamaan ittes.
Siis miten toi huolestuneisuus liittyy mihinkään masennukseen? Enkä ikipäivänä vahingoittais lasta millään tavalla, se nyt on viimeisistä viimeisin asia. Päin vastoin meillä on tosi kivaa yhdessä, me leikitään ja nauretaan pitkin päivää, vaikka toi pelko on mun sydämessä. Noi ajatukset iskee päälle lähinnä sitten kun on omassa rauhassa yöaikaan ja miettii, tai kun hän on päiväunilla. Olisin ollut ennemmin ollut kiinnostunut kuulemaan, josko olen muka ainoa tällainen "kummajainen", vai rohkeneeko joku muu kertoa onko samaa kokemusta, tai sinne päin olevaa. Masennuksestahan ei käsittääkseni tässä ole kyse, sillä olen joskus kokenut masennuksen, eikä tämä ole sellaista. Otaksun tunnistaisin sen itsessäni. Tää on kuitenkin niin valtavan onnellista aikaa, nyt kun vielä voin olla kotona ja hoitaa. En pidä ihan täydellistä huolettomuuttakaan kyllä ihan normaalina. Lastaan rakastava myös haluaa hoitaa ja suojella lastaan, mutta miten löytää tasapaino ja kohtuus siihen huolestuneisuuteen, ettei ne asiat pyöri ihan koko ajan päässä, ainakin taustalla. Faktahan on että tää maailma raaistuu koko ajan, ja täytyis löytyä paremmat konstit suojella erityisesti lapsia.
En minä ainakaan käskisi hoitoon sen takia mitä noissa aiemmissa viesteissä on. Mutta jonkinlaista apua kenties olisi hyvä pyytää. Ei tuo minun korviin masennukselta tunnu tai siltä että lapsi olisi millään tavalla vaarassa. Toisaalta sekään ei ole hyvä, jos lapsi joutuu elämään liiallisessa holhouksessa ja suojeluksessa. Tottakai lapsesta tulee pitää huolta jne. Mut ehkä tosiaan olisi hyvä keskustella jonkun ammattilaisen kanssa noista peloista ja tunteista. Muuta konstia ei taida pahemmin olla, omassa päässähän se lähinnä on ja itse siitä voi olla vaikea päästä eroon. En itse osaa sanoa miten oman lapsen kanssa tuntisi, sellainen kun on vasta suunnitteilla. Tietenkin sitä ajattelee jo kaikenlaista, mutta sitä varsinaista kokemusta ei ole.
En aikonut kirjoittaa mitään, vaan seurata pelkäsään tätä keskustelua, mutta minun täytyy sanoa, että eihän tuo "kuulosta" masennukslta tai siis vaikuta..mutta aika usein pekotilat kertovat siitä.Eikä kukaan ole sanonut, että tahallaan mitään lapsellesi tekisit..ja kuten sanoit itse, "Enkä ikipäivänä vahingoittais lasta millään tavalla, se nyt on viimeisistä viimeisin asia" ...mutta niinhän kaikki sanovat, kunnes..
Itse olen kärsinyt kaksi masennusta.Ensin oli nuoremmalla iällä, oikeastaan teininä.Sitten iski lapsen saatuani, tai lapsi oli jo n1vuoden kun masennus iski.Se oli lähinnä pelkoa/pelkotiloja..todella voimakkaita sellaisia.
En itse sitä tajunnut, koska se ei vaikuttanut samanlaiselta kuin ensimmäinen masennus..onneksi mieheni käski minun jutella jollekkin ulkopuoliselle joka voi auttaa. Totta kai minä ensin suutuin, ja sanoin, että "minä en ole masentunut, tiedän mitä masennus on, eikä tämä ole sitä.En iki maailmassa vahingoittaisi lastamme,hulluko olet? etkö rakasta minua ja tahdot minut hoitoon?".
Mutta jälkikäteen olen miettinyt,että mitä jos en olisi hakenut apua, kuten mieheni käski..mitä jos olisin vain antanut masennuksen jatkua?
Olihan minullaki lapseni kanssa hauskaa, todella hauskaa =) ja on edelleen
lisään vielä..ja nuo "hoitoon" (11.10.2011 22:32 ) ja "lääkkeet kohdilleen!"
(11.10.2011 22:36) eivät täysin tiedä mistä puhuvat, vaan haluavat vaan arvostella.
Älä välitä! =) .Meitä on moneen lähtöön tässä maailmassa.